Herodes/Emi

Kun CMX ilmoitti julkaisevansa seuraavalla albumillaan vain yhden kahteentoista raitaan jaetun kappaleen, jonka ensimmäinen painos olisi rajoitettu 8000 kappaleeseen ja se sisältäisi 40 sivua paksun libreton, tieto sinänsä ei yllättänyt, tämänsuuntainen kehitys oli lähinnä luonnollinen oletus. Talvikuningas on päätös eräänlaiselle trilogialle, joka alkoi keskinkertaisen Isohaara-albumin jälkeen ja jonka aloitti vuoden 2003 progemestariteos Aion. Aionin teemana toimineen pahuuden olemassaolon ihmistajunnassa jälkeen oli vuorossa popimpi (ja lähes yhtä mainio) Pedot, joka otti Aionia selkeämmin kantaa pahuuden ilmenemismuotoihin. Talvikuningas taas sysää sivuun ainakin näennäisesti syvällisemmät pahuuden teemat yllättävänkin proosallisen tieteiseepoksen tieltä, johon lähinnä vain viitattiin muutamissa Petojen kappaleissa.

Toki Talvikuninkaassakin pahuudesta on kyse. Petojen nimikappale oli lyyrinen johdatus Talvikuninkaan maailmaan, Kuolemaantuomitut-singlen b-puoli Mekaanisten lintujen puisto taas musiikillinen johdanto. Satelliitit, ohjukset, tähtienväliset sodat ja kyborgit ilmaantuvat sanoituksissa tiuhaan. Voisikin sanoa, että jos Pedot oli monille vakiintuneille faneille raivostuttava teos sanoitusten popmaisuuden takia (mikä teki albumista ironisesti liian vaikean monille…) ja Aion oli yhtyeeseen tutustumattomille vaikea teos musiikillisesti, Talvikuningas yhdistää juuri nämä vaikeat osiot ja on vaivihkainen keskisormi paitsi kaikille kuuntelijoille, myös oletuksille siitä, että yhtye ei voisi uudistua. A.W. Yrjänän aiempaan lyriikkaan ihastuneelle teos saattaa olla kauhistus, mutta tahallisen kornin scifi-oopperankin alta löytyy oikeaa sanottavaa sodasta, yksinäisyydestä, kuolemasta ja pelosta.

Teos ei ole yhtenäinen kappale siinä mielessä kuin esimerkiksi Jethro Tullin Thick As a Brick. Teemoihin palataan biisistä toiseen, mutta lähinnä lyyrisellä puolella ja joitakin riffejä kierrättämällä ja vasta viimeisenä soiva Kaikkivaltiaan peili osoittaa painottaen levyn aikana tapahtuneen kaaren. Minkäänlaista johtoteemaa ei väläytellä turhan tiuhaan. Joskus siirtymät raidasta toiseen käyvät huomaamattomasti (Punainen komentaja – Langennut valo), joskus mietityttää miksi teosta on tarvinnut markkinoida niin olennaisesti yhtenä kappaleena (Vallan haamut – Tähtilaivan kapteeni) sen sijaan, että olisi tyydytty yksinkertaiseen teemalevy-termiin.

Tästäkin huolimatta on kehuttava teosta sen yhtenäisyyden tunteesta. CMX on panostanut jykevään ja kylmään soundiin, mikä korostuu akustisuuden täydellisessä puutteessa ja kitaroiden lukuisissa efekteissä. Lallatettavat kertosäkeet ovat vähäisiä raitojen nojatessa toisiinsa, hc-punk piirtyy esiin progen alta yllättävästi esimerkiksi Pretoriaanikyborgeissa ja Resurssikysymys on suoraa paluuta jonnekin melkein kahdenkymmenen vuoden taakse. Toisessa ääripäässä Tähtilaivan kapteeni on varmasti ainut kappale, joka onnistuu yhdistämään melankolisen kauniin avuttomuuden tunteen ja kuin Alienista periytyvän tuokiokuvan. Parhaimmillaan yhtye on kumminkin Langenneen valon ja yli kymmenminuuttisen Kaikkivaltiaan kaltaisissa viistoissa räsähdyksissä, joissa loistavat paitsi kitaroiden säksättävät kudelmat, myös ennen kaikkea Tuomas Peipon paras rumputyöskentely tämän tähänastisessa urassa yhtyeen riveissä.

CMX kuuluu yhtyeisiin, jonka saamat kehut ovat tavallaan niin oikeutettuja, että näiden levyille annetaan arvosteluissa hyvin harvoin täysiä pisteitä: kriitikko on tottunut odottamaan yhä enemmän ja enemmän. Vaikka olisin halunnut olla skeptinen itseeni suuresti vaikuttanutta yhtyettä kohtaan ja jopa kierosti toivoin Talvikuninkaan epäonnistuvan edes joltakin kantiltaan, jotta välttäisin syytteet puolueellisuudesta, se osoittautuikin hitaasti avautuvaksi mestariteokseksi. Mitä yhtye tämän jälkeen enää voi tehdä? Toivottavasti vielä paljonkin, sillä Talvikuningas osoittaa, että CMX on yli kahdenkymmenen vuoden uran aikana löytänyt vasta viimeisimpinä vuosina kaikkein luovimman vaiheensa. Talvikuningas ei ole minulle bändin paras albumi, mutta hyvin todennäköisesti se on sitä erittäin monelle vielä kymmenenkin vuoden päästä, ja sehän riittää.