Pienet

Pienet – Heinäkuu 2010

29.07.2010


'Deviant Bloodred Hourglass: Deviant Grace

Mikkeliläis-orkesteri jatkaa neljännellä omakustanteellaan valitsemansa linjan mukaisesti groovaavan death/thrashin parissa. Teknisen toteutuksen ja aika vetävän ulkoasunsa puolesta levy antaa jo hyvin ammattimaisen vaikutelman eikä bändin biiseistäkään asennetta tai energiaa puutu - kovasti viisikko epäilemättä onkin töitä tehnyt. Deviant Gracen ongelmaksi muodostuu kuitenkin tietynlainen kasvottomuus. Bändin näkökulma nojaa edelleen selkeämmin perusvarmaan suoritukseen kuin idearikkaudellaan yllättävään täysiskuun. BRHG on hyvin valmis orkesteri, mutta erottuakseen massasta se kaipaa tuoreampaa otetta ja vahvemmin toisistaan erottuvia biisejä.

Aleksi Leskinen


'Blind Concrete Words: In the Wake of a Blind King

Porista kotoisin oleva Concrete Words on jo pitkään hallinnut metallisen sarkansa työstön. Pikkukiekolta toiselle ruudinsavuinen thrash on ollut joko enemmän tai vähemmän pinnassa, muiden tyylisuuntien toimiessa aina kulloisinakin mausteina. Tällä kertaa thrash on saanut kylkeensä aimo annoksen deathin viiltävää tehoa ja kipaleita pikkukiekolta löytyy kokonaista kuusi kappaletta. Vokaaleista ja bassosta vastaava Teemu Heurlin ei edelleenkään ole mikään metallin Pavarotti, mutta asennetta möreä-ääniseltä herralta löytyy senkin edestä. Bändin on edennyt laadullisesti, mutta samalla nykyisen tyylin rajat alkavat lähestyä. Näin perinteinen vääntö kantaa vain tiettyyn pisteeseen saakka, joten orkesterin on jossain vaiheessa päätettävä mihin suuntaan seuraavaksi edetä.

Mika Roth
A Future without a Past Constantine: A Future without a Past

Melodista heavymetallia ja progemetallia yhdistelevä jyväskyläläinen Constantine on edennyt jo viidenteen julkaisuunsa. A Future without a Past esittelee viisihenkisen yhtyeen osaamista kolmen polveilevan kappaleen voimin. Nelisen vuotta sitten perustettu bändi on selvästikin hankkinut soittokokemusta yksin ja yhdessä, niin hyvin se pelaa yhteen. Teknisesti ottaen Constantinen musiikissa ei ole valittamisen sijaa. Kahdella kitaristilla varustettu progehtava metalliyhtye soi komeasti. Yliyrittämistä kannattaa kuitenkin varoa, nyt Constantine uhkaa ajoittain sortua liikaan näyttämisenhaluun. Kovaa ja korkealta laulava Lassi Vääränen on yhtyeen heikoin lenkki, mutta on petrannut sitten viime julkaisun. Suurin miinus annetaan Constantinelle kuitenkin sen omaperäisyyden puutteesta. Yhtye edustaa tyyliä, jonka muotista valettua musiikkia on jo tuotettu maailmaan runsain mitoin. "Omaa itteä" vaan pakettiin lisää!

Tuomas Tiainen


Freedomination: Mission Accomplished

Parin vuoden ikäinen Freedomination lataa ensimmäiselle demolleen kokonaista kuusi biisiä kuumeista metallia. Yhtye katsoo musiikillisen linjansa kulkevan jossain thrash – speed – NWOBHM –akselilla, ja näistä ensin mainittu on kieltämättä selkeästi vaikuttavin tekijä. Kappaleet ovat pääosin nopeatempoisia, kitaravetoisia ja erittäin perinteisiä metallitutkielmia. Avausraita Human Chess Pawns heittää kaiken peliin ja lyriikat maalaavat esiin dystopian, jossa ei ole enää valintoja. Mieleen nousee väkisinkin alkuaikojen Metallica ja Annihilator, mikä ei ole tietenkään lainkaan paha juttu. Nopeaa paahtoa värittää kolmantena soiva Doctrines of War, joka on todella häijy ja pureva siivu. Mission Accomplished on esikoiseksi poikkeusellisen kypsä kokonaisuus, ja vaikka yhtye on selvästi yhä käymistilassa lupaa avaus värikästä tulevaisuutta.

Mika Roth
'Rapture Fore: Rapture Run
Full Rectum

Oululainen Fore liikkuu mukavan melodisen ja jopa harmonisen thrash metallin poluilla parhaimmillaan sen verran verevästi, että tämän äänitteen nimibiisi Rapture Run nousi esiin myös Oulun seudun musiikkiskeneä ruotivalta Black Gold -kokoelmaltakin. Koukukkaan mättöhitin ohella hieman laahaava mutta silti isolla soundilla melankolinen Fragile nousee neljän biisin plätyltä esiin. Toki junttapohja on pidemmän päälle hiukan puuduttavaa, mutta harvalla ”demotason” bändillä on näin paljon ja monipuolisesti ideaa värittämään rässin jykevyyttä. Puoliärjähtävä laulu sopii karheine käänteineen myös oivasti pakettiin. Eivät kipakka päätösraita Sea Of Vanity tai muriseva avaus Century Old Memories ole myöskään täysin vailla koukkua, mutta ovat kahteen muuhun verrattuna tönkömmällä tavalla suoraviivaisempia ja sitä myöten eivät tarjoa yhtä paljon hengittävyyttä tai tarttumapintaa. Tutustumisen arvoinen yhtye joka tapauksessa jykevähkön metalli-ilmaisun ystäville.

Ilkka Valpasvuo


'FWEEP' Friends With Enemies: Friends With Enemies -EP

Se että haminalaisen Friends With Enemies -viisikon jäsenistä kolmella on tausta hevimusiikin puolella, kuulunee yhtyeen jykevässä soundissa, vaikka vauhdikkaasti kaartavalla tummalla stadionindiellä tai ilmavasti kimaltelevalla alternativerockilla ei sinänsä mitään tekemistä hevin kanssa olekaan. Ehkä pientä viitettä on melodisen metallin suuntaan kylläkin… Ja säröä siitä kyllä löytyy. Naislaululla tulkittua dramaattista rockia on saatteessa tiivistetty kuvaus neljän biisin komeasti pakatun EP:n sisällöstä ja yhtyeen nimen kerrotaan viittaavaan juuri siihen että hevin sijaan tehdäänkin jotain ihan muuta, ystävystytään ”vihollisen” kanssa…

Aiemmin Desibelin Pienten arvioista tutuksi tulleen Silhuetti-yhtyeen Sanette Sevónin ääni kantaa hyvin ja pitää sisällään mukavasti leikittelevää viettelevyyttä. Kolmen kitaran voimin maalataan komeasti mutta vauhdista huolimatta ei hötkyillä turhia vaan kaunismelodinen ISO draaman kaari saa rauhassa hengittää. Se hiukan ihmetyttää että aika isossa roolissa soiton kimalteisuuden kanssa oleva kosketinsoitin on ainakin tällä levyllä varsinaisen bändin ulkopuolinen juttu - Vili Itäpellon soittamat ja yhdessä kitaristi Tommi Muhlin kanssa sovittamat sormiot kun sopivat yhtyeen pakettiin sen verran hyvin että soisin niiden jatkossakin soivan kokonaisuudessa vähintään yhtä vahvasti. Kauneus on FWE:n kohdalla tummaa ja aika kipakkaa, vaikka draaman kaari kaartaakin korkeuksiin loppujen lopuksi aika heleällä otteella. Yhdistelmä jykevyyttä ja herkkyyttä onkin yhtyeen viehätyksen avainjuttuja. Soundipoliittisesti homma on kasassa, biiseissä on mukavasti imua ja valitun tyylin piirteet viehättävät. Tästä on hyvä jatkaa.

Ilkka Valpasvuo


'Minä Lokosa: Minä lupaan

Tampereen kupeelta Sahalahdesta ainakin henkisellä tasolla kotoisin oleva Lokosa tarjoilee viiden biisin kokonaisuuden musiikkia, jossa suoraviivainen suomenkielinen särörock kohtaa hevimaailmasta ammentavan kipakan rytmipotkun. Eli mukavan rehellisen suora laulu lyö kättä polveilevan rytmiryhmän kanssa, jonka paahto tuo notkeimmillaan mielikuvia jopa progehevistä. Harmi vaan että äänityskalusto tai –näkemys on jättänyt etenkin tuolle rumpupuolelle ärsyttävän töksähtävät soundit. Joka taas aikaansaa hiukan sellaisen hätäisen ja keskeneräisen fiiliksen etenkin nopeissa käännöksissä. Hiukan tökerö viimeistely vaivaa välillä myös laulun tallennusta. Ilmavassa mutta sopivan ärhäkässä laulussa ei muuten ole hirveästi motkotettavaa. Sanoituksista ei sitä vastoin juuri mielikuvia jää ja sävelkynäkään ei iske hermoon asti vaikka periaatteessa toimivasta paketista mainittuja puutteita lukuunottamatta onkin kyse. Lempityttöbändissä on jotain hieman majkarmamaista hallittua vauhkoutta, mikä ei ole lainkaan väärin.

Ilkka Valpasvuo


'I' Modern Day Citizen: I

Turkulainen Modern Day Citizen on tehnyt ensimmäisen neljän biisin demonsa. Tummasyisen alternativerockin tai –metallin parissa riffittelevä yhtye luottaa mollikaareen, jykevähköön mutta taipuvaan säröriffittelyyn, kuulaaseen soolokitaraan ja rouheaan mutta stadionolosuhteisiin asti kasvavaan soundiin. Suorimmat viivat voinee vetää ihan nykyajan stadionvaihtoehtometalliyhtyeisiin, tosin MDC:in ollessa sieltä rokimmasta päästä metallisimman sijaan. Pidän yhtyeen tavasta tauottaa kaartaan pienillä välikitarakuluilla, eikä kaarikaan ole lainkaan pöllömpi. Energisyys ja toimivasti tallennettu kipakkuus menevät vahvuuksiin, samoin sovitusten nyanssien taju. Soundi on päällisin puolin mukavan eläväinen näinkin tasapainoiseksi alternativeksi, mutta suurin kehittymiskohta on biisikynässä. Perusasiat ovat kunnossa ja vaikkakin soundi ei ole maailman omaperäisin sen kanssa kuljetaan toimivasti. Mutta valitettavan vähän biiseistä jää korvien väliin pyörimään. Toimivan kaavan sisään pitäisi siis luoda enemmän koukkuja. Eniten imua on avausraita Marrowssa.

Ilkka Valpasvuo


Ogees The O´gees: Tune it on!

Hetken mielijohteesta Joensuussa perustettu The O´gees on pakannut ensimmäisen demonsa värikkäisiin kuoriin, ehkä jopa hiukan harhaanjohtavasti. Kirkkaissa väreissä kukkiva kansi-iloittelu tuntuisi lupaavan jotain muuta kuin klassista, hyvin urkupainoista rockmusiikkia. Ei niin että O´geesin tyylivalinnassa olisi vikaa – katutähti-kilpailua varten perustettu bändi liikkuu Tune it on!:in kolmella biisillä rockin eri sävyissä.

Pure Thingin kaduille haikailevasta suoraviivaisemmasta rockista, jossa on melodista tuttuutta, mutta myös mainio poljento, päästään ilman aasinsiltoja myhäilevään ja Rhodesillaan groovaavaan Sunshineen, joka nimestään huolimatta ei kovin lämpöinen ole. Kaikkia biisejä, myös Sweet Greediä, yhdistää tietynlainen seiskytlukulaisuus, joka toki paljossa syntyy uruilla, mutta jota myös rakennetaan Sweet Greedin väliosan orgaanis-muovisella, avaruuteen kallistelevalla tunnelmoinnilla. Tune it on! on kaiken kaikkiaan ehyt ja mainio pelinavaus nuorelta yhtyeeltä, jolla on musiikissaan tyyli hallussa. Enemmän kolmosbiisin kaltaista omaa otetta hommaan ja hyvä tulee.

Jani Ekblom


'Remission' Random Mullet: Remission

Uskomatonta että Random Mullet on edelleen omakustanteita julkaiseva yhtye. Edellinen pikkukiekko Infection oli niin räjäyttävä kokemus, että oletin bändin päätyvän automaattisesti jonkin levy-yhtiön talliin. Toisin kuitenkin kävi ja näin käsissäni on tuore kolmen biisin mittainen kiekko.

Kuten todettua, rima kohosi kaksi ja puoli vuotta sitten todella korkealle, mutta randomaalinen takatukka tekee mahdottomasta mahdollisen ja lyö aiemmat saavutuksensa. Remission on matiikkametallia, progea, hybridimetallia ja ties mitä muuta yhtä aikaa ja erikseen. Se viskaa eri tyylilajeja surutta sekaisin, leikkaa ja liimaa, hajottaa ja kokoaa, silpoo ja silittää – meno on kuin hullun metalli-tiedemiehen laboratoriossa konsanaan. Maisema on täynnä ääntä, mutta silti kaikki soittimet saksofonista aina koskettimiin saakka erottuvat. Kappaleet pursuavat yksityiskohtia, eikä niistä ota täyttä selkoa kuin vasta useamman kuuntelukerran myötä, mutta silti ne tarttuvat välittömästi nuppiin. Bändi onkin vuosikerran kultakimpale, jonka soisi viimein löytävän visionäärisen yhteistyökumppanin. Tätä paremmaksi ei kiemurametalli enää jalostu.

Mika Roth


'Twisted Siknis: Twisted Mind

Turkulainen Siknis onnistuu jo ensidemollaan tekemään positiivisen vaikutuksen. Keskitempoista, persoonallisin melodioin varustettua deathia jossain vanhan koulukunnan ja nykyaikaisemman suuntauksen välimailla rypistävä kokoonpano on saanut kolmeen biisiin paljon ideaa ja riffit virtaavat hyvien sovitusten ansiosta luonnollisesti eteenpäin. Yllätyksekseni edes keskitempoisuus ei käynyt ärsyttämään, liekö bändin kiireettömämpi lähestymistapa perinteisesti ultrateknisen ja -nopean musiikkityylin kalmistoon sitten odottamaton tuulahdus raikasta ilmaa.

Oli tai ei, orkesteri on saanut jokatapauksessa hommansa hyvään alkuun. Juuri muuta napinaa ei demosta mieleen tule kuin ajoittain hivenen haparoiva yhteensoitto sekä laulaja Jarno Salon englannin ääntämys, joka särähtelee örinänkin läpi ajoittain korvaan. Lisää treeniä, ideoita ja rohkeutta, muuta ei tarvita kun pohja on näin tukeva.

Aleksi Leskinen


'The The Rrreverberationsss: The Rrreverberationsss (EP)
267 lattajjaa

"Live from Austin, Texas – here are The Rrreverberationsss", voisi sanoa. Tai ainakin melkein, koska viisihenkisen yhdysvaltalaisyhtye The Rrreverberationsssin neljän biisin ja vähän vajaan puolen tunnin mittainen jamisessio on ainakin hyvin lähellä livetilannetta. Psykedeelisen rockin laajan kannen alla kuplii tämäkin, mm. Leafy Green -mies Barrett Jonesin sisältämän yhtyeen ensituotos, jonka tanakasti junnaavan, mutta silti mielenkiintoisen elävänä pysyvän kokonaisuuden perusvire kumartaa psykejamittajien perinteisikkäimpään suuntaan.

Klassisen kitarat-basso-rummut -kokoonpanon kuka ei kuulu joukkoon -leikin voittaja on kosketinsoittaja, mutta hänenkin panostaan tarvitaan, muutenkin kuin Tabun hengessä. Turn on, tune in, drop out, sanoisi eräskin hippi – tuttu ajatus johdattaa myös tämän kitarapainotteisen, kiemurtelevan viekkaan jumituksen ja vahvasti groovaavan rytmittelyn avulla liikkuvan julkaisun melko korkealle. Vaikka kyseessä on nauhoitettu jami, esiintyvät biisit ymmärrettävän selkeämuotoisina kokonaisuuksina, jossa kitaroiden vuoropuhelua taustoittavat huminat, kuplimiset ja sen sellaiset tervehenkiset, autuaista sfääreistä nousevat äänet. Kakkosbiisi Nothing Ever Felt So Real jää lopustaan hieman kiinni aitaan, mutta muuten neljän biisin EP:n hämärä ja raa´an rehellinen soundi ei monipuolisuudessaan kielteisiä mielikuvia herätä. Hienoa, että tällaisia levyjä julkaistaan Suomessa – vielä kun niitä joku kuuntelisi.

Jani Ekblom




Lukukertoja: 4566
Facebook
Artistihaku
Pieniss mys