Pienet

Pienet II – Tammikuu 2007

26.01.2007

Chaosweaver: Cult of the Buried Serpent

Keskellä kuuminta kesää 2006 Chaosweaver esitteli itsensä allekirjoittaneelle Weaving The Chaos demolla. Nämä mustan metallin ja pimeän puolen vaalijat läväyttivät tuolloin tiskiin tekeleen, joka haki kaikessa ehdottomuudessaan vertaistaan. Bändin jalostama metalli kun oli raskasta, synkkää ja pimeää, mutta silti samanaikaisesti väkevää, menevää ja elinvoimaista. Nyt, reilu puoli vutta myöhemmin, yhtye pistää vielä siivun verran paremmaksi julkaistessaan kolmen raidan mittaisen Cult of the Buried Serpent –demon, joka jatkaa melko tarkkaan siitä mihin viimeksi jäätiin.

Bändin metalli on luonteeltaan yhä perusilkeää ja tunnelmiltaan melodista, majesteetillista ja mustaa. Runttaus on siis yhä pääosin Satyricon ja Celtic Frost tyyppistä, mutta mukaan on hiipinyt myös joitain upouusia sävyjä. Yhtye on uutukaisellaan äitynyt selvästi aiempaa eeppisemmäksi ja sinfonisemmaksi, erityisesti päätösraita Horned Serpent kielii näistä uusista tuulista. Samalla tämä Sibeliustakin suuressa kunniassa pitävä yhtye on ottanut muutaman jättimäisen harppauksen eteenpäin. Lupaavaa, äärimmäisen lupaavaa.

Mika Roth

Clamath: Mushroomcloud Solutions

Parolan yhteiskoulussa, kaupallisten aineiden tunnilla, vuonna 2002 perustettu Clamath uskoo rosoisen thrashin voimaan. Etenkin sellaisen thrashin, jota on kiskottu voimalla räkäisen rockin ja suoraviivaisemman death´n´roll paahdon puolelle. Näillä eväillä on saatu aikaiseksi metakkaa, joka tuo syystä tai toisesta mieleen länsinaapurimme suoraviivaisimmat death´n´thrash´n´roll –orkesterit. Vaikka demon soundit ovatkin sanalla sanoen vaatimattomat ja toteutus kaipaisi muutenkin ”pientä hiomista”, vaikuttaa kolmikon henki silti ihailtavan vankalta ja musiikillinen visio kantavalta. Neljän kappaleen joukosta ei löydy ainuttakaan suoranaista helmeä, mutta eiä niitä hutejakaan vastavuoroisesti kuulla. Vokalistin huutolaulu kaipaa vielä terästystä ja muutamaa gallonaa viinaksia, mutta toimii tämä jo näinkin. Vielä kun revohka saisi viettää riittävästi aikaa kunnon studiolla, saattaisi narulle tarttua jotain toden teolla persuksille potkivaa möykkää.

Mika Roth

Curimus: Promo 2006

Loppuvuodesta 2004 syntynyt Curimus on yhtye, jota tuskin olisi olemassa ilman Sepulturaa. Niin paljon ryhmän rullaava runnttaus kuulostaa brasilialaisten väännöltä, että moinen voi tuskin olla pelkkää sattumaa. Eipä sillä toisaalta niin väliä ole, että ketä sitä diggailee kunhan jälki on vain riittävän hyvää – ja Curimuksen tapauksessa aikaansaatu tulos on olosuhteet huomioon ottaen melkeinpä ensiluokkaista. Kahdessa päivässä nauhoitetut kaksi kipaletta uhkuvat raakaa ja parhaimmillaan miltei primitiivistä energiaa, joka on onnistuttu valjastamaan erityisesti ensimmäisenä kuultavalla Fatal Belief siivulla. Tiukkaa vääntöä väritetään brassityyliin vielä joillain extra-perkussioilla, mistä lisäpisteet ryhmälle. Curimus on siis debyytillään jo voimissaan, mutta jatkossa oman tyylin on selkiydyttävä entisestään, mikäli retkue mielii murtautua seuraavalle tasolle.

Mika Roth

Groke´s Clan: Foul Play

Groke´s Clan kirjoittaa aloittaneensa 2001, "jolloin jäsenet olivat 11- ja 12-vuotiaita". Ikää ei siis nytkään ole liikaa, ja siihen nähden meno on kyllä tiukkaa. Harvinaisen perusteellinen saatekirje kertookin pitkäjänteisestä puurtamisesta bändin eteen, mutta myös hauskanpidon meiningistä, joka kyllä kuuluu musiikissa.

Demon biisit ovat vanhan koulun thrashia, Anthraxin ja erityisesti Megadethin hengessä. Piristävää on modernin junttasoundin puuttuminen, ja erityisesti avausbiisi Foul Fellows rullaa aika komeasti, kahden muun jäädessä köykäisemmiksi versioiksi siitä. Yhtyeen ilmaisussa ei ole mitään selkeää vikaa, mutta kaikki osa-alueet kaipaavat vielä hiukan hiomista: rytmisektioon voisi lisätä toisetkin munat, vokalistin kurkkuun viskiä, ja biiseihin muutakin kuin sooloja ja perusriffejä. Levyn kansi sen sijaan ei kaipaa enää mitään, aivan mahtava!

Mikko Heimola

iRonica: A Few Steps Behind

Hämmästys oli melkoinen, kun laiton iRonican uuden ep:n ensi kertaa soittimeen. Kaiuttimista kun karkasi ulos jotain tyystin erilaista, kuin mitä edellisellä Veil Of Desire julkaisulla oli kuultu. Elina Järn on bändin uusi vokalisti ja uuden laulajattaren myötä ryhmä on omaksunut myös melkoisesti uudistuneen tyylin. Gootimpi melodinen mies-metallointi on nyt vaihtunut aggressiivisempaan, energisen räiskyvään ja powerin makuiseen pikametalliin. Kiekon kaksi ensimmäistä kappaletta Backstabber ja All That I Drain ovatkin tahollaan melkoista lanausta ja vasta viimeisenä soiva Before the Leaves Fall tunnelmointi nostaa jalkaa kaasulta. Uudistunut yhtye osaa toki edelleen hitaamman tunnelmoinnin, mutta parhaimmillaan se on selvästi vauhdikkaamman materiaalinsa parissa. Erityisesti ensimmäisenä soiva Backstabber on jo sellaista haipakkaa, että oksat poikki ja puoli siperiaa siinä samalla.

Mika Roth

Northern Dimension: Demo 2006

Northern Dimension on yhtye, josta ei tähän hätään ole minkäänlaista tietoa löydettävissä, joten musiikki puhukoon ryhmän itsensä puolesta. Nelihenkinen yhtye luottaa suht perinteiseen englanninkieliseen melodiseen metalliin, jota on tosin rikastettu jonkin verran moderneilla vivahteilla. Ensimmäisenä kuultava Blind Life edustaa kiekon nopeinta osastoa ja siivu myös osoittaa kaikkein selvintä taipumusta tarttuvuuteen. Lyhyen väli-intron jälkeen bändi keskittyykin sitten huomattavasti pitkäjänteisempään rakenteluun ja niin To The South kuin Signs Of Times ovat kumpainenkin tahollaan melkoisia rakennelmia. Jollain tavalla näistä pienoisteoksista nousee myös mieleen hetkittäin jopa itsensä Iron Maiden sekä erityisesti brittiveteraanin viimeisin albumi, mikä ei ole lainkaan paha asia. Kiekko ei tarjoa mitään sen kummempaa yhtenäistä linjausta, mutta reilun vartin mittainen matka osoittaa kuitenkin, että yhtyeeltä löytyy riittämiin potentiaalia.

Mika Roth

Orion Nightfall: Sadistic Nuclear Holocaust

Dimmu Borgir -henkisestä nimestään huolimatta Orion Nighfallin tuore neljän biisin demo ammentaa jostain norjalaisen blackmetalin varhaisvaiheilta - yhtyeen omin sanoin, "arjalaista vihametallia" ja "puritaanista nihilististä paskaa". Soundi on yksiselitteisen raaka, ja kohiseva kitara peittää alleen sekä laulurääkynän että tylsistyttävän rumpukompin. Yleisen Mayhemin ja Darkthronen suuntaan kumartelun lisäksi edellistä kunnioitetaan vielä suoraviivaisella Deathcrush-coverilla, johon on tosin ympätty mukaan haitaria. Tämäkin päivä piti nähdä...

Avaus November Goat on juuri tuota monotonista sahausta, missä noin kaikki vaihtelu tulee tempon hidastamisesta välillä. Tähän verrattuna Glory Days on muutamine eri riffeineen jopa melodinen biisi, johon on keksitty myös ihan vinkeä lopetus. The Old Spirit Returns ei jää mieleen kuin yleisenä kakofoniana. Yhtye saa silti aikaan kunnioitettavan äänivallin, ja lyhyydellään (12min) ja yleisellä kuunneltavuudellaan demo ponnistaa monien kuulemieni bläkkisalbumienkin yli.

Mikko Heimola

Paha: Pahan valtakunta

Mitä on Paha? No ainakin se on oululainen vuonna 2005 perustettu metalliyhtye, joka on vastikään saanut valmiiksi ensimmäisen demonsa. Kuten yhtyeen ja demon nimikin jo osoittavat, mielen matalapaineen puristamia tuntoja kuvataan siis suomeksi ja lähinnä kovaa huutamalla – tietysti. Raskaita tuntoja ryyditetään takovan junttaavalla soitolla, joka yhdistelee raskainta CMX:ää, Wasaraa ja Kotiteollisuutta muutamaa astetta nopeampaan ja metallisempaan rätkeeseen. Näin luotu metallitornado pyöriikin sitten sellaisella voimalla, että huomattavasti vähempikin paine riittäisi jo mainiosti ilon liiskaamiseen. Pahan valtakunta onkin kieltämättä lohduttoman synkkä paikka, mutta surun jatkuvaa alamäkeä osataan sentään ryydittää myös riittävällä määrällä vanhaa kunnon vihaa, joka toimii aina näissä yhteyksissä. ” Mitäpä sanoisit jos minä tekisin elämästäsi sellaisen helvetin josta ei pystyyn nousta?”

Mika Roth

Pharao X: Slaves Of Rock

Kauhavan musiikkiympyröiden uusin tuttavuus, Pharao X on julkaissut ensimmäisen EP:nsä, Slaves Of Rockin. EP:n musiikki on 70- ja 80-lukujen hard rockin ja perinteisemmän rockin sekoitusta joittenkin biisien rullatessa vähän hitaammin ja joittenkin vähän nopeammin. Kakkoskappale Slave Of Rock toivottaa kuulijat tervetulleiksi faaraoiden maailmaan ja tiivistää siten bändin teeman ja sanoman aikaan 3.59. Samalla se on levyn parhaiten toimiva biisi, mutta myös Monsterman ja Mayday saavat ihan tyydyttävän arvosanan.

Kasarimeininki on suuri osa Pharao X:n tekemistä ja erityisen selvästi se kuuluu lyriikoissa kertsien sanoitusten ollessa lyhyitä, yksinkertaisia ja niissä toistellaan melko paljon samaa. Paikoin se särähtää korvaan, mutta yksinkertaisuus lyriikkapuolella kuuluu tyyliin.

Jatkoa ajatellen jään kaipaamaan yllätyksellisyyttä ja niitä suureen yleisöön iskeviä A-luokan ralleja. Hyvinä puolina mainitaan tarttuvat kertosäkeet, Janne Huhtamäen tiukat soolot, Tuomas Annalan persoonallinen lauluääni ja se, että bändi antaa musiikistaan selkeän kuvan jo debyytillään. Homman nimi on ehdottomasti ROCK, mutta kyllä Slaves Of Rock jää levyhyllyyni levyksi muiden joukossa.

Jarmo Panula

The Myth of Autumn: Rust

Siitä ei ole vuottakaan, kun The Myth of Autumn julkaisi edellisen Sinner/Saint kiekkonsa. Viime vuodet tasaisella tahdilla esiintynyt yhtye heitti myös mainion keikan Nummirockissa ja nyt kasassa on jälleen uusi kolmen biisin mittainen julkaisu. Nousujohteinen ryhmä kuulostaakin uutukaisellaan aina vain kypsemmältä kokoonpanolta ja etenkin vokalisti Ari Kauppinen on saanut ilmaisuunsa jälleen lisää vahvuutta ja voimaa. Samoin kuusikon sävellyskynä on käynyt entistäkin terävämmäksi, minkä ansiosta uuden minin jokainen raita täyttää kotimaisen melodisen ja raskaamman metallin korkeat laatukriteerit. Tyylillisesti TMOA on siirtynyt hissukseen lähemmäs edesmenneen Sentencedin autioksi jättämää tonttia ja suuntaus jatkuu myös Rustilla. Mistään peesauksesta tässä ei silti ole kyse, sillä yhtye kuulostaa vain omalta itseltään. Neljässä vuodessa yhtä monta pikkujulkaisua työstänyt yhtye onkin jo täysin valmis siirtymään seuraavalle tasolle, joten seuraavaksi TMOA:n musiikkia soisi kuultavan jo pitkäsoitto muodossa.

Mika Roth

Uhrituli: Kuolleet tytöt

Uhritulen on varmaan ollut tarkoitus kuulostaa Mustalta Paraatilta tai Killing Jokelta, mutta ensimmäisenä minulle tulevat mieleen Pelle Miljoonan 80-luvun levytykset, tai ehkä jopa Yö... No, tämä ei ole vittuilua, koska kyseiset artistithan tekivät hienoa jälkeä, ja hyvä ote on Uhritulellakin: demon kolme biisiä ovat kaikki meneviä goottirock-ralleja. Korpimaassa ja Kuolleissa tytöissä on molemmissa tarttuva, joskin turhan samanlainen kertosäe, eikä biisien dynamiikassakaan ole paljoa eroa. Yön oliot on onneksi hieman erilainen biisi, mutta siitä puuttuu sitten edellisten iskevyys.

Ohut, tuhnuinen soundi ei haittaa, oikeastaan vain auttaa alleviivaamaan sitä, että biiseissä todella on ideaa. Onkohan ne todella nauhoitettu kaikuvassa kellarikomerossa, vai vain nähty vaivaa saman efektin luomiseksi studiossa? Hyvä kiekko joka tapauksessa, kuuntelen tätä mielikseni. Uusia temppuja kannattaa silti opetella, että bändi ei jää retrokaavansa vangiksi.

Mikko Heimola

Lukukertoja: 8999