Klassikko

CMX: Discopolis, 1996

10.12.2014



Olivat vaikutteet sitten mitkä tahansa lähti Tornion mullat jo aikaa saappaistaan karistanut ryhmä tekemään nyt jotain uutta, jotain jota saattoi hetkittäin verrata niin melankoliaa tihkuvaan Auraan kuin punkin raivoa ja kömpelyyttä kolistelevaan Kolmikärki-debyyttiinkin. Ajankohtaan nähden muodikkaat industrial-vaikutteet tekivät soundista tuoreen kuuloista ja Yrjänä kirjoitti nyt kantaaottavampia sanoituksia, jotka oli kuuleman mukaan kasattu ennätyksellisen nopeassa aikataulussa. ProToolsin avulla kasatut kappaleet olivat yhtä leikkaamista ja liimaamista, mikä toi soittoon konemaisen, kylmän otteen – tehden näin selkeää pesäeroa aiempiin levyihin.

Terävöitynyt ja muutenkin lisää piikkejä itseensä kerännyt äänimaisema kaipasi taas muutaman vuoden tauon jälkeen tuhdimpia tarinoita, joten avausraita Discoinferno ripottelee jo ensiriveillään kuultaviksi tissit ja munat, jotka eivät siis kuuluneet yleisesti hyväksyttyyn pop-rockin sanastoon vielä 90-luvulla. Ensimmäiseksi sinkuksi valjastettu Nimetön toistaa uskollisimmin The Young Godsin ”lujaa, hiljaa ja konetta kohokohtiin” –kaavaa, lyriikoiden leikellessä iloisesti sitä sun tätä. Härskiltä bossanovalta kuulostava Paha kuiskii puolestaan lasten korviin rivoja, alusvaatteiden ollessa nahkaa, eikä mikään klishe ole saavuttamaton, kun lyriikat maalaavat tekijänsä tahallisesti kulmaan. Kuka tietää, tekeekö Yrjänä näissä kohdin pilaa Bonon luomasta MacPhistosta, tai kenties noihin aikoihin pahassa satanisti-myllytyksessä pyörineestä Kauko Röyhkästä, mutta hauskaa tekijöillä on luultavimmin ollut. Epäonnisten liikemiesten helvetti lienee teksteistä heikoin, vaikka silläkin on omat hetkensä (”maailma on hedelmäpuristin / pähkinänkuori jota sontiainen pyörittää”). Jerusalem ei puolestaan ota yhden tai toisen joukon puolta, vaan asettuu lähinnä asiat toteavana itse ikuisen kaupungin perustuskiville.



Industrialin vinhasti pyörivällä ratasvoimalla etenevä levy töksähtää pakollisen Ruoste/Pelasta maailma -luvun kohdalla, tosin Aamutähti on kaukana edellä mainittujen suurballadien voimasta – onneksi. Pehmeämpää laitaa niin ikään tarjoava Vallat ja väet on hitureista onnistuneempi, eikä sitä kuunnellessa tarvitse kokea edes minkään sortin myötähäpeää. Albumin viimeiseksi raidaksi jätetty nimihirviö Silmien ummistamisesta Nansenin galvanointiin on taasen jäänyt aina pieneksi mysteeriksi allekirjoittaneelle, sillä tulevia proge-sukkulointeja ennakoiva pienoisteos on kuin pala Pink Floydia keskellä vääriä juhlia.

Discopolis oli, ja on yhä, epätasainen, sekava sekä vahvasti omaan aikakauteensa sidottu. Mutta näistä kaikista asioista huolimatta – tai ehkä osin kyseisten heikkouksiensa johdosta – albumi jaksaa yhä sykähdyttää, vuosia sen jälkeen kun myöhemmät dinosaurukset ovat jo kivettyneet pystyyn.

Mika Roth




Lukukertoja: 12363
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa myös