Ville Leinonen: Hei taas

Sound of Finland

Ville Leinonen teki mittavan sivuloikan kymmenen vuotta sitten, kun puskista yll�tt�nyt iskelm�-finnhitsien cover-kokoelma porautui hellin soundein 70-luvun melankoliaan. Hei! on albumina kasvanut sittemmin suorastaan k�sitteeksi, ja on ollut virkist�v�� huomata kuinka monissa eri stereoissa tuo mainio levy viihtyyk��n. Leinosen vet�mien Juhamatti -covereiden diggailu kun on yll�tt�v�nkin lukuisten tahojen salainen pahe/hyve. Vuosikymmen my�hemmin Leinonen tekee paluun saman sorvin ��reen. Tai ei nyt aivan saman, sill� Hei taas etenee 80-luvun puolelle, omaksuen siin� samalla discomman soundin ja kasarimmat tunnelmat. Kaikki tekstit, niin k��nn�kset kuin omatkin, ovat l�ht�isin Raul Reimanin kyn�st� aikahaarukan osuessa vuosiin 1982-1985.

Levyn avaava biisikaksikko Kultani mun / Tahdon sinut tekeekin pelin selv�ksi: soundit ovat autenttista italopitoista, analogisten synien juhlaa, eiv�tk� tarinatkaan en�� piehtaroi itses��lin kuralammikoissa. Siin� miss� rakkaus oli aiemmin mahdoton haave, tai mennytt� kuin Elvis, n�kev�t n�m� tekstit jokaisessa pilvess� kultareunuksen. Ja kaava toistuu pitk�lti halki kiekon, sill� vaikka onni ei ole v�ltt�m�tt� juuri nyt ja t�ss�, se on ehdottomasti saavutettavissa � usein jopa k�denmitan p��ss�. Ehk� jatkuva ydintuhon pelko pakotti kasariaikuiset positiivisuuteen, tai sitten vain aika oli kyps� omien mahdollisuuksien toteamiseen sek� hyv�ksymiseen. Jopa l�pimelankolinen Sadepisaroita (Varje liten droppe regn) osaa nostaa hymyn huulille, olivat ne Herreysin pojat vaan niin ihania.

Lempi siis leiskuu ja toisinaan tarinat �ityv�t suorastaan rohkeiksi, kuten Nisa Sorayan ohjelmistosta l�ydetty Anna rakas raju hetki. Nimi kertonee jo oleellisen tekstin annista, mutta en voi olla alleviivaamatta Leinosen tulkinnan rehellisyytt�, camp-miinan kun olisi ollut niin helppoa astua. Hytkett� ja jytkett� tarjoaa my�s Einin (ensimm�iselt�) kultakaudelta l�ydetty k��nn�s Laura Braniganin Satisfaction-hitist�. En ollut aiemmin edes tietoinen Tyydytys-siivun olemassaolosta, mutta nyt maailma ilman t�llaista latinkia olisi jo vaikeaa kuvitella � ja ei, t�m� ei ole sarkasmia.

Albumin loppupuolella Leinonen uskaltaa jo painua niin voimakkaaseen etunojaan, ett� kaatuminen on l�hell�. Modern Talkingin You�re My Heart, You�re My Soul sek� Irene Caran Fame kun ovat sellaisia disco-monoliitteja, joihin 99 yritt�j�� sadasta ensinn�kin j�tt�isi koskematta. Mutta mit� tekee Leinonen? H�n ottaa alkuper�iset k��nn�kset k�siins�, muovaten niist� hell�n p��tt�v�isesti samaan aikaan alkuper�isille kunniaa tekev�t, ja kuitenkin riitt�v�n raikkaat versiot. Eik� allekirjoittaneen tuomio ole muuttunut, vaikka levy� on tullut soitettua raskaalla tehotoistolla l�hipiirin onneksi/kiroukseksi.

Kuten t�hdet osoittavat, t�m� iskelm�discohittien kokoelma on albumina t�ydellinen. Siin� miss� vuosikymmenen takainen esiosa sortui muutamaan heikkoon biisivalintaan, on uusi biisinippu oikeastaan virheet�n. Jopa alkuun nikottelua aiheuttanut Nasta pimu sek� em. musikaalik��nn�s Me emme laske viiteen (Fame) kest�v�t � ja lopulta vain vahvistavat kokonaisuutta. En haluaisi el�� 80-lukua uudelleen, mutta siell� on hauska kipaista t�llaisen pienen aikakapselin avulla.