Pienet - Marraskuu 2025
Anemones: B-Sides & Rarities
Nyt leikitään nimillä, sillä Anemonesin tuplasinkku ei summaa menneitä B-puolia tai harvinaisuuksia. B-Sides & Rarities on kahden ysäristi särisevän kitararock-biisin napakka paketti. Mittaa koko komeudelle kertyy seitsemän ja puoli minuuttia, eivätkä sisarukset muistuta liiaksi toisiaan. Taustatietona kerrottakoon, että kipaleet edustavat orkesterin vanhinta tuotantoa, eli tavallaan nyt pengotaan arkistoja, vaikka kilsoja onkin vielä niukasti mittarissa.
Ensinnä lyöntivuoroon pääsee räyhäkämpi, levottomampi ja hivenen toveriaan lyhyempi The Room. Grungen ruosteista makua voi aistia kitaravallien kärjistä, mutta samalla seassa on terävämpääkin pistoa. Garage rock ei suoranaisesti sovi kuvaan, ja silti kuusarimpi rutistus tuntuu kummittelevan ihan nurkan takana. Naisvokalistin ilmaisussa on vääntöä, bändi veivaa hartiavoimin ja onneksi groovea kuitenkaan hukkaamatta. B-puoleksi jäänyt From Nashville ei pärjää tarttuvuuskisassa kaverilleen, tosin melankolian kinostamisessa ja kaihon jalostuksessa kakkosen ykköstila on selviö. Lähes neljäminuuttinen rakenne voi tuntui alkuun tarpeettoman suurisuuntaiselta, mutta raita kehittyy ja kasvaa siinä määrin, että viimeisen minuutin rynnistys kantaa lopulta koko massan painon.
Debyyttilevyä luvataan ensi vuodeksi ja arkistojen aarteet käytiin läpi jo tässä vaiheessa. Anemones tekee juttuja hiukan nurinkurisesti, mutta suunta on lupaava ja osaset asettuvat jo kohdilleen.
Mika Roth
Bubblegum Theory: Do It Yourself
Bubblegum Theory - purkkateoria vai teoria purkasta? Onneksi kahden varttuneen helsinkiläisen herrasmiehen muodostama duo ei soita purkkaa genren ylikaupallisessa (
Bay City Rollers) 70-luvun lopun hengessä, vaan luo harmonista ja tarttuvaa kitarapoppia. 60-luvun aurinkoisten purkkapäivien soundit ja DIY-asenne pitävät purkkakakun kerrosmäärän kurissa. Kipaleet on vedetty liikoja tuottamatta narulle parilla mikillä ja digiraiturilla treenisellä.
Purkan tärkein voimavara on tarttuva melodisuus ja sitä tältä EP:ltä löytyy. Popin tarinoissa poika tapaa usein tytön ja haluaa mennä tämän kanssa naimisiin. Sen toteaa myös jo otsikollaan
Girl That I Wanted to Marry, mutta biisi sukeltaa parisuhteen hyötysuhteeseen alleviivaavan vahvasti, mikä vetää samaan aikaan hiukan mattoa alta – mikä lienee tarkoituskin. Säröjä kiiltokuvassa? Rokin sivumakua poppiin tuo avausraita
The Big One, jonka heleä melodia toi mieleen varhaisen
R.E.M.-materiaalin, ennen kuin tuo(kin) popbändi muuttui melankoliakoneeksi. Nuorta
Princeä suoraan lainaava
When U Were Mine on taas niin kuusariutunut, etten aluksi edes tajunnut kuuntelevani coveria.
Bubblegum Theory onnistuu kuulostamaan samaan aikaan nostalgisen harmoniselle, sekä riittävissä määrin ajattomalta. Pop-kappaleet ovat melodisia, kerrostettuja ja tarttuvia, eikä niukan budjetin mukanaan tuoma soundien lievä karuus syö tehoja pois, kun alkuperäinen materiaali on näinkin korkeatasoista.
Mika Roth
Eero Rivera: Ai kuka Eero Rivera?
Puolitoista vuotta sitten
Eero Rivera tuli ja rokkasi tiensä sydämeeni, vaikka ryhmän Manchester/Seattle -puserrus kovin tutulta soundasikin. Sittemmin yhtyeeltä on ilmestynyt nippu sinkkuja sekä pari EP:tä, joista uudempi on kolmen biisin mittainen Ai kuka Eero Rivera? -EP. Ilmassa lienee pientä ironiaa ja sarkasmia, vaan sekin sopii Eerojen pirtaan.
Eero Riveran maailmassa kaikki sanottava sanotaan alle kolmessa minuutissa, joten kolme siivua mahtuu taloudellisesti alle kahdeksaan minuuttiin. Ykkösraidaksi valittu
Eero Rivera ei tosin tarvitse minuuttiakaan tarttuakseen, niin tehokkaasta säkeistö/kertosäe vuorottelusta on tällä erää kyse. Rokki soi yhtä aikaa tikkuisesti sekä harmonisesti, kitarariffi tuuppaa itsensä hetkeksi eteen, ja vokaalivoimaa riittää myös taustalauluihin. Toisena lenkkinä
Mr. Bean tulee ja viilaa kitararockia hieman modernimmaksi, melodisemmaksi ja kapeammaksi kiilaksi, mutta jälleen kertosäkeen koukku iskeytyy kohdilleen. Eikä edes viimeisen puolen minuutin loppukirikään väännä kierteitä pilalle. Ei ehkä mitään uutta tai ihmeellistä, mutta toimii ja kantaa.
Ankkuriksi sysätty
Parta kasvaa (mut mies ei opi mitään) on hitaampi, tunnelmallisempi ja setämäisellä tavalla mukavampi veto, mutta ’ihan kiva’ ei tässä seurassa pääse loistamaan. Mikäli yhtye joskus päätyy kasaamaan jopa kokonaisen pitkäsoiton, on näitäkin siivuja silti hyvä olla mukana korissa.
Mika Roth
Hämmästyttävä Jees-mies: Kaikkien maiden kultakalat liittykää yhteen!
Huolet pois, sillä
Hämmästyttävä Jees-mies on täällä taas. Urbaanin sähkörunouden lähettiläs hämmästytti viimeksi
Torille / Äiti tuu pyyhkimään -tuplasinkulla. Nyt annos on tuplat, eli neljä kappaletta/teosta kun helsinkiläinen avantgardistirunoilija antaa sanan säilänsä viuhua.
Uuden EP:n otsikko tuntuu ehkä ensilukemalta järjettömältä, mutta kun sen sisältävän
Rauhaa-kappaleen kuuntelee ajatuksella läpi, niin ehkäpä jokin sarastus alkaa kultaamaan mielen taivaanrantaa. Hämmästyttävä Jees-mies on spoken word -artisti ja moderni runoilija, jonka tekstejä säestävät nyt hivenen jalostetummat taustat. Iso osa äänistä lienee syntynyt kiippareilla ja/tai koneilla, mutta ne ovat tällä erää elimellisempi osa kokonaisuutta.
Ja perse vaan levii puskee tanssittavampaa rytmiä taustaan ja laveat soundikentät taustoittavat oivasti diilimestareiden, saarnaajien ja tyhjänmyyjien täyttämän tarinan. Lievä ahdistus on olennainen osa tunnelmasta myös, kun
Aika hyvin pörisee paukuttelee ankkurina citysykettä urbaaneista soundipinnoista. Levottomuus kuohuu sanoista reunojen ylitse ja käry nousee.
Kansikuvaan mahdollisesti viittaava
Liisterinainen voisi olla onnen ja autuuden satama, mutta onnelle ei löydy nyt omaa tilaa. Kun kumppania kutsutaan liisterinaiseksi, on jo silkka alkuasetelma loppua ennustava.
Oi Liisterinainen virheistäni kaunein, nyt saapuu öistä kauhein. Aamen.
Mika Roth
Kituma: Juuret
Raskaampaa suomenkielistä metallia koosteeseen mukaan tuo Oulun suunnilta kotoisin oleva
Kituma. Yllätyin EP:n julkaisusta, sillä vastahan alkuvuodesta ilmestyi
Muistijälki-albumi. Selitys löytyy EP:n nimestä ja yhtyeen historiasta. Alkujaan Kituma oli
Markus Jussilan sooloprojekti ja nämä neljä raitaa ovat vanhempaa materiaalia vuosilta 2020–2021. Eli juurille palataan hetkeksi.
Aikoinaan sinkkuina ilmestynyt biisijoukko on kokenut pieniä muutoksia ja hiontaa. Sooloprojektin muuntuminen bändiksi on aina monisyinen prosessi, jonka kaikkia vaikutuksia on mahdotonta ennustaa – ja toisinaan edes jälkikäteen täysin kartoittaa. Selvimmät muutokset koskevat
Uni-raitaa, jonka alkuperäisellä versiolla
Johanna Rutto vieraili. Nyt ei apuvoimia tarvita ja samalla iskuihin on saatu uudenlaista painoa. Biiseistä iäkkäin on miltei viiden vuoden ikäinen
Suojamuuri, jonka melodinen raskaus on bändin käsissä jalostunut hienosyisemmäksi, brutaaliudesta kuitenkaan tinkimättä. Näkemysten suora vertailu on hivenen turhaa, sillä bändi on yksikkö ja tässäkin tapauksessa osiaan suurempi sellainen.
Pöytää on nyt pyyhitty ja valmis katettavaksi tulevilla asioilla. Olen silti iloinen, että sooloprojektin Kituman ansiokkaat kappaleet saivat vielä tilansa ja mahdollisuutensa bändi Kituman esittäminä. On hyvä muistaa juurensa ja historiansa.
Mika Roth
Miisa May: Maisema ilman sinua
Laulaja/lauluntekijät ovat usein enemmänkin joko säveltäjiä tai sanoittajia, sillä harvoin kumpikin puoli on tasaisesti huomioituna etenkin ensijulkaisuilla.
Miisa May on ymmärtänyt luottaa ympärillä oleviin ihmisiin, joiden panos on kääntänyt esikois-EP:n äänikenttiä uusiin suuntiin. Maisema ilman sinua EP pitääkin sisällään niin herkkää ihmissuhdepoppia kuin räiskyvämpää kitarapoprockia, vahvojen tekstien sitoessa kaikkea yhteen.
Värikästä siis on, mutta Miisa Mayn viiden kipaleen joukko muodostaa mielestäni poikkeuksellisen tasapainoisen joukon. Puolivälissä soiva
Jälki jää on astetta rauhallisempi ja pohtivampi haikailu, joka tuntui aluksi turhalta lisältä, eikä ankkuritunnelmointi
Varastit mun sydämen auennut myöskään välittömästi. Vaan kaipaus ja murhekin ovat osa kuvaa, jonka toisessa laidassa
Lintuperspektiivi voi rokkailla ja ihailla toisen sielun totaalista vapautta.
Kahvia saa tahollaan levittää draaman kaarensa leveimpien siipien lailla kattamaan lopulta koko taivaan, eikä syvinkään suomalaisugrilainen murheen alho pysty kuraamaan ainuttakaan höyhentä. Moiset saavutukset etenkin sovitusten saralla eivät ainoastaan nosta debyytti-EP:n arvoa, vaan lupaavat myös loistavaa tulevaisuutta.
Miisa May löytää sydämelle puhuvia lauseita, osaa antaa hiljaisuudellekin roolinsa ja näin esikoinen on osiaan suurempi kokonaisuus. Tämä oli kiinnostava alku, jolle kelpaa rakentaa tulevaa.
Mika Roth
Mimosa: Most Mim
WindowFactory
Mimosan debyytti EP on kuin aikakone, joka sinkauttaa satunnaisen rap-fanin nykypäivää astetta värikkäämpään 90-luvun rapversumiin. Tampereella vaikuttava Mimosa on saanut tuottajaksi
Getto-Oton ja masterointi on merkitty
Pehmee Goon nimiin. Merkittävin elementti kaavassa on kuitenkin Mimosa itse ja hänen tapansa kertoa asioista.
EP:n alku on itse asiassa yllättävä ja jopa outo.
Tsekkaa tää summaa vain puoleentoista minuuttiin alkutarinan ja alle kaksiminuuttinen
Pää täynnä kiviä tuntuu myös lähinnä pohjustavan tulevia iskuraitoja. Kiteytys on hyve, vaan ovatko timantit jo liiankin tiiviitä? Nipun kovat siivut kuullaan mielestäni seuraavaksi ja lämpimämmällä, retrommalla ja pehmeämmällä taustalla varustettu
Mitä heittää komealla kaarella kolme pistettä. Svengimaksimi pamahtaa tauluun
Helyi, laukkui jne -numerolla, jonka groovaava pohja saa jalkoihin kummasti liikettä. Tuossa välissä tuhdisti urbaanimmalla soundimaailmalla veivaava
Most Mim kasvaa puolestaan uhoavammaksi vedoksi, jolla Mimosa seisoo selkä suorana. Itsestään voi ja saa olla ylpeä, kun hartioissa on leveyttä ja katseessa asennetta.
Most Mim on kova debyytti-EP, jonka parhaita paloja on kuultu jo sinkkuina. Ankkurina pohjaa raapiva
Räppärit räppää menee jo huumorin aidalle keikkumaan, mutta mitään halpoja jekkuja Mimosa ei avukseen tarvitse. Toimii jo, vaan jalostustakin voisi suositella sinne ja tänne, joten lisää työtä ja tarinaa.
Mika Roth
Ode Of Disgrace: Under Grey Skies
Ode Of Disgrace julkaisi alkuvuodesta 2022
ORBIS-EP:n, jonka jälkeen tymäkkää metalcorea takovan bändin leiriin laskeutui hiljaisuus julkaisujen saralla. Jatkoa saatiin odottaa miltei kolme vuotta, kunnes tammikuinen
Bloodlust-sinkku tuli ja jatkoi metallitalkoita. Sittemmin sinkkuja on ilmestynyt vielä pari lisää ja ne kaikki löytyvät myös uudelta EP:ltä.
Nykyisen musiikkimaailman säännöt korostavat menestyssinkkujen arvoa, mutta yhtye ei pelaa sääntöjen mukaan. Sen sijaan kunniaa tuonut
Omen-sinkku kuullaan viiden raidan EP:llä vasta toiseksi viimeisenä. Tunnelmaa onnistuneesti nostattavan
The Prophecy -intron perään saadaankin uusin sinkku
Annihilation, josta ei jää voimaa ja vääntöä puuttumaan, jos nyt Bloodlustin svengaavasta tarttuvuudesta jäädäänkin kirjoissani monta naksausta taaemmas. Ankkurina paukkuva nimiraita
Under Grey Skies on asteen kimurantimpi tapaus, vaikka tämäkään aarre ei juuri kolmea ja puolta minuuttia enempää aikayksiköitä itselleen lohko. Melodisempi osa puhtaine vokaaleineen ja sinfonisine taustoineen ei tahtonut alkuun asettua, mutta sittemmin kaavoja särkevä sulkija on kasvanut luottolohkareeksi paikalleen.
Uusi EP nostaa panoksia eri puolilla metallin suurta pelipöytää. Tummat sävyt ovat vallanneet nopeasti alaa aiempaa raskaammassa ilmaisussa. Nyt haetaan jo ääri- ja takarajoja, mikä saattaakin tuottaa lisää voittoja.
Mika Roth
Oscar the Carelian: Natural Love Springs
Helsinkiläinen synth pop -yhtye
Oscar the Carelian ei ollut aiemmin osunut syystä tai toisesta kohdalleni, joten Natural Love Springs EP pääsi taklaamaan hiukan kulman takaa. Ryhmän mehukas synadiskoilu ja retroelektro on soundiltaan elokuvamaista, minkä yhtyeen primus motor
Juho Maurinen on itsekin huomannut. Kuuden biisin EP onkin kuuleman mukaan narratiivista elokuvaa, joka tullaan jalkauttamaan näytöksinä myös estradeille.
Itse elokuvaa en ole tätä kirjoitettaessa vielä nähnyt, sillä mielestäni musiikin on puhuteltava myös ilman kumppanikuvan tukea. Toki robottiäänillä ryyditetty
Sexy Girls From Outer Space luo väkisinkin retroja scifileffojen kuvasarjoja mielen valkokankaalle, ja daftpunkmaisesti veivaava
Homevideos ankkuroituu soundiensa entraushaoilla jo valmiiksi vahvoihin mielikuviin. Paljon on silti villiä kamaa seassa ja kuumin siivu on jykevään
”Hot men!” huutoon nojaava
Hot Men, jonka leikkisä synakuviointi ja miehekkäät huudahdukset eivät jätä kylmäksi. Kertojaääni pohjustaa
Interludella
Natural Lover -raidan eurodiskoilua ja puolijarrettelua, joka ei emmi kaahata kohti pastellisävyistä horisonttia.
Natural Love Springs on ylimakea ja extratäyteläinen synapopkakku, jonka sokerisuus saa yhtäältä irvistämään, mutta jonka huimaa energia-annosta samalla himoitsee.
Marie Antoinette oli oikeassa, miksi syödä leipää, kun voi maistella kakkuja.
Mika Roth
pampulameri: Varpaillaan
Mimmi Label
Laulaja/lauluntekijä
pampulameri on melodista ja modernia poppia luova artisti, jonka laulut kumpuavat syvältä sydämestä. Saduissa rakkaus saattaa olla virheetöntä, iätöntä ja ainutkertaista, mutta oikeassa elämässä tilanne on usein kovin toisenlainen. Käytännöllisesti katsoen jokainen rakastuu, ja polttaa rakkauden liekeissä jollain tasolla sormensa, siipensä ja jopa sydämensä. pampulameri ei vetäydy norsunluutorniinsa viisaana tietäjänä, vaan kulkee tarinoissaan ihmisten keskellä, tunteiden ristiaallokoissa ja kriisien osallisena.
Debyyttisinkku
Heitän sulle pelkkää herttaa on joukon selvin hittibiisi, jonka nopeampi tempo ja miltei gospelmainen nostovoima ovat omaa luokkaansa.
Joko tai osaa myös koukuttaa ovelalla groovella, modernilla tavalla ison popsoundin palvellessa nöyrästi vahvaa melodisuutta. Samaan aikaan suuren ja pienen tekeminen on haaste, josta pampulameri näyttää selviytyvän kerran toisensa jälkeen naarmuitta. EP:n avaa herkempi
Varpaillaan, joka kipuilee epävarmuuden kourissa ja hieman samoissa tunnelmissa kärvistelee myös
Hyvästi perhosille, joka on oivaltanut rakkauden päättyvän molemminpuoliseen ymmärrykseen. Katkeruus ei kuitenkaan kuulu artistin tunnespektriin, mistä plussat.
Varpaillaan on vahva debyytti, jolla tunnetta ei säästellä ja äänivalleissa kitsastella, jos moisille ilmenee tarvetta. Sydän voi haavoittua, mutta samalla se on ihmisen vahvin kohta ja suurin voimavara. Herttaa peliin.
Mika Roth
Pekka Arttu: Kunnon mies
Musiikinkin saralla taidetta luodaan usein menneiden sukupolvien rakentamien perustusten varaan. Uraansa aloitteleva
Pekka Arttu menee tuolla saralla pitkälle, sillä uuden tuplasinkun A-puoli on syntynyt
Kasimir Leinon vuonna 1888 kirjoittaman protestirunon ympärille. Aikahan on virta, jonka äärellä kysymykset ovat lopulta ajasta aikaan samoja.
Minkälainen on sitten kunnon mies? Protestirunon tarkoitus on tietysti ollut omassa ajassaan provosoiminen, kun toisten mielestä ’kunnon mies’ voi olla vain, jos täyttää tietyt kriteerit ja osaa olla ’kuten pitää’. Kuulostaako tutulta? Onko tosiaan niin, että seuraava sukupolvi on aina vain vellihousuja ja nynnyjä edeltäjien silmissä? Menevä ja kitaravetoinen bluesrock-ralli säestää tekstiä polkien vauhtia hiljalleen lisää ja lisää, ollen viimeisellä minuutillaan jo kunnon jolkottelua. Kunnon mies antaa rockin raikaa ja taas on kukkahattutädeillä kauhisteltavaa. B-puolen
Lennän linnunradan taa on lähinnä akustiseen kitaraan ja folkahtavaan leijailuun rakentuva usvafantasia, joka tuntuu vain kaipaavan unen virvoittavaa kosketusta. Nätti hetki on jäänyt harmillisesti keskeneräiseksi, eikä toimi mielestäni kunnolla edes sinkun takapuolena.
Yksi selkeä osuma ja yksi välipala. Pekka Arttu on kuitenkin toisella sinkullaan jo selvästi jäljillä, joten kenties sinkkuja tulee myös lisää. Sanottavaa ja tulkittavaa tuntuisi ainakin löytyvän.
Mika Roth
Sa:rki: Let the Rippendrop
Sa:rki on kolmen ihmisen kollektiivi, joka purkaa maailmaa osiin yksi säröinen riffi kerrallaan. Musiikilliset termit liikkuvat jossain kulmikkaan hardcoren, kieron metallin ja synkän industrialin tietämillä. Musiikkia syvimmistä varjoista ja karuimmista betonijoutomaista, jonne aurinko ei ainakaan lempeys mielessään päästä säteitään karkaamaan.
Tuplasinkun A-puolena maisemaan ammutaan nimisiivu
Let the Rippendrop, joka ei ole kaukana legendaarisesta
Itä-Saksasta. Englanninkieliset tekstit muristaan, käristään ja käsketään ilmoille, eivätkä raskaat ainekset peitä muita tasoja alleen. Kerrankin raskautta osataan luoda muutenkin kuin vain mahdottoman kokoisilla kitaravalleilla, mikä on virkistävää vaihtelua. Uhkaavuus ja angsti syntyvät nyt lähempänä hiljaisuutta, jolloin myös syöksyt eteen tuntuvat kovempina. Sinkun B-puolena soi
One of Us Will Have to Die, joka karkaa nopeimmissa kohdissaan jo lähelle pikametallin kenttiä. Vaan sekin on vain yksi puoli erittäin monitahoisesta, synkästä ja kierosta kokonaisuudesta. Sydämeltään kipale tuntuu olevan ennemminkin vapaa ja rock, sanan varsinaisessa alkukapinallisessa mielessä.
Sa:rki on luonut melkoista ääniarkkitehtuuria tuplasinkulle, jonka äänikenttiä kannattaa kuunnella valppaana. Korostetut yksityiskohdat rikastavat itse ytimiä, kahta omillaan toimivaa ja suuntiinsa kulkevaa raitaa. Sanaleikit saattavat olla vaarallisia, mutta mielestäni mitään ei ole pahalla tavalla särki.
Mika Roth
Sinister Purpose: I
Sinister Purpose saattaa nimenä muistuttaa
CCR:n
Green River -klassikon vähemmän tunnetusta biisistä. Kaikki kunnia
Fogertyn partiolle, mutta kotimainen garagen tuoksuista rokkia soittava orkesteri pitää luultavimmin suuremmassa arvossa
Neil Young & Crazy Horsea, eikä emmi superrosoisen soundin käyttöä. Esikois-EP on seitsemän raidan mittainen paketti, joka purkitettiin parissa päivässä syksyn alkupuolella.
Nopeasti on työt tehty, mikä kuuluu läpi tikkuisesta äänimaisemasta, ja täsmälleen sitä orkesteri on taatusti tavoitellutkin. Pieneen tilaan puristuva
Father’s Son ei ole soundihygienian riemuvoitto, mutta latausta raidasta löytyy kiitettävästi. Rokkiin rullia käärivä
Still Alive huutaa elämänjanoaan voimalla ja vokaaleihin on tuotu kunnianhimoisesti kerroksellisuutta. Suorimmin em. Neil Youngin perintöä vaalii ainoana yli neljän minuutin kellottava
Fallen Leaves, jonka kaihoisa kitaramelodia on todellinen aarre. Samoilla apajilla liikkuu myös ankkuriraita
The Quest, tosin hetkittäin kokonaisuus painuu jo rajan yli bluespitoisen grungen puolelle.
I on ensimmäinen luku, joka jättää vielä paljon avoimeksi. Valittavana on mm. Neil Youngin surinasuunta, tiukempi tikkaus ja garagen tiiviys. Joka linjalla on puolensa, sekä etenkin niiden yhdistelyllä. Pieni epätasaisuus on yhä läsnä, mutta ensimmäiset kokeilut ovat silti myös lupaavia.
Mika Roth
Surupuseroiset: Missä olet Peukaloliisa / Painajaisia ja kotihommia
Humu Records
Surupuseroiset on melankolista ja melodista kitarapoprockia runsain murretuin värein soittava kotimainen orkesteri, jonka kuluvan vuoden toinen tuplasinkku jatkaa ensi kevääksi luvatun esikoisalbumin pohjustamista. Sävyt ovat sinisiä ja mielet melankolisia, kuinkas muutenkaan, eikä pitkäksi käyvä kesto tuota ryhmälle kestävyysongelmia.
A-puolen reippaampi
Missä olet Peukaloliisa ei kiirehdi, mutta päästyään vauhtiin avaa sydäntään rohkeasti folkin suuntaan. Bändi soittaa timmisti ja viulu kaartelee komeasti. Vokaaleissa on harmonista voimaa ja soitossa virkistävää lämpöä, joka vastaa lievästi ärtyneiden rivien paineettomaan levottomuuteen. Kertoja ravistelee itseään irti sadun lapsuudesta, mutta ei tunnu löytäneen tietään ulos lapsuuden tunkkaiseksi käyneestä leikkimökistä. B-puolen
Painajaisia ja kotihommia voi olla otsikon puolesta viittaus erääseen
Göstan klassikkoon, ja hitaalla tavalla folkimpi musiikki on tummempi satukirjan luku. Hitaampi, raskaampi ja suruisampi, vaan ei kuitenkaan lohduton. Jokin tuntuu vain tulleen luonnolliseen päätökseensä ja vaatii lopun hautajaismaista tunnelmaa saadakseen pisteen peräänsä.
Tuplasinkun raidat eivät ole mitään perinteisiä sinkkutäkyjä, mutta plus 12 minuutin mitta esittelee uuden yhtyeen askarruttavaa maailmaa. Mielenkiintoista ja lupaavaa, joten ensi kevättä ja levyä odotellessa.
Mika Roth
Taste of Moth: Tick Tock x Heaven
Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta
Taste of Moth -yhtyeen nimi sai pohtimaan, miltä yöperhonen ensinnäkään maistuu. Lepakot sen kaiketi ainakin tietävät, mutta tamperelaisen vaihtoehtometallia vahvoilla pohjoisamerikkalaisilla vaikutteilla soittavan bändin tuplasinkku ei maistu ainakaan tunkkaiselta allekirjoittaneelle. Eikä ryhmä ole enää debytantti, sillä ensi-EP ilmestyi vajaa vuosi sitten.
Kahden kipaleen näyte avaa kaksi ikkunaa bändin musiikkimaailmaan, eivätkä julkaisun sisarukset muistuta liiaksi toisiaan. A-puolen
Tock Tock on rokimpi ja nykivämmin iskevä numero, jolla pisteliään ysärinen angstikitaravallittelu riuhtoo rapeaa äänikenttää hyödyntäen. Energia purskahtelee ja vaatii päästä pintaan, mutta kantta pidetään juuri sopivasti kattilan päällä. B-puolen
Heaven meloo melodisempaa jokeaan verkkaisemmin, vaikka päälle viiden minuutin kesto ei ongelmia tuotakaan. Soundissa luotetaan paksuun massaan ja hetkittäin lievästi musemainen sävelkulku kantaa taakkansa haasteitta. Sovitus korostaa raidan dramaattisuutta, joka lähentelee jo teatraalisuutta ja herättää lievästi ristiriitaisia tuntoja.
Tuplasinkku esittelee bändin eri puolia, mutta jättää samalla lievästi ristiriitaisen vaikutelman. Tick Tockin iskevä muoto löytää varmasti ystäviä. Heaven on sen sijaan supermassiivinen ja sinkuksi oudohko tapaus, mutta albumiraitana tarina voisi olla tyystin toinen.
Mika Roth
X1C#: Kunnes toisin todistetaan
TJOY Entertainment
Ei nimi miestä ja sitä rataa, mutta onko
X1C# toimiva, napakka tai helposti muistettava otsikko? Olen yhtä mieltä, artisti luultavasti toista. Nimen takaa paljastuu
Tyrävyöstäkin tuttu
Eero Valorinta, jonka uusi projekti on kovaa potkivia rumpuja, kiukkuista bassoa ja syntikkaa sekä särökitaroita yhdistelevä punkin ja drum and bassin ristisiitos.
Tähtäimessä on siis supermoderni kilparatarokki ja konepunkki, jota kelpaa soittaa klubeilla ja remiksata coolien DJ:iden kanssa. X1C# tietää mitä haluaa ja mikä tärkeämpää, ymmärtää mistä naruista ja vivuista tulee vetää tuloksia saadakseen. EP:n kaksi kärkiraitaa koukuttavat niin armottomasti ja tehokkaasti, että tulostaululla seisoo nopeasti 2-0. Ykkössinkku
Hermokiitäjä painaa kaasu laudassa sisäkaistaa, elektronisesti tehostetun kitaran raastaessa ja tekstin painaessa naamaa asfalttiin. Melodisempaan laulukoukkuun nojaava
Satasella samaa on vedoista punkimpi ja rokimpi, kun taas nimiraita
Kunnes toisin todistetaan sijoittuu tolppien väliin. Lisävoimaa tuovat
Nenerchyn vokaalit, sekä svengaavampi laulu, jota olisi voinut korostaa rohkeamminkin muun möykän kustannuksella.
EP:n kaksi muuta raitaa ovat instrumentaaleja, jotka lähinnä kertaavat sekä kierrättävät jo kuultua.
L35 auraa sentään hieman uuttakin tannerta, mutta fokus kannattaa pitää itse sinkuissa.
Mika Roth
Lukukertoja: 306
