11.10.2009
Dokumentti yhtyeestä, joka matkustaa 1200 kilometriä yhden kolmen vartin keikkaa varten.
Meillä on jalkapallojoukkue. Ei mikään sellainen ammattimainen tai edes kauhean järjestäytynyt joukkue – onpahan semmoinen plusmiinus kolmekymppisten jätkien yhteinen höntsyporukka, joka pelailee harrastesarjoja aina kun muulta elämältä kerkiää ja kerääntyy muuten vaan pallon ympärille ehkä kerran viikossa. Ja peleissä kentän reunalla viuhtoo enempivähempi hyväkuntoisten kavereiden jälkikasvua enemmän kuin kaljakeissejä. Leppoinen ja mukava harraste siis leppoisan ja mukavan porukan kesken.
Miten tämä sitten liittyy Lemmenpyssyihin ja heidän kesällä 2008 seikkailemastaan Kemin Alhonkaturockin keikkamatkasta tehtyyn dokumentti-elokuvaan? No, sen lisäksi että sekä Lemmenpyssyt-yhtye että Alhonkaturock-tapahtuma vaikuttavat molemmat leppoisilta ja mukavilta harrasteilta, niin kyseisestä rock-yhtyeestä kolme neljäsosaa potkii palloa samassa joukkueessa. Samoin tekee elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Pauli Hokkanen ja mainion joukkueen veräjänvartijana toimii dokkarin äänimiehenä pyörivä Reko Yrjölä. Jonkinlaista jääviyttä siis saattaisi väreillä ilmassa?
Toki sen voi niinkin ajatella, mutta itse näen kavereiden tuttuuden enemmän vahvuutena filkan läpikäymiseen kuin esteenä siihen etten pystyisi suhtautumaan teokseen objektiivisesti. Piirit ovat pienet enkä soisi että tämä hilpeä teos jäisi sen takia ruotimatta kokonaan että meikäläinen sattuu välillä puskemaan samaan palloon tekijöiden kanssa. Siksi toisekseen, Lempparit ON oikeasti hyvä rock-yhtye ja Alhonkaturock paljastuu ainakin tämän dokkarin valossa sen verran viihtyisän oloiseksi tapahtumaksi että kyllä sinne voisi kuvitella lähtevänsä. Siis jos se ei vaan olisi niin pirun kaukana… Tärkeintä on kuitenkin se että tämä dokumenttielokuva ansaitsee huomion – Hokkasen näkemys yhdessä kuvattavien suorituksen kanssa tekee tästä pätkästä onnistuneen kurkistuksen suomalaisen rock-kulttuurin hivenen leppoisampaan puoleen, talkoohenkeen ja yleisesti ottaen otsikoissa viihtyvien artistien ja tapahtumien takana tapahtuvaan ruohonjuuritoimintaan.
Se siitä ja asiaan. Alhonkaturock on siis vuoden 2004 takapihakeikasta hiukan isommaksi tapahtumaksi vuosien saatossa kehittynyt sympaattisen kotikutoinen rock-tapahtuma, joka kesällä 2008 järjestettiin jo isommilla puitteilla Kemin Mansikkanokanpuistossa, 582 kilometrin ajomatkan päässä Lemmenpyssyjen treenikämpältä. Teemalla aurinko, nurmikko ja rock n´ roll! Ilmaiseen ja kaikille vapaaseen tapahtumaan on saatu paikallisten lupausten ohella ihan jo kansallistakin mainetta saavuttaneita akteja mainioiden No Shamen, Jaakko & Jayn ja Moses Hazyn tapaan. Talkoohengellä mennään ja vilpitön tekemisen ilo ja uskominen oman jutun vahvuuteen paistaa kaikista haastatelluista Alhonkaturockareista. Niin oikein.
Dokumentin lähtökohta on muutaman levyn julkaisseen rokkibändin omakustanteisesta 1200 kilometrin road tripistä yhtä 45 minuutin rokkihurmosta varten. Mikä näitä miehiä vaivaa, kysytään saatekirjeessäkin. Ei moisella kaavalla rikastu, levyjäkään ei mene myyntiin edes niin paljon kuin moisessa tapahtumassa luulisi menevän eikä fanikantakaan mitenkään radikaalisti lisäänny. Dokumentin viihdearvoa toki lisää lähes pakolliset kommellukset joihin yhtye matkallaan törmää, mutta tuskinpa niitäkään on varta vasten filmiä varten suunniteltu. Toki pelkästään moisella kaavalla liikkeelle lähteminen tarkoittanee sitä, että tekijöille merkitsee paljon enemmän matka ja maisemanvaihdos kuin maine ja mammona. Ja toki intensiivinen 45 minuutin lavalla heiluminen soittimien kanssa on yksi syy muiden joukossa ylipäätään lähteä johonkin. On niitä huonompiakin syitä.
Hokkasen käsikirjoitus ja alkuperäinen synopsis olisi kiva nähdä. Mies toki tuntee yhtä lailla leffan luupin alla pyörivän rock-kvartetin, mutta silti elokuvan kaurismäkeläinen kiireettömyys ja lähes jurottava eleettömyys palvelee elokuvakokemusta mahtavasti. Tästä on sellainen turha kohkaus ja sex, drugs and rock n´ roll aika kaukana! Ja hyvä niin. Lemmenpyssyjen poijat ovat oikeasti aika leppoisia ja rauhallisia kavereita (paitsi lavalla) ja tottakai kaikenlaista kommervenkkiä aina sattuu ja tapahtuu. Mutta kovin uskottavalta ei tunnu että Hokkanen olisi oikeasti käsikirjoittanut leffaan yhteensä varmaan useamman minuutin kohtauksen jossa rumpali Matti yrittää saada piilolinssejä silmiinsä. Tai olisi jotenkin organisoinut sen että pakettiauto kyrvähtää Mansikkanokanpuistoon… Tällaista vaan sattuu ja onneksi tekijöillä on ollut tarpeeksi näkemystä ja huumoria ikuistaa sähläämistä ja silmienpyörittelyä leffan materiaaliin.
Radio-ohjelmien pätkien sisällyttäminen ajokohtauksiin, yksi myyty levy, aamutoimet parranajoineen, puolimatkan motelli-trippi ja tottakai vastapainona keikkakuvaukset Pyssyjen ja muiden bändien keikoilta limittyvät mukavan tasapainoisesti leppeäksi kudelmaksi. Keskustelut aina universumi-teoriasta golfiin asti kertovat bändin tyypeistä aika paljon – vaikka ilmeet ovatkin aika jähmeitä, olisi näiden veikkojen matkaseurana varmasti aika hauskaa olla. Sen kummempaa esittämistä, kukkoilua tai poseeraamista ei näy kuin lavalla. Auton hajoaminen palvelee leffaa hyvin – iltatunnelmat huppupäisestä rock-kansasta, Moses Hazyn lavantäydestä keikkahurmoksesta ja No Shamen Lappi-nostalgiasta tarjoavat hyvin kuvaa siitä kuinka hyvä meininki festivaalilla on auringon laskiessakin. Puolittain korjatun auton asenteleminen kerta toisen perään paluumatkan aikana värittää hienosti krapulaisen oloista paluumatkaa. Olipahan reissu, tulipahan tehtyä!
Teksti ja livekuva: Ilkka Valpasvuo
