Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Maaliskuu 2023

13.03.2023

IAmber: Mercurial Shakes
Wormholedeath Records

Törmäsin ensi kertaa IAmberin stonerilta kalskahtavaan postrockin ja metallin sekoitukseen vajaa viisi vuotta sitten. True Will Directs the Path EP:llä oli omat haasteensa ja dilemmansa, mutta mieleen jäi tuhti soundi sekä tiukka postprogerockmetallin runttaus.

Välissä kuluneiden vuosien aikana yhtyeeltä on ymmärtääkseni ilmestynyt parikin virallista sinkkua, mutta alkujaan jo viime syksynä julkaistu Mercurial Shakes on ensimmäinen pitkäsoitto yli kuuteen vuoteen. Omakustanne on nyt uudelleenjulkaistu ja näin allekirjoittaneenkin korviin kantautuivat viimein nämä seitsemän raitaa, jotka myös ansaitsevat huomionsa.

Biisien keskimitta painuu reilusti viiden minuutin tuolle puolen, mutta junnaamaan tai jumittamaan turenkilaiset eivät missään vaiheessa jämähdä. Etenkin uudempi sinkkuraita Atavist taklaa ilmat pihalle vimmaisella metallillaan, jossa kierrytään yhä tiukemmalle ja tiukemmalle kerälle. Eikä aikoinaan ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Atomist juutu sen syvempiin vesiin, vaikka lähes kahdeksan minuutin mittainen jätti melodisemmin sekä vaanivammin aihettaan lähestyykin.

Post-metalin ja post-rockin yhteydessä lopputulos on enemmänkin kokonaisuus kuin sinkkukelpoisiksi katsottujen raitojen summa. Tämä pätee myös Mercurial Shakesin tilanteeseen, mitä väliosamainen Reservoir Song albumin loppumetreillä selvimmin alleviivaa. Tavallaan viehättävä numero johtaa ankkurina toimivan Each One a Setting Sunin luokse ja samalla keskialbumin räjähtävin voima hiljalleen asettuu aloilleen. Päätöstä voisi kutsua jopa aavistuksenomaisen psykedeeliseksi, ainakin IAmberin mittakaavalla.

Mercurial Shakes ei ole sen tarkemmin rajattu teemalevy, mutta sen rakenteet ja toimintatavat raidalta toiselle ovat tietyin tavoin yhteneväisiä. Massiivisen soundin rosoisuus, väkevyys ja omanlaisensa pisteliäisyys nousevat kerran toisensa jälkeen esiin, kuten ikuinen vuoksi ja luode.

Mika Roth

Pääkallo: Pääkallo
Svart Records

Kuopiolainen Pääkallo nostatti taannoin kulmakarvoja Desibeli.netin toimituksessa Levitoiva nainen -sinkullaan. Kyseinen biisi kun pelasi yhdellä kädellä 60-luvun garagepoprockin pajatsoa, toisen käden tapaillessa folkahtavan rockin hivenen myöhäisempiä kieliä. Teksti huokui puolestaan vanhoja kauhuelementtejä, suomen kielen toimiessa tuntojen tulkkina. Ei siis mitään aivan jokapäiväistä vääntöä.

Elokuvamaiset efektit musiikin puolella eivät varsinaisesti murra neitseellistä tannerta, mutta kun joidenkin mielestä makaaberitkin tarinat osataan pukea Kuparikäärmeen kaltaisiksi luvuiksi, niin eipä siinä turhia kannata parkua. Poprockimpi surf-siivu Argento saattaa pelata valttikättään jo tarpeettomankin rohkeasti, mutta näissä kohdin pitää vain uskoa bändin ideaan sekä tarkoitukseen. Ja mitä ne tarkalleen ottaen edes ovat?

Mielestäni Pääkallon musiikissa on aina jossain määrin kyse eri aikakausien keskinäisestä tasapainosta. Yhdessä kupissa rautaa työstetään langalle, toisessa siitä tehdään taas heavy rockimpia punnuksia, kolmannesta kupista saattaa löytää puolestaan spagettiwesternien luoteja, eikä suoranaisia raja-aitoja ole.

Naisvokalistin koruton tyyli istuu tekstien maailmaan, jossa ihmiset ovat vain näyttelijöitä tarinoissa, joiden juonille he eivät voi mitään. Musta Monoliitti on mikä on, taikuus toimii tavoillaan, eikä ihmistä suurempien voimien aikomuksia voi kuin fatalistisesti arvailla. Jumalan myrkky painuu raskaimpaan jytäreunaan, ukkosen (?) jyristessä loppurytinöissä ja koskettimien takoessa taivaan kantta armotta sähkökitaran rinnalla. Kaikki tukee kaikkea, mikään ei pistä silmään tai korvaan.

Psykedeelinen pilvisyys vaihtelee myös raidalta toiselle, sinkkuraita Muodonmuuttajan reippauden suorastaan pistäessä silmään tämän kaiken seassa. Yhtye pelaakin onnistuneesti hippaa monien elementtiensä kanssa, vaikka jokaisella raidalla enemmän ja vähemmän ’trippaillaankin’. Soundilliset sekä tyylilliset suitsukkeet eivät missään vaiheessa peitä näkyvyyttä liiaksi, eikä albumi juutu kertaakaan sijoilleen.

Mika Roth

Renttu & Jämät: Alepop
Kalansilmä

Rehellisyys maan perii, tavataan sanoa. ’Rappioromanttista rokkiaan’ soittava Renttu & Jämät syöksyy luoksemme Kouvolan harmaista öistä, eikä peittele millään tavoin viehätystään kaljan kittaamiseen, sekä kaikkeen siihen liittyvään toimintaan. Itse asiassa Alepop suorastaan ylistää kosteampaa elämäntapaa, josta puuttuvat kaikki sen suuremmat ilkeydet ja pahuudet – nyt vain rällätään.

Vaan saako alkoholin kanssa länträämisestä kasaan enää ensinnäkään koherenttia albumia armon vuonna 2023? Eikö kaikki viinaksista ja niiden taivaallisesta ihanuudesta ole jo kerrottu niin moneen kertaan, että olisi aika uudelle suunnalle? Löytyykö pullon pohjalta viisauden tippoja?

En väitä Alepopin yltävän Dylanin, Hectorin tai edes Eläkeläisten tasolle, mutta yhtä kaikki ryhmän romuluinen rokkenrolli ainakin herättää tuntoja. Eikä Sodoman enkeli tai Kuule Irina ole enää mitään aivan simppeliä punk rockin ja action räimeen suoraviivaista mätkettä. Kyllä siellä tuopinkin varressa voidaan miettiä syntyjä syviä, ainakin toisinaan.

Kiekon suorempaa (ja kosteampaa) laitaa edustaa Beibi mä lipeen, joka on suorastaan kiinni tarraava. Eikä tässä yhteydessä voi tai kannata ohittaa myöskään tinkimätöntä ohjelmajulistusta, joka sai muodokseen Farkkushortsit-sinkun. Älkää pyytäkö mitään kiteyttää myös olennaisen hetkeen heittäytymisestä, kun on aika laittaa ulko-ovi lukkoon, puhelin ja pelti kiinni. Paratiisi se on pienikin paratiisi.

Viina on viisasten juoma, mutta saavat siitä muutkin viisauden pikku tippoja itselleen etsiä. Eihän Alepoppia klassiseksi punkrock-albumiksi pääse kutsumaan, koska muoto, toteutus ja yksityiskohdat jättävät huomauttelemisen varaa. Isommassa kuvassa on kuitenkin todettava, että kiekon parissa viihtyy vallan mainiosti, etenkin oikeissa kosteusolosuhteissa.

Mika Roth

Saatanan kojootti: Huruslahden arpajaiset
Off Records

Jyväskylän väsyneimmäksi melohardcore-viritykseksi vailla epäilyksen häivääkään julistautuva Saatanan kojootti on tuttu orkesteri jo aiemmista julkaisuistaan. Tietysti taannoinen splitti Naakan koston kanssa antoi jotain osviittaa tulevasta, vaikka Poistut ennemmin tai myöhemmin ei levylle ole mahtunutkaan.

Ken sen sijaan on päässyt mukaan punkrockin hilpeän hulluihin pirskeisiin ihan oikealla lipulla, on sinkkuhirmu Tolokummies, joka yhdessä uusimman sinkun, eli Turkin hihan, kanssa pitää purren kurssissa albumin loppupuolella. Muutenkin materiaalia on ladottu pinoon hyvällä maulla sekä harkinnasta kielivällä näkemyksellä.

Levyn löyhäksi teemaksi nousee sota, mikäpäs muukaan. Sota koskee meitä ainakin toisten kokemien kohtaloiden kautta, joista voimme löytää kaikupintaa myös maamme historiaan. Huruslahden arpajaiset on viittaus yli sadan vuoden takaiseen sisällissotaamme, jonka arvet ovat yhä herkät. Ja jos tuo murheellinen luku kummittelee kansallemme vielä yli sadan vuoden päästäkin, niin kuinka pitkään nykyisen hulluuden liekit tulevat korventamaan ihmisiä? Moisia pohtiessa voi leuka painua rintaan, ja ehkä niin pitääkin tapahtua.

Saatanan kojootti purkaa kollektiivista sieluaan energisen punkrockin avulla, josta voinee hardcorenkin raastinpintoja löytää. Ammutaan paikalla sahaa armottomasti kitaroillaan ja Nurkkatanssit nitoo jouhevin liikkein yllättävänkin syvää melodisuutta, odottakaas vaan kun pääsette väliosan kohtaan. Toimivaa melodista pikalaskettelua tarjoaa myös niin ikään aiemmilta sinkuilta nostettu Nuoska, jonka pitäisi viimeistään vakuuttaa kojoottikolmikon kyvyistä.

Huruslahden arpajaiset on tässä ja nyt, Iisakinkirkko on täten saatu valmiiksi ja viimeinenkin apina karistettu selästä. En kutsuisi ryhmää, tai sen saavutusta, millään tasolla väsyneeksi, sillä levy tempaa välittömästi mukaansa. Villisti jolkuttelevan punkrockin oppeja ei ehkä pistetty uusiksi, mutta eipä moiseen ole tarvettakaan tässä laumassa.

Mika Roth

Teksti-TV 666: Vapauden tasavalta
Svart Records

Aika tarkkaan vuosi sitten ilahduin, kun Teksti-TV 666 sulki pitkäksi venähtäneen kuivan kautensa julkaisurintamalla. Kokoonpanoaan hionut yhtye avasi uuden aikakauden komeimmalla mahdollisella tavalla, kun vikkelillä jaloilla varustettu sinkkubiisi Kapteeni tarjosi ensimmäisen vilahduksen tulevasta.

Sittemmin sinkkuja pistettiin pihalle vielä pari lisää ja albumin korkkaavan Kapteenin vanavedessä Keimolan tähtiportti avaa meille entistäkin syvemmän näkymän kraut rockin tilaan vuonna 2023. Hieman myöhemmin melodisemman indierockin rosoilusta kimmoketta hakeva Kuukauden myyjä syöksyy puolestaan vääjäämättömästi kohti loppunsa liekkejä, viimeisten kahden minuutin summatessa bändin mittavan kitara-arsenaalin hyötyjä sekä mahdollisuuksia.

Kuuden raidan ja vajaan 35 minuutin ryöpytys on yhtäältä laskettavissa hieman lyhyen lännäksi, mutta ei tällaista superkitaraista krautrockin huvipuistoa paljoa enempääkään pystyisi omaksumaan yhdeltä istumalta. Kiteytetty paketti korostaa myös kuuden lukunsa erilaisuutta, sekä jokaisen raidan omaa arvoa. Sinkut ovat sinkkuja, eivät mitään automaattisia johtajia ja ainoita kiinnostuksen kohteita.

Itse asiassa mielenkiintoisimmat maailmat alkavatkin allekirjoittaneen mielestä tuttujen reittimerkkien tuolta puolen. Ilmainen pizza uskaltaa keventää tunnelmaa ja antaa saksalaiselle 70-luvun soundille enemmän elintilaa, rytmiryhmän tasaisen nakutuksen käydessä motorikin koneella. Autobahn on yhä kaukana, ja ei niinkään. TJ:n psykedeelis-kosmiset alkutähtipilvet paljastavat puolestaan hälvettyään junnaavan svengin voiman. Eikä edes kahdeksas minuutti saa tätä poimukonetta yskimään.

Entäpä sitten kuudes raita, albumin sulkeva Jeffrey? Ankkuri ei ainoastaan nosta pelin tasoa kaiken kuullun päätteeksi, vaan mielestäni myös avaa mahdollisuuksia tulevaisuuteen. Tai tuskin olen ainoa, joka ei kuule soitossa enää niinkään korkeita pitoisuuksia krautin kolinaa. Vapauden tasavalta kaikuu monia asioita, kuten vaikkapa Arcade Firen sukuista totaalista vapautta rockin sydänmaiden laajoilla laidunmailla.

Mika Roth

The Fair Attempts: Lotus Head
Starwing Digital

Industrialin ja konepopin eri puolilla operoiva The Fair Attemptsin uusin albumi on jo neljäs ketjussaan. Saavutus on mielestäni huomattava, kun samassa yhteydessä muistaa, että debyyttipitkäsoitto Carnal Insect ilmestyi syksyllä 2019. Eli juuri ennen pandemian alkua, niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa.

Olen halki kuluneiden vuosien ihaillut projektia kipparoivan Friendly Timon kykyä keksiä itsensä musiikillisesti uudelleen, kuulostaen kuitenkin alati tunnistettavalta. The Fair Attempts soundaa kyllä tavallaan monelta kilpakumppanilta, mutta silti tämänkin levyn kohdalla osapuilleen jokainen raita kuulostaa ensisijaisesti vain tekijältään. Ja se jos mikä on mielestäni todellinen näyte taidosta, näkemyksestä sekä kyvystä uudistua.

Ja kun uudistumisesta puhutaan, niin mitä uutta siis tarjoaa Lotus Head, mihin suuntaan siirrymme nyt? Peräti kuuden sinkun muodostama ketju on ollut melkoinen. Viime loppukesästä ilmestynyt My Frozen Heart edustaa albumin menevämpää sektoria. Industrial rockin rouhinnassa on kuitenkin melodista synaisuutta mielestäni aiempaa enemmän mukana, melodisuus tietysti nousee huippuunsa pianolla vahvistetulla Tides Are Turning -sinkkuballadilla, mutta siirtymä on havaittavissa hillitymmissäkin määrissä. Tuollakin raidalla koittaa se jyrkkä lakipiste, mikä uudistuneessa soundikokonaisuudessa vaikuttaa entistä ehdottomammalta – eli kaikki palvelee tässäkin lopulta kaikkea.

Dark Star ja Rose Tattoo ovat kumpainenkin viehättäviä numeroita, joiden sävyt ovat sinisempiä, taivaat öisempiä. Eihän TFA milloinkaan ole pinkkejä pupuja kukkakedoille taikonut, mutta toisaalta: eipä ketään niityiltä poiskaan ajeta. Lotus Head on surun sävyttämä kokonaisuus, joka luultavimmin monellakin tasolla ja tapaa heijastelee synkkiä aikojamme, jolloin ihmisyys tuntuu häviävän kaiken valheen, sorron ja väkivallan alle.

Tummaa on, hetkittäin synkkääkin, mutten katsoisi TFA:n sortuneen kuitenkaan lohduttomuuden helmasyntiin. Kehitys on olennainen osa musiikissa, eikä Lotus Head junnaa samoissa urissa edeltäjiensä kanssa. Melodisempi, sinisempi ja kulmiltaan pyöreämpi musiikki antaa liikkumatilaa, etenkin kun pitää mielessä tulevan. Ja ehkäpä kaikki ei sittenkään ole vielä menetettyä, ehkäpä.

Mika Roth

Lukukertoja: 1484