Talven 2023/2024 kasetit
12.02.2024
Lossi T & Jhrzn: Disastermode:off
Mörssi Records
Pitkän linjan räppäri Lossi T ja tuotantopuolesta vastaava Jhrzn päätyivät kuulemma tekemään yhteistyötä puhtaan sattuman kautta, mikäli sattumaa nyt on ensinnäkään olemassa. Niin tai näin, kaikki sai ainakin osin alkunsa arcade-peliin tarkoitetusta äänimaisemasta. Nopeasti ensimmäiset tekstit ryhtyivät kuitenkaan sitomaan aiheita ja teemoja yhteen. Tietysti elämä on elämää ja peli peliä, mutta toisinaan suunnittelupöydän äärellä rajat saattavat sumentua niidenkin väliltä huomaamattomiin.
EP:n viisi raita muodostavat reilun 17 minuutin mittaisen kokonaisuuden. Saatesanoissa korostetaan kuinka Disastermode:off on nimenomaan tuottajan ja räppärin välillä syntynyttä vuoropuhelua. Teksti ja äänet ovat nähtävissä näin jopa tasaveroisessa asemassa, kun kumpikin puoli täydentää toista, reagoi toisen tekemiseen ja kokonaisuus kehittyy kahdesta näkemyksestä. Toisinaan reaktiivinen toimintatapa luo saumoja ja kynnyksiä kuultuun, mutta niitäkään ei ole haluttu hioa pois, koska nyt enemmän on enemmän ja prosessin kehitys halutaan kaiketi tuoda selvemmin esiin.
Uudemmaksi sinkuksi valittu Levelit heittää ilmoille isoja kysymyksiä ja painavia ajatuksia. Vastavoimana sampleissa on soulahtavaa juonnetta ja rytmin letkeys taivuttaa polvia kuin huomaamatta. Äänikenttää ei voi mitenkään kuvata putipuhtaaksi, mutta kliininen soundi ei kuulukaan tähän projektiin. Samoilla linjoilla sivakoi ankkuriraita Lopuksi, jolle onnistutaan taikomaan pientä r’n’b -vibaa. Ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Lopunajan laulu ei maalaa ruusunpunaisia taivaanrantoja, muttei toisaalta sorru myöskään saarnaamaan tornistaan. Joukon svengaavin ja vetokykyisin numero antaakin kaikelle pitkät ja siirtyy omaan suuntaansa rauhaa hakemaan.
Disastermode:off on kokeilu, jota kannattaisi ehdottomasti jatkaa. Vielä täysin avoimeksi jäävä polku, jonka varrelta voisi löytyä vaikka mitä. Demomaiset soundit ja hiomattomuus toimivat toistaiseksi tekijöiden eduksi, muttei korkeammasta soundihygieniasta toisaalta haittaakaan olisi, kunhan ydin ja sielu vain muistetaan pitää omanlaisenaan.
Mika Roth
Henri Lindström: VIEL KU OLLAAN KAIKKI TÄÄLLÄLaku ja Levy
Kesällä 2022 tapahtui monia asioita. Yksi allekirjoittanutta ilahduttanut tapaus oli se, kun sain ensi kertaa tutustua Henri Lindströmin luomiin äänimaailmoihin. SOITA JOS MEINAAT DELAA osoittautui kymmenen virtaviivaisen instrumentaaliraidan joukoksi, jonka äärellä ylistävät laatusanat tahtoivat loppua auttamattomasti kesken. Otsikoissa edelleen isoja kirjaimia suosiva Lindström on siirtynyt askeleen elektronisempaan suuntaan, mutta musiikin henki ei ole muuntunut radikaalisti.
Voinkin sanoa suoraan nauttivani näistä kappaleista, äänikudelmista, maisemista – miksi niitä itse kukin ikinä haluaakaan kutsua. Kotikutoinen elektroninen musiikki ja maailmoja syleilevä ambient elävät sävyisästi rinta rinnan, eikä maailma pääty suinkaan niiden rajoille, vaan kaikkea leimaa vapauden tunne sekä henki. Välillä poiketaan keittiön kattilakaapilla kokeellisen industrialin hengessä, kun KUPLAKOPLA kilusettelee pannuja ja kasareita. Aikakaudet limittyvätkin toisiinsa niin ideoiden, soundien kuin ratkaisujen saralla, mutta törmäykset ovat pehmeitä, kohtaamiset vailla kaavoja rikkovia konflikteja.
Hypnoottisen imun ympärilleen luova AJA huristelee 70-lukulaisen krautrockin hengessä pitkin autobahnejaan tuuli hiuksissaan ja pilvetön kuu keväisellä taivaallaan, kun taas VÄRIT PIMEÄN SYDÄMESSÄ tuo urbaaniin henkeen modernimpaa minimalismia tarkoin valikoitujen soundien avulla. KLIK KLAK venyy kuin Miami Vicen loputtomat auringonlaskut, mutta äänten herkkä jännite ei katkea. Lisät ja siirtymät ovat ehkä pieniä, vaan ne ovat siellä kudoksissa kaiken alla tekemässä työtään. SISAR UNI naksuu ja helkkyy enemmän heräävän päivänpaisteen puolella, väripaletin kääntyessä mielen kankailla sinisestä hiljalleen punaiseen ja keltaiseen. Uni jatkuu aikansa, mutta yölläkin on määränsä.
Kaiken kirjoittanut, sovittanut, esittänyt ja tuottanut Lindström on löytänyt elektronisuudesta itselleen luotettavan ystävän ja moneen taipuvan työkalusarjan. Synteettinen minimalismi sykkii keveällä pulssilla, rauhallisella sydämellä, vailla huolia ja murheita. Ja se jos mikä on näinä päivinä kullanarvoista.
Mika Roth
Mustaa Jäätelöö: OB-Komissio
Mustaa Jäätelöö ehti julkaista O-kasetin jo talvipäivänseisauksen aikoihin, joten Emmu Johanssonin uusin ei ole enää aivan uunituoretta kamaa. Vaan eipä tuosta mitään, sillä Mustaa Jäätelöö ei sula pois viikoissa, kuukausissa tai edes vuosissa. Reilun kahden vuoden takainen B on yhä kova lohkare omanlaistaan jäätä, jossa riittää tasoja tutkittavaksi. Seikkailut lo-fi elektron sekä äänimaisemoinnin parissa ne vain jatkuvat, tosin muutoksiakin on tapahtunut.
Tällä erää piano on keskeisemmin äänessä ja O:n oudompia polkuja suosivat soundikokeilut ovat usein minimalistisia, miltei luonnosmaisia. Leikin loppu ei pääty kuin vasta lähempänä seitsemää minuuttia ja niukasti tarttumapintaa antaa myöskin elektronisempi Sami älä pelkää. Projektille ominainen lo-fi ja soundillinen keskeneräisyys turhauttaa toisinaan, etenkin kun monesta kappaleesta saisi helpommin lähestyttävän edes pienillä myönnytyksillä. Kuristajan kädet leikittelee nätin kuvionsa kanssa ja Karhupuisto tuntuu harmillisen demomaiselta hahmotelmalta. Miksi näitä ei viimeistellä, vai onko juuri keskeneräisyydessä koko jutun idea?
Edes paikoitellen runkoon asti karsittu muoto ei kuitenkaan peitä sitä tosiasiaa, että Johansson osaa löytää pianosta oikeat koskettimet ja synista – tai millä ääniä sitten luodaankaan – toistuvasti tilanteeseen sopivia äänipalasia. Vaikka Loit meistä mykät antaa itsensä miltei kadota huminaan ja Kultakalan veri lähes hukkuu äänten avomerelle, nousevat numerot uljaasti osiensa summien yläpuolelle. Agnolo Bronzino, Louis Wain -raidan tekstit (nimet?) kuuluivat kuin paksun betoniseinän takaa, mutta kuulijan on vain hyväksyttävä tilanne: valittu muoto on osa kokemusta.
Mustaa Jäätelöö tekee mitä haluaa ja miten haluaa. O on selvästi projektin vaimein, rauhallisin ja äänellisesti tummin tallenne, mihin olen törmännyt. Se vaatii kuulijaltaan enemmän, oikeastaan täyden ja jakamattoman huomion, eikä suoria palkintoja enää ole. Mustinta jäätelöä siis tähän mennessä.
Mika Roth
Possible Space: Where I Was Standing – Twelve Months of FrustrationMydog Records
Tummuutta suosiva Possible Space käy uusimmalla tallenteellaan otsikon mukaisesti läpi yhden vuoden mittaisen ajanjakson, eikä tämä taival ole suinkaan vaivaton tai helppo. Jokaista kuukautta edustaa yksi raita, eli niitä on yhteensä täysi tusina. Alaotsikko viittaa puolestaan siihen, että nyt jo historiaksi muuttunut vuosi – mahdollisesti 2022 – ei mennyt läheskään niin, kuin olisi voinut toivoa.
Albumin avaava Another Year of Wandering ja sen sulkeva Where I Was Standing muodostavat tekstin puolesta selvän parin, joka asettaa koko biisijoukolle tavallaan reunamerkit. Kummassakin pohditaan sitä, missä vuosi sitten oltiin ja missä tullaan olemaan. Välitilinpäätöksessä vuotta myöhemmin on sentään edes kaksi ihmistä ikkunan ja pöydän äärellä, joten johonkin on oletettavasti tultu. Kesän tienoilla synainen elektropop nousee rohkeasti korkeammalle kohti taivasta, tai näin tulkitsen ainakin Not the Adriatic Sea -raidan äänikenttiä.
Kertoja tuntuu olevan halki albumin haastavan vuoden enemmän tai vähemmän yksin. Menneet ja onnellisemmat ajat muistuvat toistuvasti rauhattoman sielun mieleen. Missä kaikkialla hän on ehtinytkään olemaan, mitä kaikkea näkemään ja tekemään. Kappaleiden nykyhetkessä tuo kaikki on kuitenkin pitkälti jo poissa, mennyttä, salattua, kadotettua. A Ritual in a Secret Basement on suorastaan aavemainen luku kirkollisine kuoroviboineen ja aaveineen kaikkineen. Yön henkiä etsii myös Under the Streets of Paris, haitarin soidessa henkien voimasta ja luiden pistäessä varjoista esiin. Kauneus ja kauheus yhdistyvät niin sanoissa kuin soundeissa, kuoleman ollessa mustissaan alati läsnä.
Where I Was Standing – Twelve Months of Frustration on tumma, hetkittäin jopa synkkä levy. Se ei kuitenkaan sorruta maata satunnaisen kuulijan niskaan, ei ainakaan allekirjoittaneen tapauksessa. Mustuus ja synkkyys ovat ennemminkin demoneja manaavia ja ilmaa puhdistavia elementtejä, kiitos pitkälti laulumelodioiden, jotka rikkovat kuvia sopivasti. Melodisuus antaa tummuudelle luonnetta, sallii sen surra aikansa ja muistuttaa elämän jatkumisesta.
Mika Roth
Å-tikkaat: Sov Gott MariehamnMeteorismo
Koosteen vanhin tallenne on mystisen Å-tikkaat -yhtyeen/projektin äänityksistä koottu Sov Gott Mariehamn. Materiaali on alkujaan ikuistettu nauhalle kuuleman mukaan jo vuosina 1989–1991 Maarianhaminassa. Sov Gott Mariehamn julkaistiin tšekkiläissuomalaisen levy-yhtiön kautta keväällä 2023, mikä vain lisää hämyä tallenteen ympärillä.
Kokeellisen äänitaiteen ja elektronisen avantgarden viidat ovat arvaamattomia. Satunnainen kuulija paiskataankin kovaan testiin ja syvään päätyyn yhdeksällä raidalla. Ihmisääniä kyllä kuullaan, mutta mitään suoranaista laulua tai sanoja on vaikea löytää kirskuvista, vinkuvista, venyvistä ja vääntyneistä äänistä. Padassa porisee perkussioita, syntetisaattoreita, äänten muokkausta nimenomaan nauhan avulla ja oletettavasti myös joitain kielisoittimia. Kyseisillä aineksilla ja eväillä on tehty aitoa taidetta. Tinkimätöntä ja itseään selittämätöntä äänitaidetta, joka kukaan ei voi kaiketi täysin ymmärtää – ja joka on näin avoinna kaikille.
Mihin poreileva ja taaksepäin nojaava Musik för Självhypnos i.e. svampintelligens minut vie? Varhainen Pink Floyd happoisine kokeineen käy mielessä, mutta mikään ei ole varmaa ja kiinni naulattua. Tyystin eri puolta yhtyeestä esiin tuova Familjen bor på ön året om vinkkaa hakkaavine industrial-osineen enemmänkin Throbbing Gristlen suuntaan. Minkä suunnan Å-tikkaat ikinä valitseekaan, se pelaa pelin kentän kaukaiseen päätyyn saakka – ja hiukan pidemmälle. Päälle kolmen vuosikymmenen taa on vaikea tähyillä toisinaan, enkä tiedä mitä 13-minuuttinen Hopsi Popsi oikein on edustanut kenellekään, mutta olennainen vaikuttaa kadonneen aikojen aaltoihin – tai sitten olen vain toisella taajuudella.
Sov Gott Mariehamn on koosteen kummallisin, äkkiväärin ja tinkimättömin äänite. Tuo kaikki ei ole mitattavissa vain positiivinen vs. negatiivinen -periaatteella, koska neutraalit ja monitulkintaiset kentät ovat poikkeuksellisen laveita. Meteorismo on tehnyt kulttuuriteon, kuka sitten arkistoja alkujaan penkoikaan.
Mika Roth
