Pienet

Pienet II– Lokakuu 2007

12.10.2007


Black Heart: For Those Who Loved Life Black Heart: For Those Who Loved Life
Black Heartin omakustanne-ep For Those Who Loved Life sisältää kansiensa veroista musiikkia. Tummanpuhuvissa kääreissä on kuvattu orjantappuroiden ympäröimä sydän, jota rutistaa kaksi kättä. Eikä ilmeisesti mitenkään hellästi. Black Heart kutoo mielenkiintoista musiikkia, joka astelee raskaasti eteenpäin mutta on myös ilmavaa. Pitkiä biisejä on kuorrutettu tunnelmallisilla syntikoilla. Levyn biisit, reilu kahdeksanminuuttinen Mors Certa (Deadly Downcast) etunenässä, ovat kelpo kamaa. Soundit ovat toki kotikutoiset, ja varsinkin rummuista puuttuu kaikki munakkuus. Kannut eivät siis mätä, mutta bassoa ja kurkkuaan kurittavan Ilkka Vuorisen laulu kylläkin välillä. Reteämmissä kohdissa mies puristaa hienosti, mutta ajautuu hempeämmissä osissa hakoteille niin puhtauden kuin ääntämisenkin puolesta. Mukavan gootahtavasti kaveri äänijänteitään kyllä käyttelee, eli treeniä vaan niin varmuutta ja syvyyttä löytyy lisää. Näine hyvineenkin ja puutteistaan huolimatta For Those Who Loved Life on kunnianhimoinen paketti, jota kuuntelee erittäin mielellään. Hyvä!

Tuomas Tiainen


Cubehead: Control Cubehead: Control
Cubehead on tuoreehko helsinkiläisorkka, jossa on mukana Gandalfissa, Discordiassa, Rivendellissä ja The Scourgerissa vaikuttavia tai vaikuttaneita jäseniä. Musiikillinen osaaminen on siis kohdallaan jo paperilla. Cubeheadin metallia on höystetty rock-, grunge- ja funk-mausteilla. Kaksibiisisen demon avaa nimibiisi Control, joka runttaakin liikkeelle melko messevällä riffillä. Alussa ollaan vielä metallisissa maisemissa, mutta Jens Kirklandin vokaalit tuovat kuvioon grungempaa ilmettä. Ei mikään kehnompi biisi mutta ei muistettavakaan. Toinen kappale Burnout noudattelee edellisen linjoja, mutta on hieman tasapaksumpi. Valjuus vaivaa; reseptinä pökköä pesään, lisää vetävyyttä biiseihin ja soundeihin viilausta.

Tuomas Tiainen


Drown in Hate: Promo 2007 Drown in Hate: Promo 2007
Ennen nimillä Condition Red ja CR esiintynyt yhtye tunnetaan nyt Drown in Hatena, ja kolmen biisin demo on pakattu hieman turhan massiiviseen dvd-koteloon. Näitä Slayeria, Panteraa ja melodisia kertsejä yhdisteleviä yhtyeitä tuntuu olevan kovasti tuloillaan. Drown in Hate ei erotu joukosta hyvässä eikä pahassa: soittaa osataan, yhdessäkin on biisejä treenattu, ja jopa se kuuluisa groove pilkistää aina välillä. Mutta lukuiset pyörityksetkään eivät jätä tästä demosta mieleen mitään leimallista, eivätkä edes sävellykset ole kovin kummoisia. Vaikka olen ajatellut, että demovaiheessa persoonattomuus ei ole vielä niin suuri synti, niin näyttää siltä, että jos sitä ei ole karistettu silloin, ei se häviä mihinkään mahdollista debyyttialbumiakaan tehtäessä. Siksi Drown in Haten kannattaa pitää jo nyt mietintätauko, jonka tuloksena toivon mukaan syntyy edes yksi oma, erottava tekijä.

Mikko Heimola


Hell´s Sweat: Chase the Dragon Hell´s Sweat: Chase the Dragon
Kolmen vuoden ikään ehtinyt kuopiolainen Hell´s Sweat on pukannut ihmisten ilmoille toisen demonsa. Nelihenkinen ryhmä veivaa menevää rokkimetallia örinälaululla, josta saatteessa mainitut Pantera ja Sepultura ovat kuultavissa. Neljän biisin joukosta suosikkini on avausraita Red 11, jossa groove on reipas ja meininki korkealla, kuten muillakin demon hetkillä. Keikoilla luulisi olevan liikettä niin yleisön kuin bändin puolesta.

Soitto sujuu, laulussakaan ei ole moitittavaa sen kummemmin kuin soundeissakaan. Heikoimmillaan musiikki vain ei herätä minkäänlaisia fiiliksiä ja näitä hetkiä demolla on vielä liian paljon. Parhaimmillaan todella toimivaa kamaa, mutta vielä töitä riittää.

Jarmo Panula


Loka: Demo 2
Tamperelainen kvintetti Loka kutsuu musiikkiaan "kompostimetalliksi", erittelemättä sen enempää, mistä tällaisen termin ovat keksineet. Jonkinlaista statement of purposea olisin toivonut, sillä demon biiseissä lukee Mokoma niin isolla, että luulisi bändiä jo vähän hävettävän. Myönnän tosin, että ajoin pilkistävät kitaraharmoniat ovat suht´ epämokomaisia, mutta tämä ei vielä tällaisenaan riitä persoonallistamaan Lokan musiikkia. Perusasiat ovat ihan hyvin hallussa, ja oletan yhtyeen pystyvän live-oloissa tiukempaankin tulkintaan, demo kun on saatteen mukaan eri-ikäisistä paloista kasattu. Apinoinnin mausta pitää kuitenkin päästä eroon ensimmäiseksi, sillä muuten tie mielenkiintoisuuteen on pystyssä.

Mikko Heimola


No Sign Of Life: Antics No Sign Of Life: Antics
Nimi ei ole aina enne, sillä laukaalainen No Sign Of Life suorastaan pursuaa elämää ja energiaa. Tammikuussa 2006 perustettu ryhmä on ehtinyt julkaista lyhyen uransa aikana jo kolme pikkukiekkoa, eikä himmaamisen merkkejä ole ilmassa. Ryhmän musiikki ei sen sijaan erotu juurikaan massoista, sillä brutaalilla tavalla melodinen deathmetal puskee vahvasti ruotsalaisessa hengessä, kuten näinä aikoina niin monella muullakin bändillä. Genren kikat, jekut ja koukut kyllä taidetaan, mutta mitenkään innovatiiviseksi saati persoonalliseksi Antics kiekkoa ei voi millään tavoin kutsua.

Kiekon jokaisesta kolmesta biisistä löytyy kyllä riittämiin ideaa, mutta yhtään suoranaista napakymppiä joukkoon ei ole eksynyt. Näin Antics jää väistämättä vähän vajaaksi, vaikka viimeisen päälle hiotut soundit ja ajatuksella työstetyt sovitukset kokonaisuuden tasoa edelleen nostavatkin. Lisää omaa ja pikkaisen lisää terää koukkuihin, niin sen pitäisi kyllä lähteä aukenemaan siitä. Ehkä jo seuraava tuotos on se suuri askel eteenpäin – kuka tietää...

Mika Roth


Random Mullet: Infection Random Mullet: Infection
Melkein päivälleen kaksi vuotta on kulunut siitä, kun Random Mulletin edellinen demo oli arvioitavanani. Suurimman osan tästä kuluneesta kahdesta vuodesta oululainen orkesteri on työstänyt uutta kiekkoaan, joten ei ole tavallaan mikään ihme, että ainakin tällä hetkellä herrat ilmoittavat Infectionin jäävän viimeiseksi demokseen.

Verta, hikeä ja kyyneliä vaatinut äänite jatkaa melko tarkalleen siitä mihin Lifeless kaksi vuotta sitten jäi, eli äärimetallista jazziin asti kurottuva metallisekoitus on tälläkin kerralla reseptin lopputulos. Mitään uutta sekoitteeseen ei ole periaatteessa lisätty, mutta monien pienten mutta sitäkin tärkeämpien parannusten ansiosta, lääke tehoaa nyt ennennäkemättömällä voimalla. Toivoa sopiikin, ettei bändin ura katkea tähän, sillä Infection huokuu jotain uutta ja erilaista, minkä soisi saavan vielä mahdollisuutensa.

Mika Roth


Relativity: It Could Have Been So Much Better Relativity: It Could Have Been So Much Better
Korvakäytävien toivuttua ensimmäisistä kulmikkaista äänivalleista, pikainen vaikutelma on sen suuntainen, että johan on harvinaisen tylyä raastamista, tämä torniolaisen Relativityn grindcore. Avauksena kuultava Dissolving, Oscillating kun on sellaista pieksentää, että isommallakin miehellä tulee helposti hätä käteen siellä pitin puolella. Reippaalla alkuvauhdilla siunattu kiekko alkaa kuitenkin nykimään jo puolessa välissä, eikä löpö tahdo millään riittää loppumetreille saakka. Toisto, tuo tehokeinosta helposti tuhokeinoksi muuttuva tekijä, kun tahtoo viedä Relativityn rynnimisestä väkevimmän voiman, vaikka seitsemän biisiä sullotaan reilusti alle vartin mittaan. Raaka soundimaailma kärsii myös hivenen kuivakkuudesta, jolla on kuuntelukertojen myötä havaittavissa myös aavistuksen verran etäännyttävä vaikutus. Vaikea sitä grindcorea on uusiksi keksiä, mutta pieni – ja osuva – maustaminen ei olisi varmasti lainkaan pahitteeksi.

Mika Roth


Since The End: The Inner Burn Since The End: The Inner Burn
Porilainen Since The End on tyytyväinen uuteen demoonsa, eikä syyttä. The Inner Burnin kappalemateriaali on monin paikoin jo kunnioitettavan ehyttä sekä tiivistä, vaikka nuori yhtye on ollut olemassa nykyisessä muodossaan vasta vuodesta 2006.

Demon kymmenen kappaletta sinkoilevat edestakaisin modernin melodisen, ja välillä vähän gootahtavankin, metallin maailmassa ilman, että yhtye kuitenkaan kuulostaisi miltään tietyltä bändiltä. Toki idolit paistavat joissain kohvin lävitse, mutta Since The Endin vahvin ase – tiukka ja persoonallinen bändisoundi – kääntää lähestulkoon jokaisen näistä tilanteista ryhmän eduksi. Vokalisti voisi tietysti joissain kohdin rikastaa hieman tyyliään ja sovituksissa saataisiin tarpoa vielä nykyistäkin rohkeampia polkuja, mutta demoäänitteeksi The Inner Burn on silti tuhottoman korkeatasoinen. Erityisesti demon alkupuolelle sijoitetut, oletettavasti uudemmat kipaleet, pitävät sisällään joitain todellisia välähdyksiä. Vanhaa fraasia toistaen; tästä on hyvä jatkaa.

Mika Roth


Standard Issue Death: Demo Standard Issue Death: Demo
Tulkitsen Standard Issue Deathin nimen viittaavan ennemmin yhtyeen musiikkiin kuin vaikkapa demon kansikuvaan, koska tällöin heille voi antaa lisäpisteen nokkeluudesta, ja miksei rehellisyydestäkin. Tässä nimittäin kyllä kuljetaan varsin tallattuja polkuja, vaikkei deathmetal ehkä olekaan aivan ensimmäinen leima jonka levyyn löisin: poljennossa on roima annos metalcorea, ja kitaristit vetävät myös thrashin suuntaan. Kiekko kuulostaa sikäli tyypilliseltä ensidemolta, että yhtyeellä ei vielä tunnu olevan yhteistä visiota musiikistaan, mutta sen sijaan mukaan ängetään vähän kaikkea mieleen tullutta; etenkin johtokitaristi vaikuttaa kyllä taidokkaalta ja inspiroituneelta vedellessään kuvioitaan, mutta muu bändi jää tämän varjoon. Vähiten tällaista fiilistä on demon kakkosraidassa, jolla yhteinen hiili on löytynyt.

Mikko Heimola


Suicide Legacy: Suicide Legacy Suicide Legacy: Suicide Legacy
Savolainen Suicide Legacy runnoo esikoisellaan yllättävän valmista deathmetallia. Materiaalin valmiuden tosin voi selittää sillä, että toinen kitaristeista on saatteen mukaan säveltänyt demon materiaalia jo kauan ennen kuin bändi on edes perustettu. Tyylillisesti bändi edustaa perinteistä kuolonmetallia, josta melodioita löytyy, mutta kyyti on silti kylmää.

Kuuden biisin demolla kuuneltavaa riittää liki puolen tunnin verran. Musiikin ollessa laadukasta pituus on yleensä vain eduksi, mutta niin hyvää kuin demon materiaali onkin, hieman pitkästyttäväksi runnomisen kuuntelu ehtii käydä. Väittäisin, että pari biisiä olisi ollut varaa tiputtaa pois.

Vaikuttavan kolean murinan ohella soitto on bändin nuoruudesta huolimatta sujuvaa. Muutama sovitusratkaisu tosin jää heikoksi, esimerkiksi blastbeatit eivät aina istu melodioihin. Lupauksia antava demonen kuitenkin, toivottavasti säveltävän kitaristin riffikynä pysyy jatkossakin terävänä.

Jarmo Panula





Lukukertoja: 4504
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös