Iron Maiden: Seventh Son of a Seventh Son, 1988
27.07.2008
Kansantaruston mukaan seitsemännen pojan seitsemäs poika on myyttinen hahmo jolla on
yliluonnollisia kykyjä. Lähes yliluonnolllisen hyvä on myös tästä myytistä innoituksensa
ammentava Iron Maidenin seitsemäs albumi Seventh Son of a Seventh Son. Se on monella tapaa merkityksellinen levy Iron Maidenin uralla. Sen jälkeen katkesi eräällä tapaa vuoden 1982 Number of the Beastin myötä alkanut yhtyeen kultakausi. Seuraavalla levyllä yhtyeen kokoonpano oli jo muuttunut ja tyylikin vaihtunut suoraviivaisemmaksi.
Ilmestyessään vuonna 1988 levy meni brittien albumilistan kärkeen - Maidenin ensimmäinen ja toistaiseksi myös viimeisin listaykkönen sitten Number of the Beastin. USA:ssa listamenestys oli Maidenille melko tavanomaista tasoa, mutta kriitikoiden mielipide ei ollut aina yhtä suosiollinen. Amerikassa oli nimittäin meneillään valtaisa trashmetal-aalto, ja Maidenin jo edellisellä levyllä esittelemää syntetisaattoreilla höystettyä tyyliä pidettiin liian pop-maisena ja yhtyettä yleensäkin vanhanaikaisena.
Musiikillisesti levy jatkaa siis hyvin pitkälti edeltäjänsä linjoilla. Somewhere In Time -levyllä Maiden esitteli syntetisaattorit, mutta biisimateriaaliltaan kyseinen albumi oli vielä hieman hiomaton timatti, ehkä osittain siksi että laulaja Bruce Dickisonilla ja muulla yhtyeellä oli tuolloin niin erilaiset näkemykset siitä mihin suuntaan yhtyettä oltiin viemässä. Seventh Son of a Seventh Sonilla yhtye toimii kuitenkin saumattomasti yhteen. Syntetisaattorit luovat levylle syvyyttä ja tunnelmaa aivan uudella tavalla. Myös biisien tempo ja tyyli vaihtelevat huomattavasti enemmän kuin edellisillä levyillä mistä syystä tätä albumia onkin luonnehdittu usein varsin progevaikutteiseksi.
Levyä pidetään yleensä konseptialbumina, mutta Run to the Hills -kirjassa yhtyeen
nokkamies Steve Harris kertoo että kyseessä oli pikemminkin sattuma kuin suunnitelma. Harris luki tarinan seitsemännen pojan seitsemännestä pojasta, ja mainitsi laulaja Bruce Dickinsonille että se saattaisi olla hyvä nimi levylle. Dickinson innostui asiasta, ja Harris, Dickison sekä kitaristi Adrian Smith vastaavatkin valtaosin levyn sävellystyöstä. Varsinaista selkeää levyn läpi kulkevaa tarinaa ei ole, mutta esimerkiksi levyn keskivaiheilta alkava kolmikko Seventh Son of a Seventh Son, The Prophecy ja The Clairvoyant sisältävät yhdessä jonkinlaista tarinan tynkää selvännäkijän kyvyillä varustetun henkilön vaiheista ja siitä ahdistuksesta jonka kyseinen kyky tuo mukanaan.
Levyn avausbiisi Moonchild oli settilistassa myös yhtyeen äskeisillä Suomen keikoilla. Adrian Smithin ja Bruce Dickinsonin säveltämä biisi edustaa levyn aggressiivisista puolta. Sitä seuraava Steve Harrisin säveltämä Infinite Dreams on malliesimerkki levyn progressiivisesti puolesta tyylinvaihdoksineen. Biisi on sanoitukseltaankin varsin mielenkiintoinen käsitellen eksistentiaalista ahdistusta ja
jälleensyntymistä, onnistuen kuitenkin välttämään Maidenin sanoituksia usein vaivaavan naiiviuden.
Levyn ensimmäinen singlelohkaisu Can I Play With Madness jakaa mielipiteet aika
voimakkaasti. Jotkut pitävät tästä biisistä kovastikin, itse en niinkään. Omasta mielestäni kyseessä on yksinkertaisesti vain suhteellisen lyhyt ja mitäänsanomaton biisi keskinkertaisella kertosäkeellä, ja se erottuukin selvästi haitakseen levyn muuten niin tyylikkäästä ja tinkimättömästä linjasta. Sen sijaan levyn toinen single The Evil That Men Do pysyy tutun laukkakompin ja Dickinsonin vahvan äänenkäytön myötä uskollisena Maidenin perinteille ja levyn linjalle.
Levyn viides biisi on Steve Harrisin säveltämä, hieman vajaat kymmenen minuuttia kestävä
eeppinen järkäle joka sisältää oikeastaan kaikki levyn parhaat puolet yhteen biisiin
kiteytettynä. Kappaleen parasta antia on ehdottomasti väkevä tunnelma, joka jatkuu myös lähes katkeamattomana läpi seuraavan The Prophecyn. The Prophecy ei ole ehkä
lauluosuuksiltaan kaikken onnistunein levyn biiseistä, mutta musiikillisesti se on erittäin tyylikäs, erityisesti tunnelmallisten ja suhteellisen pitkien intron ja outron
ansiosta.
Bassointrolla käyntiin lähtevä, toiseksi viimeisenä kuultava The Clairvoyant kuuluu ehdottomasti todellisiin Maiden-klassikoihin. Biisin synkkä melodinen puoli ja lauluosuudet toimivat loistavasti yhteen. Raskaista ja monimutkaisista biisirakenteista koostuva levyn on hyvä päättää yksinkertaiseen ja menevään biisiin, ja Only The Good Die Young onkin juuri tästä syystä loistava lopetus levylle.
Itselleni Seventh Son of a Seventh Son on aina edustanut Iron Maidenin parasta antia.
Progressiiviset vivahteet, vahva tunnelma ja mystiikasta ammentava tematiikka yhdistettynä yhtyeen tuttuihin maneereihin on niin onnistunut keitos, että levy kuuluu mielestäni ehdottomasti kaikkien aikojen parhaiden metallialbumeiden joukkoon. Toki Maiden oli ennen tätä albumiakin tehnyt hienoja levyjä, ja tämän jälkeenkin muutaman hyvän levyn, mutta jotenkin niistä puuttuu vain sellainen kokonaisvaltainen loistokkuus joka on tällä levyllä niin vahvasti läsnä.
Teksti: Toni Lyytikäinen, kuvat: rautaneito.com, Eddie Pics from Kheldan's Iron Maiden Pit
