Omakustannealbumit � Lokakuu 2023
C-Wave: Calm Before
Do You Feel It? kyseli jyv�skyl�l�inen indierock-yhtye C-Wave alkukes�st�, eik� isosti soivan kitararockin edess� voinut kuin nostaa k�det pystyyn � onnellisena. Tulin tuolloin pohtineeksi b�ndi� Junglen ja Musen sekoituksena, mutta debyyttipitk�soitto osoittaa kuvan olevan huomattavasti laveamman, monisyisemm�n ja rockimman.
Valmisteluty�t ovat olleet hyv�n aikaa k�ynniss�. Sinkkuina onkin jo ilmestynyt kuluvan vuoden puolella my�s kolme muuta esikoisalbumin siivua, mik� muodostaa yhdess� puolet koko kiekon tarjonnasta. Kaikki sinkut my�s kuullaan viiden ensimm�isen raidan aikana, joten parhaat voimat viskataan tuleen heti k�ttelyss�. Eik� siin� mit��n, sill� n�in pitk�soittoja kannattaa rakennella armon vuonna 2023, kun moni ei jaksa kuunnella raitoja h�din tuskin kolmeakaan putkeen. Mitat ovat muutenkin napakat, kun kahdeksan raitaa saadaan mahtumaan alle 32 minuuttiin ja eeppisemm�t rakentelut j��v�t suosiosta v�liin.
Ensinn� ly�ntivuoroon p��see syyskuun alun tuplasinkku Calm Before / Cracks, joka osuu tarttuvan, modernin ja menev�n kitararockin t�rkeisiin kohtiin. Tuplan A-puoli on levynkin avausraita, ja viel�p� ihka aito puoliballadi. Huomiota her�tt�� ��nikent�n hienovarainen rakentelu ja satunnaisen kuulijan totuttaminen b�ndin tapoihin. Kahden minuutin kohdilla kajahtava kitarasoolo kruunaa alun ramppivaiheen ja oikea peli k�ynnistyy. Toisena irti p��sev� Cracks ja sinkkutoveri The Red Line ovatkin sitten sit� pajatson tyhjennyst� hard rockin opein, modulaatio, harmoniat � kaikki on kohdillaan soundeja my�ten.
Universumi ei silti p��ty sinkkujen takavaloihin ja albumin j�lkimm�inen puolisko lis�� palasia aina vain suuremmaksi kasvavaan kokonaiskuvaan. Keskivaiheilla kuultava Companion pamauttaa sellaisen kertos�keen, ett� therasmukset sun muut konkarisankarit vihertyv�t kateudesta. Assemblage nostaa draaman kaarta aina vain korkeammalle ja albumin tyylill� sulkeva Cannonball se vain jalostuu l�hes seitsem�n minuutin mitastaan. C-Wave ilmoittautuukin kotimaisen rockin uusien nimien k�rkijoukkoon.
Mika Roth
Doghouse Band: Pugilism Illustrated
Bluesrockin puolelta l�ytyy yh� sielua, mink� mainio
Doghouse Band on jo monesti p��ssyt osoittamaan. Parhaimmillaan loistava, mutta my�s kovin ep�tasainen
Lollipop River ei t�ysin kantanut, mutta osoitti kuitenkin suunnan, jota b�ndi p��si pandemian vuosina hiomaan entisest��n. Alkukev��seen l�mp�� tuonut
Fairytale Forest Jack -sinkku oli jo lupaava osuma, joten mihin kahdeksan raidan ja noin 42 minuutin albumi ylt��k��n?
Ensinn�kin todettakoon, ett�
Puka Oinosen sielukas kitara ja
Graveyard Virtasen v�kev� vokalisointi ovat loistokavereita.
Dile Kolanen bassossa ja
Ville Raasakka rummuissa pit�v�t puolestaan huolen siit�, ett� juna jyskytt�� tasaisen groovaavasti raiteillaan. Huimia revittelyj� ei ehk� kuulla, mutta sovituksia tarkemmin tutkiessa ty�n korkea laatu ja taso k�yv�t kyll� selviksi. Vahvistus on my�s
Mikael Backman koskettimissa, jonka my�t� kasassa on klassinen rock�n�roll orkesteri.
Kakkosalbumin ty�nimi oli kuuleman mukaan pitk��n
Blues Album ja tuo otsikko olisi ollutkin osuva, vaikka Doghouse Band t�ysin oman soundinsa onkin jo kehitt�nyt. Yhdenlainen huipentuma on albumin keskell� l�hes seitsem�n minuutin raja-aidan tielt��n kaatava
One Steamy Night in the Congo. J�tiss� on vetoa, v��nt�� ja sielua, eri osasten laskeutuessa kuin lumottuina paikoilleen. Hiukan westernin kaihoa, ripaus progerockin kurveja ja tuhti annos sielukasta bluesin, soulin ja pienin varauksin jopa gospelin hike�. T�m�h�n on kuin rinnakkaisuniversumin
Pink Floyd bluespajalla, jossa turhia s��nt�j� ei ole.
Pugilism Illustrated on monin tavoin iso levy, joka muistaa kuitenkin my�s leikkisyyden merkityksen. Em. Jack edusti yht� puolta tarinasta ja
Reefer Madnessin hilpe�ss� heilunnassa otetaan hymy huulessa tukea palmujen kyljist�. Eik� avausraita
Absolutely Boredkaan taida olla virneett� narulle vedetty numero, joten kun ankkuri
Finish My Blues saa itsens� valmiiksi, on syd�mess� puhdistunut olo.
Mika Roth
Glass Wipe: Co Lo Mone
Glass Wipe kertoo olevansa raakaa, nopeaa ja aggressiivista, mutta toisinaan my�s psykedeelist� punk rock'n'rollia soittava kemil�inen trio. Kovia sanoja, mutta kovia ovat my�s biisit, riffit ja nuotit, joten ei l�hdet� huitomaan punakyn�n kanssa sen enemp�� viel� t�ss� vaiheessa. Todellinen mysteeri on se, kuinka jo kolmannen albuminsa julkaiseva m�ykk�partio on j��nyt aiemmin huomiotta, kun noita sinkkujakin on pitk�soittojen v�lill� ilmestynyt.
Koska alle 32 minuuttiin pystyt��n sovittamaan per�ti tusinan verran kappaleita, ei isommille rakenteluille irtoa aikaa. Viel� kun ankkuribiisi
Devil Drive-by viljelee puolittaista huumoria, antaa kansikuvalle taustan ja kest�� l�hemm�s nelj� ja puoli minuuttia, on lopuilla siivuilla entist�kin v�hemm�n tilaa. Toisaalta b�ndi niputtaa miltei samaan aikamittaan albumin kolme ensimm�ist� rallia, kun
Fight ly�
Bad Religionin hengess� hampaat kurkkuun,
Come Inside lis�� melodisuutta tallan painuessa syvemm�lle lattiaan ja sensoreita nimell��n h�m��v�n
Don�t Fuk Wit Men tuodessa lis�� kurvia � ja jopa modulaation mukaan kuvaan. Ei nyt ihan psykedeelist� ehk� viel�, mutta �rh�kk��, raakaa ja nopeaa.
Punkrockin tutut kuviot ja muodot jatkavat my�s t�st� eteenp�in linjoja hallitsevina reunoina. Rosoisuus pist�� korvaan (plussana), kun
Indecion p�r�ht�� vauhtiin ja sin�ll��n melodinen
5th Peeler paukuttaa itsens� miltei takalaittomaksi � mutta vain melkein. Klassisempaa punkin paahtoa amerikkalaisella majoneesilla tarjoilee
Replace My Heart, jolla luulisi irtoavan huomiota my�s ison rapakon tuolta puolen. Selvemmin uuden aallon kanssa huseeraava
Evil Eye viskaa taas sellaista
Therapy?-vaihdetta silm��n, ett� biisi kannattaa huomioida.
Glass Wipe ei aina h�ik�ise persoonallisuudellaan, eiv�tk� �psykedeeliset� elementit juuri l�yd� tiet��n suuhun t�ss� sopassa, mutta soundin tinkim�tt�myys on yksi iso plussa. Toinen mitali rintapieliin irtoaa melodioiden v�kevyydest� ja vaikka ��nikentt� on karu, se on sit� selke�ll� ja johdonmukaisella tavalla.
Mika Roth
Haver: The cinema under the bridge
Kortit vaikuttavat lupaavilta.
Haver on n�et
Tuukka Henttosen (
HENNT,
Transdela) ja
Juho Vihervuoren (
Oh For) perustama yhtye Suomen Turusta. Tyylisuuntana toimii elektrovahvistettu poprock, johon voi lis�t� indie- ja post-sanaa sopiviin kohtiin. HENNT on osoittanut kyntens� Desibelinkin sivuilla useasti, kun taas Oh For toi vuoden pimeimp��n p�iv��n kirkkaan elektrovalon jokunen vuosi sitten.
Haverin ensisinkku ilmestyi puoli vuotta sitten, enk� pysty ymm�rt�m��n kuinka missasin
Short Hours / Run -tuplasinkun, mutta osuihan se allekirjoittaneen kohdalle lopulta. Albumin avaava
Mount Off viskaa v�litt�m�sti kutosparin kivijalkaiselle pelip�yd�lle. Viidess� minuutissa biisi k�y l�pi huikeita muutoksia ja samalla kuulijoille esitell��n talon tavat, sek� suuntaa antavat s��nn�t. Melankolia ja melodia ovat j�rjestelm�n kaksoist�hti, jonka ymp�rill� kuulaat vokaalit, synat ja kitarat kiert�v�t. Ainoa vakaus on muutoksen jatkuvuus, eiv�tk� ��nimaisemat lukkiudu miss��n vaiheessa, vaan kaikki el�� ja kehittyy alati.
Em. sinkun B-puoli, Run, juoksee jonnekin sinne, miss� postpunkin ja shoegazen linjat l�hentyv�t. Soundi on nytkin tumma, mutta samalla vet�v�, tanssittavakin. Kyseess� on kuuleman mukaan kaksikon ensimm�inen yhdess� hahmottelema kappale ja Run edustaakin Haverin helpoimmin l�hestytt�v�� laitaa. Tiukkaa biitti� antaa my�s per�ti seitsenminuuttinen
Freckles, jonka kolkoissa soundeissa 80-luvun synapop ja alkuaikojen EDM kaikuvat. Belgialaiset ja saksalaiset pioneerit lienev�t jossain vaikutteiden joukossa.
Haver on mielenkiintoinen uusi avaus kotimaisilla musiikkikentill�, joilla ei olla ymm�rt��kseni kuultu mit��n t�sm�lleen t�m�ntyyppist� soundiarkkitehtuuria paljoakaan. Muoto on tietysti t�rke�, vaan se ei kuitenkaan ohita itse sis�lt��. Uskoisin my�s soundin ja ilmaisun persoonallisen erikoisuuden olevan puhtaasti duon syd�mist� kumpuavaa aitoutta. Haver onkin tavallaan t�ysin omalla saarellaan, joka saattaa hyvinkin osoittautua kokonaiseksi uudeksi mantereeksi niin tekij�illeen kuin onnekkaille kuulijoille.
Mika Roth
J Laitinen & Jouni J: Ouroboros
T�m� on taas n�it� musiikkitaivaissa syntyneit� liittoja.
J Laitinen on
V��r� Raha -yhtyeest�kin tuttu laulaja, joka on rakentanut Lapin ja Balkanin v�lille musiikkisillan.
Jouni J on puolestaan Rovaniemelt� Helsingin kautta Inariin p��tynyt r�pp�ri. Yhdess� n�m� kaksi herraa julkaisivat juhannuksen tienoilla albumin, jonka fyysinen kopio p��tyi vihdoin ja viimein Desibeli.netin toimitukseen.
Lappi on miehi� yhdist�v� tekij�, musiikki toinen ja melankolia (tietenkin) se kolmas. Heput aikoivat tehd� alkujaan EP:n, mutta hommahan luisti kuin vanhan Mossen hihna ja n�in kasaan saatiin albumi. Eik� studiossa kyr�ilty vain kahdestaan, vaan vierailijaa, vahvistusta, sek� apuk�si� l�ytyi maakunnan musiikkipiirien kermoista. Vaan mit� sit� palasista, kun pit�isi n�hd� iso kuva, ymm�rt�� suurempi tarina. Jaa, ett� mit�k� siin� isossa kuvassa sitten on? UFOja nyt ainakin ja koskemattoman luonnon ylistyst�.
PuskaJaskan ja
Tomigunin kanssa ikuistettu
Lapin y�ss� on svengilt��n jopa soulahtavaa, r�pit ja rokit soivat, eik� kell��n ole suru puserossa.
Ramppa kalakattaa tamppaa kuin balkanilaislappilainen tanssiorkesteri yritt�isi l�yt�� housen ytimen. Ei v�ltt�m�tt� paha asia, etenkin kun Kauko-It�� on lipsahtanut soosiin mukaan.
Niillas Holmbergin kanssa esitetty
Ouroboros tuo saamelaisuuden mukaan kuvaan ja upeaahan joikaus on kuunnella r�pin rinnalla. Housea kaadetaan aina vain lis�� sarveen, kun
Streets of Inari jyrisee
G�immi G�ibmin vetoavulla. Vaikka liinalle l�ikkyy niin mit�p� tuosta, sill� nyt bailataan kuin
Marin ja askeleita ei lasketa.
Ouroboros on ihan tolkuton levy, jota tehdess� on taatusti ollut hauskaa. Lapin mystisyys, housen, r�pin ja elektron hetkess� olo, balkanilainen sivumaku ja mit� t�st� voi sanoa? T�ydellist�, erinomaista, j�rjet�nt�! Svengaa kuin hirvi, sotkee kaiken pohjoisesta ja ottaa kantaa kuin ohimennen moneen tiukkaan asiaan. Hauskaa ja vakavaa, kuten el�m�. Voisinko saada uuden annoksen, ja t�m� tulisi sitten tuplana, kiitos�
Mika Roth
Niina Annika: Kalliota vasten
Niina Annika on viimeisen reilun vuoden aikana julkaissut nipun sinkkuja, sek�
Unessani tuuli EP-levyn. Nyt on koittanut aika sitoa verev�n folkin, pohdiskelevan popin, pohjoisen mystiikan ja lavean americanan tuoksuisen countryn punoksista ihka oikea debyyttipitk�soitto.
Kev�inen
Se on jotain uutta -sinkku on nostettu levyn avaajaksi ja siirto on tavallaan rohkea, sill� rauhallisesti viiteen ja puoleen minuuttiin k�yskentelev� numero ei ole mik��n iskuhitti. Toisaalta pitk�n kaavan kautta tapahtuva albumin sis�universumin esittely toimii mainiona johdatuksena. Kakkosraita
Helena heilauttaakin sitten viisarit rokimmilleen, kun svengaavaa poprockia folkin filttereill� soittava b�ndi pist�� jalalla koreasti. Soundi on v�lit�n, r�v�ytt�v� v�liosa ja kitarasoolo kruunaavat koko paketin. Folkpoppia kullaksi muuttava sinkku�ss�
Otava on silti yh� joukon kirkkain t�hti, sijoittuen keskelle levy� ja jakaen kiekon luontevasti kahteen osaan.
Tyystin toisenlaisen puolen musiikista esiin loihtii etenkin levyn loppupuoli. Nimikappale
Kalliota vasten viist�� l�helt� vanhaa runolaulantaa ja jopa joikua, mystisten rytmien kummutessa ajan virtojen takaa. Syksyn alussa sinkkuna ilmestynyt
Mets�npeitto on kuin saman kolikon toinen puoli, menneen ja modernin yhdistyess� jossain etnon, folkin ja popin riste�m�alueilla. Nyt vain folkahtava poprock saa selvemm�n hallinnan. Samoista aineksista on syntynyt my�s ankkuri
Kuurankukkia, joka t�ydent�� biisikolmikon ja samalla koko albumin loppuvaiheen hellimmin mahdollisin liikkein.
Niina Annika on l�htenyt rohkeasti tutkimaan, muuttamaan ja muokkaamaan perinteist� etno- ja folkmusiikkia, kunnioittaen kuitenkin samalla alkuper�ist�. Mukana on selvi� osia kansamusiikista, rytmien nostaessa pintaan vanhempia, jopa muinaisia elementtej�. Kalliota vasten -albumi on v�rikk��n joukon yhdistelm�, rajattomuuden ollessa nyt osia voimistava tekij�n. Herkk� tasapaino menneen ja nykyisen v�lill� m��rittelee musiikkia, joka voisi menn� tosin viel�kin rohkeammin rajoilleen. Ja ehk� jopa hiukan niiden yli.
Mika Roth
Tom Tikka: Rainbows and Dead Flowers
Onhan se s��li, ett� mainio
The Impersonators ei ole julkaissut uutta musiikkia reiluun kahteen ja puoleen vuoteen, mutta samalla
Tom Tikka on saanut ainakin aikaa soolouralleen. Vuoden 2023 sooloalbumi on kolmas per�kk�inen ja kuten kahtena edellisen� vuotena, my�s nyt kitarapoprock on se juttu, el�m�n kummallisuuksien antaessa aiheita tarinoida.
Itse asiassa Rainbows and Dead Flowers -pitk�soiton juuret ulottuvat kuuleman mukaan ainakin osittain jo aikaan ennen
This Is My Happy Face ja
Better Man -albumeita, mutta sisaruksiaan hivenen mutkikkaampi levy otti aikansa asettua kohdilleen. Teemana uudella kiekolla tuntuu olevan siis el�m�, jota muistellaan, pohditaan ja punnitaan eri tavoin. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus � selkeit� osia, ja silti niin kovin paljon enemm�nkin, kuin vain aukeamia muistojen kuva-albumissa ja lukuja jossain el�m�kerrassa. Tikka, tai h�nen kappaleidensa kertojat, tuntuvat janoavan jotain miltei myyttist� el�m�n l�hdett�, aitoa asiaa, kipin�� tai ehk� jopa r�j�hdyst� tunnetasolla. Jotain joka tuntuu lipsuvan omista sormista ja p��tyv�n aina vain muiden koreihin. Vai onko kamppailu juuri sit� kovasti mainostettua el�m��?
Dead End Romance kiskaisee rouheat kitarasoundit ja siniset nuotit taivaille, j�rjett�m�n helposti tarttuva
Hieroglyphs painaa viel� tiukempaan etunojaan. N�it� biisej� on hankala kuunnella aloillaan istuen, energioiden virratessa l�hell� pintaa.
Something New kaipaa muutosta, ajasta v�litt�m�tt�,
Stalemate kirkuu sanoillaan arvokkaita asioita myrkytt�v�� hiljaisuutta vastaan. Musiikin kauneus ja lyriikoiden kovuus synnytt�v�t ainakin kontrastia, kun syd�met yritt�v�t l�yt�� teit��n takaisin toistensa luokse ja t�rm�ilev�t entist�kin kivuliaammin ymp�r�iv�n maailman sattumanvaraisuuksiin.
Kokonaisuutena Rainbows and Dead Flowers on tomtikkamaiseen tapaan vahvaa melodioiden, riffien, koukkujen ja reippaan asenteen paraatia. Paria poikkeusta lukuun ottamatta sanottava sanotaan alle nelj�ss� minuutissa, raitojen per�ss� viheltely� ilmenee jo parin kierroksen j�lkeen. I�ti raikas �kolmannes
R.E.M.i�, kolmannes fab fourin j�lkel�isi� ja kolmannes jotain uutta� -kaava siis toimii, enk� voi kuin harmitella hivenen kitkeri� lyriikoita � mutta murheen kuula kuuluu toisaalta erottamattomana elon fortunaan.
Mika Roth
Wolves I Feed: Plus Ultra
Helsinkil�inen yhden miehen yhtye
Wolves I Feed on sama asia kuin
Jason Doyle Ward, joka on ty�st�nyt debyyttialbuminsa materiaalia tunteja laskematta. Hartiapankin voimaan uskotaan kaikessa mahdollisessa, masterointia lukuun ottamatta, joten t�m� levy jos mik� on yhden mielen, vision ja n�kemyksen kiteytym�. Musiikillisesti Wolves I Feed sijaitsee melodisen metallin kentill�, mutta kaikki mahdolliset suunnat halutaan pit�� avoimina.
Kymmenen raitaa ja noin tunti ovat lukuja, jotka kertovat jo itsess��n paljon. Toki ankkurina per�� raskaasti painava nimibiisi
Plus Ultra lohkaisee minuuttipotista l�hes kuudenneksen itselleen, mutta monoliitin mitat ovat t�ysin perusteltuja. Itse asiassa kunnianhimoinen, progehtaviakin elementtej� sis�lt�v� p��t�s on kuin pienoispotretti albumista, melodisuuden ja rouheuden potkiessa metallin kelkalle kunnon vauhdit. Samalla se muodostaa niin ik��n rivist� erilleen ponnahtavan ja suorastaan sielukkaan
Against the Wavesin kanssa vahvan 14 ja puoliminuuttisen kiekon loppuun.
Satunnaiselle kuulijalle, joka suosii pienempi� kerta-annoksia, saattaa olla hedelm�llisemp�� aloittaa
Wild Bloodin synavahvikkeisesta ja modernista myllytyksest�. S�vyt ovat dramaattisen �isi�, kimalle koristaa kovia pintoja ja koukkujakin l�ytyy. Viel� isompia ja kromisempia vasaroita heiluttava
Broken Clouds pinnist�� jo l�hes takalaittomaksi, mutta omissa kirjoissani t�m� aikavirrat sekaisin vispaava kummajainen on levyn kiistatonta ydint�. Ward hallitsee my�s eeppisemm�n ��nimaisemoinnin, mink�
Venus in Scorpio ja villisti tempova
The Brazen Bull osoittavat. Etenkin j�lkimm�isen osaset tuntuivat aluksi p��tyneen jotenkin v��r��n j�rjestykseen � kunnes oivalsin taian toimivan juuri t�ss� kummassa muodossa. DIY jakaa k�teen vapaat kortit, ja tuon k�den Ward pelaa hanakasti loppuun saakka.
Plus Ultra on syd�nverest� syntynyt albumikokonaisuus, jonka ajattomuus ja massiivisuus saattavat s�ik�ytt�� ensikosketuksella. Levylle kannattaa kuitenkin antaa toinen ja kolmaskin mahdollisuus, sill� nyt on kyse kunnianhimoisemmasta metallista ja todellisesta kokonaisuudesta.
Mika Roth
Lukukertoja: 3295
