Pienet

Metallikooste ‚Äď Joulukuu 2007

08.12.2007


Empire: Chasing Shadows Empire: Chasing Shadows

Metal Heaven

Albumin takakannen harmaahiuksiset tai muuten kulahtaneen oloiset hevipapat herättävät epäluuloja, mutta epäilykset muuttuvat kunnioitukseksi, kun nimiä lyödään tiskiin. Empiren kokoonpanoon kuuluvat muiden muassa maailman arvostetuimpiin rumpaleihin lukeutuva Mike Terrana, entinen Whitesnake-basisti Neil Murray, sekä tietysti projektin isä, kitaristi Rolf Munkes.

Mutta kuten vastaavien kokoonpanojen kohdalla yleensä, musiikki ei välttämättä ole yhtä tasokasta kuin mitä soittajilta voisi odottaa. Niin käy myös nyt, vaikka Munkesin riffikynä onkin poikinut ison nipun perushyviä hevibiisejä. Kunnon hittejä ei tule vastaan, mutta kunnioitettavaa kyllä, niin ei tule huonojakaan tekeleitä. Vaikka kymmenen biisiä perushyvää luokin melkoisen riskitekijän, albumin kokonaistaso on perushyvä enemmän positiivisella kuin negatiivisella tavalla.

Doogie Whiten vokalisoinnissa on karismaa ja muu bändi soittaa äärimmäisen tiukasti ja varmasti. Ei tästä irtoa paljoa sanottavaa, sen verran tavallista, taustamusiikkina menevää perushevanderia tämä on.

Jarmo Panula
Father: Inspirita Father: Inspirita

Revol Records / Dallas Records

Kroatia ei nouse aivan ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan myöhäis-grungesta tai modernista alternative metallista. Debyyttinsä julkaissut Father kuulostaa kuitenkin amerikkalaisemmalta, kuin moni alkuperäinen jenkkilän orkesteri. Jopa vokalisti Mihael Prosen kuulostaa suoraan Seattlen kaduilta napatulta käheäkurkulta.

Esikuvat ovat siis selkeitä, eikä kroatialaisten tarvitse hävetä vertailussa aavan meren tuon puolen orkestereita vastaan. Oma lukunsa sitten on se, kuinka kannattavaa tällainen apinointi on. Father kuulostaa näet alusta loppuun saakka juuri sellaiselta keskiverto jenkkiorkesterilta, joita maailmassa piisaa jo muutenkin riesaksi asti. Muutamassa introssa yhtye uskaltautuu käyttämään yllättäviäkin ratkaisuja, mutta kun kiinnostavat alut taantuvat kerran toisensa jälkeen keskivertokappaleiksi, jäävät lyhyet introt levyn parhaaksi anniksi, eikä niillä päästä vielä pitkälle. Ehkä tulevaisuudessa, kunhan yhtye saa lisää rohkeutta, kasassa voi olla vaikka kuinka uraauurtava yhtye, mutta ainakaan vielä lupauksia ei pystytä lunastamaan.

Mika Roth
Heorot: Ragnarök Heorot: Ragnarök

StygianCrypt

Heorot on suomalainen, aiemmin kaksi demoa julkaissut yhtye, joka musiikissaan tallailee er√§√§nkin peikko-orkesterin jalanj√§lki√§. Ehk√§ hieman turhankin paljon samoilla poluilla tassutellaan, sill√§ vaikka peikkojen ja ihmisten sodat, nuotiokekkerit ja simanjuonti eiv√§t ole suuren runouden aiheita muillakaan pakanaorkestereilla (eik√§ sit√§ vaadita), nyt menn√§√§n pahasti riman alitse. Musiikki on yksinkertaisesti tyls√§√§ ja satunnainen huilunsoittokin kuulostaa l√§hinn√§ suoraan jonkin musiikinteko-ohjelman s√§velk√§tk√∂ist√§ poimitulta ‚Äď siis eritt√§in keinotekoiselta. Erityisen naurettavaksi kokonaisvaikutelman tekev√§t yksinkertaisesti p√∂ljilt√§ kuulostavat suomalaiset lyriikat ja ehk√§ rumimmat koskaan n√§kem√§ni levynkannet, jotka on tehnyt ilmeisesti joku yli-innokas v√§riliitujen sy√∂j√§. B√§ndin j√§tk√§t poseeraavat vihossa mm. kiven (√∂h‚Ķ) ja piipun kanssa eiv√§tk√§ n√§yt√§ v√§h√§nk√§√§n pakanoilta. Kaiken lis√§ksi kolmen viimeisen biisin lyriikoita ei edes ole vaivauduttu painamaan vihkoseen. Toisaalta aika sankari saa olla, ett√§ typeryseeppisen J√§ttil√§isen laulun j√§lkeen edes jaksaa kuunnella koko l√§tty√§. Jotain sympaattista levyss√§ on kyll√§, mutta sekin on m√§√§ritett√§viss√§ niin, ett√§ kuuntelisin t√§t√§ mieluummin k√§nniss√§ kavereiden kanssa kuin koskaan vapaaehtoisesti yksin.

Heorot asuu samassa metsässä kuin isommat peikot, mutta on todennäköisemmin suuren hiiden suuhun joutuva mörrimöykky kuin palavasilmäinen peikkojumala.

Mikko Lamberg


Katagory V: Hymns Of Dissension Katagory V: Hymns Of Dissension

Burning Star

Yhdysvaltalainen Katagory V veivaa monimuotoista, mutta silti hieman itseään toistavaa power-heavya, jota soitetaan sellaisella särömäärällä, että ei paremmasta väliä. Pumpun neljäs albumi sisältää muutamia hienoja riffejä ja melodioita, sekä pari mieleenpainuvaa kertosäkeistöä, mutta huonoimmillaan materiaalissa ei ole ideaa eikä tarttumapintaa. Biisilistasta löytyy liikaa perushyvää ja keskinkertaista, huonosta puhumattakaan. Koko albumin karmein tekele löytyy tyyliltään perinteisestä kriitikkojen inhokista, eli muka-herkästä heviballadista Can You Hear Them. Parhaimpina vetoina nostan esiin Workforcen ja Lies And Illusionsin, jotka ovat puolestaan oikeasti hyviä biisejä.

Yksi ongelma levyllä on se, että progelta tuoksuvat sovitusratkaisut jäävät usein tökerön kuuloisiksi ja siten musiikin progressiivisuus on monesti synonyymi epäjohdonmukaiselle kikkailulle. Lynn Allenin laulu on suuressa osassa. Tyylillisesti laulanta on ärsyttävän stereotypista, mutta toki taitoa vaativaa korkealta ja kovaa venyttelyä, joskin Forlorn Childissa Allen yllättää väläyttämällä kurkkunsa karheutta. Jo aiemmin mainituista seikoista voi varmasti päätellä Katagory V:n ensimmäisen Euroopan julkaisun olevan liian heikko vanhan mantereen valloituksen kannalta, vaikka parhaimmillaan materiaali onkin hyvää.

Jarmo Panula
Malefice: Entities Malefice: Entities

Anticulture

Saarivaltakunnan tarjonta metalliosastolle on jäänyt jokseenkin paitsioon muutamaa poikkeusta ja vanhoja nimiä lukuunottamatta. Siniviivan paremmalle puolelle yrittää hivuttautua jossain Lamb Of Godin ja Chimairan välimaastossa poukkoileva Malefice. Edellämainittuja enemmän se pyrkii maustamaan omaa musiikkiaan hienovaraisesti progressiivisilla pikkujutuilla. Aivan rohkeimmat ratkaisut on kuitenkin jätetty kenties tulevaisuuteen.

Tylsää jyystämistä ei sentään ole 12:sta raidan verran pukattu ilmoille, vaan levy potkii välillä ihan mukavasti nivusiin. Kuusikieliset veivaavat tuttuja ja turvallisia riffejä laulajan huutaessa keuhkojaan mikrofonin päällysteeksi. Neljännessä raidassa kuulijan yllättävät puhtaat vokaalit, joita olisi suonut käytettävän levyllä enemmänkin. Erot esikuviin eivät ole radikaaleja, mutta niin kutsuttua hyvää kierrätystä löytyy ja yritystä omalaatuiseen ilmaisuunkin hetkittäin. Bändissä on potentiaalia, jonka uskon ja toivon tulevan vielä esiin. Nyt se jää kytemään pinnan alle.

Tomas Ojapelto
Mely: …Leave and Enter Empty Rooms… Mely: …Leave and Enter Empty Rooms…

Black Bards Entertainment

Melyn musiikki ei ole minun palani kakkua, my√∂nn√§n. T√§llainen hidas muka-siirappinen ja hiukan metallinen rokkenrolli ei ole oikein alaani, mutta yrit√§n parhaani. Ensin kehuja: soitanto kulkee jouhevasti, taidokkaasti, soolot ovat paikoillaan, laulu on varmasti monia miellytt√§v√§√§ ‚Äď joskin ei kovinkaan syd√§mellist√§ tai kiinnostavaa, mutta oikein miellytt√§v√§√§. My√∂s soolot ovat miellytt√§vi√§, eiv√§tk√§ ollenkaan h√§iritsevi√§ ja jotkut hurjan rajut tehokeinot, joissa todella rokataan, ovat my√∂s varsin miellytt√§vi√§.

Kai t√§st√§ loppujen lopuksi siis joku pit√§√§, varmasti pit√§√§. On hyvin todenn√§k√∂ist√§, ett√§ se joku pukeutuu raidalliseen paitaan, v√§rj√§√§ tukkansa mustaksi ja sanoo pit√§v√§ns√§ ‚ÄĚmonen tyylisest√§ musiikista, metallistakin‚ÄĚ ja sanoessaan ‚ÄĚmetalli‚ÄĚ, h√§n tarkoittaa t√§llaista tavaraa, joka on metallia muille samanik√§isille ihmisille ja yleens√§ kaikille yli 16-vuotiaille ehk√§ vain silloin, jos he ovat viett√§neet viimeiset 20 vuotta el√§m√§st√§√§n Nepalissa ja unohtaneet milt√§ metalli kuulostaa. Ja tarkoitan todella metalli, yleissanana, ilman t√§sment√§vi√§ m√§√§ritelmi√§. My√∂nn√§n etten nyt ole sanonut musiikista oikein mit√§√§n, mutta luulen ett√§ kaikki joiden t√§st√§ on tarvinnut jotain tajuta, ovat my√∂s tajunneet.

Mikko Lamberg
Orient Express: Illusion Orient Express: Illusion

My Kingdom Music

Orient Express on siitä ovela yhtye, että se osaa muuntua debyytillään raita raidalta tyystin erilaiseksi. Onkin enemmän makuasia, pitääkö moista muutosleikkiä hauskana hippailuna vai ärsyttävänä kikkailuna. Fiilistelevistä alternative rock -tunnelmoinneista päästään kuin huomaamatta popahtavamman ilmaisun ääreen, eikä aikaakaan kun kitaroista löytyy jo raskautta, sekä hevimpää metallista soundia. 70-luvun Pink Floyditkin ehditään sulattamaan osaksi Illusionin suurta jatkumoa, jossa kuvaston värikylläisyys ylittää monissa kohdin sisällön arvon.

Illusion sai py√∂ri√§ soittimessa sen toisenkin kerran, ennen kuin taustan suuri kangas alkoi paljastaa itse√§√§n. Kuten kansikin jo vihjailee, kyseess√§ on lopulta rehellisen retrohenkinen tuotos, jonka l√§himm√§t vertailukohdat l√∂ytyv√§t noin kolmen vuosikymmenen takaa. Melodinen, melankolinen ja progehtavalla tavalla popahtava keinuilu jaksaa viihdytt√§√§ hetkisen, mutta se todellinen kipin√§ j√§√§ kielt√§m√§tt√§ puuttumaan. Viisi vuotta sitten syntynyt yhtye summaa demokautensa debyytill√§, joka esitt√§√§ lopulta enemm√§n kysymyksi√§ kuin vastauksia. ‚ÄĚIhan kiva‚ÄĚ lokero on pullistellut t√§llaisia orkestereita jo 70-luvulta l√§htien, joten pieni kehitys lienee paikallaan, mik√§li ryhm√§ aikoo murtautua ulos nykyisest√§ looshistaan.

Mika Roth
Rosa Antica: Seven Rosa Antica: Seven

My Kingdom Music

Italialainen Rosa Antica kuulostaa aluksi hyvältä perusmetallilta, joissa on joitakin mainiosti toteutettuja koukkuja, mutta levy kärsii selkeästi liiasta pituudesta ja materiaalin samankaltaisuudesta. Tämä viisimiehinen orkesteri toteuttaa visiotaan tavoitellen selkeästi herkkyyden ja rajuuden kontrasteista syntyvää värinää kuuntelijan sielussa, mutta vaikka balladimaisuus levyn alkupuolella saakin syyn epäröivään hymyyn, ovat kumminkin erityisesti loppupuolen veisut lähinnä tekohurjaa ja tekojylhää keskivertotien keskivertorokkia keskivertoihmisille, jossa on yhtä paljon herkkyyttä kuin Axl Rosen kalsareissa. Soittajat hoitavat tonttinsa kukin kyllä ihan mallikkaasti, missä ei valittamista.

Mikko Lamberg
Shivan: When Wishes Sicken Shivan: When Wishes Sicken

My Kingdom Music

Mitä enemmän näitä Keski-Euroopasta tulevia doom-death keskinkertaisuuksia kuulee, sitä enemmän osaa arvostaa kotimaan korkeaa tasoa, jonka ansiosta piskuinen Suomi on tätä nykyä eräs metallin mahtimaista. En väitä etteikö esim. Swallow The Sun olisi lainannut tyyliinsä runsaasti edeltäjiltään, mutta kun puhutaan vaikutteiden ottamisesta on siitä vielä pitkä matka siihen, että ollaan lainoista riippuvaisia. Shivan kyllä yrittää ihan tosissaan ja ponnistelee kaikin tavoin, mutta kylmä fakta on, että omat eväät eivät vain riitä. Alun flirttailut kevyemmän goottailun kanssa tuntuvat luonnistuvan, mutta lähdettäessä tukevamman materiaalin pariin alkaa Shivanin keula osoittaa kohti metsikköä.

Bändillä on kieltämättä italialaista tyylitajua, se ymmärtää melodioiden merkityksen kohtalokkuuden rakentamisessa, eikä tuhdimpi runttaus kuulosta lainkaan pahalta, mutta kun kappaleiden ideat joko kuolevat lähes välittömästi pystyyn, tai ovat jatkuvassa ristiriidassa ympäristönsä kanssa, ei yhdestäkään biisistä kasva ehyttä yksilöä. Missä on ollut tuottaja, kun yhtye on kaivannut sellaista näin kipeästi?

Mika Roth
War from a Harlots Mouth: Transmetropolitan War from a Harlots Mouth: Transmetropolitan

Lifeforce

Berliinil√§inen War from a Harlots Mouth on debyytill√§√§n Transmetropolitanilla toteuttamassa sanojensa mukaan omaper√§ist√§ visiota. Levyll√§ yhdistell√§√§n suhteellisen mukavasti hc:ta, grindcorea ja jazz-mausteitakin on p√§√§ssyt v√§lill√§ mukaan. Jotkut kitarary√∂ps√§hdykset taas harppaavat reilusti avantgarden suuntaan. P√§iv√§n teemat ovat nopeudessa ja holtittomuudessa, hallitussa mutta hiukan kokeilevassa. Hyv√§n√§ puolena levyst√§ voidaan sanoa sen kuunneltavuus. Yhtye ei sorru kikkailuun, eik√§ anna toisaalta mink√§√§n alavireisen amat√∂√∂rim√§isyyden p√§√§st√§ l√§vitse. B√§ndi on selke√§sti hionut ilmaisuaan ‚Äď ehk√§ liikaakin? ‚Äď ja ei ole vaikeaa uskoa herrojen vakaumukseen omasta visiostaan ja sen toteuttamisesta.

Näinkin moninaisilla elementeillä kuormitettuna musiikki ei silti onnistu pitämään mielenkiintoa yllä ihan koko aikaa. Jazz kuuluu lähinnä joissakin välisoiton oloisissa sampleissa ja turhan usein kappaleiden sisäinen rakenne on aivan liian samanlainen, jotta niistä voisi innostua täysin vilpittömästi. Yritys on silti hyvä, ja levy ei onnistu tylsistyttämään, koska se on niin hektinen ja jopa välillä oikeastikin välittyvällä aggressiolla ladattu.

Mikko Lamberg
Zeroin: The Death Of A Man Called Icarus Zeroin: The Death Of A Man Called Icarus

Subsound Records

Ja mitä uutta meille tarjoaa Zeroin? Katsotaanpa, Gary Numanin kaapilla on ainakin käyty lainailemassa vähän sitä sun tätä, eikä Trent Reznorinkaan perintö ole jäänyt tyystin huomiotta, kun italialaiset ovat työstäneet elektronisia elementtejä kiinni tummaan alternativeensa. Rock ja metalli ovat melkeinpä yhtä lähellä, mutta myös pop-koukkujen tehokkuus muistetaan, kun kertosäkeitä on työstetty tarttuvimmiksi.

Albumina The Death Of A Man Called Icarus on kuten nimens√§kin ‚Äď tuhottoman pitk√§ ja aivan liian helposti unohtuva. Silt√§ l√∂ytyy noin kaksi ensiluokkaista kappaletta, Cowboys ja Our Last Day In Desert, jotka soivat jo alkumetreill√§, ja joita yhtye esitt√§√§ my√∂hemmin eri nimisin√§ yh√§ uudestaan ja uudestaan. Ideoita toki on, mutta kolmentoista raidan sijasta ne olisivat riitt√§neet ehk√§ noin kolmannekseen t√§st√§. Plussaa soundeista, joiden avulla keskinkertaisen kappalemateriaalin jaksaa kahlata l√§pi muutamaan kertaan, ilman pahempia puutumisia. Ensi kerralla ep voisi olla sopivampi paketin koko.

Mika Roth




Lukukertoja: 3529
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs