Pienet – Syyskuu 2010
Bald Beaver
Vuoden 2009 lopussa äiti sanoi veden tulleen. Syntyi Kalju Majava. Näin jonkinlaista funk-metallia soittavan yhtyeen sivut Mikserissä tiivistävät nelikon historian. Keski-Suomesta ponnistava Bald Beaver pisteli cd-r-narulle alkuvuodesta kaikkiaan yhdeksän biisin kokonaisuuden, jota voisi ruotia ihan levyarvioidenkin puolella pituuden puolesta. Koska lärpäke on monessa mielessä hyvin demomainen julkaisu, lykkäsin sen lopulta osaksi Pienten koostetta kun niitä ns. oikeitakin levyjä riittää ruodittavaksi muutenkin. Eihän toki julkaisua pitäisi määritellä ulkomuodon mukaan. Mutta kyllä Majavien soittoakin halutessaan voisi tylyttää demomaiseksi. Toisaalta taas tuollainen puolivillaisemmin viilattu ilme sopii mainiosti yhtyeen ”metallisempaa Primusta” muistuttavaan meininkiin.
Parhaimmillaan yhtyeen hevi-kipakasti jyräävä ja virnuilevan äkkiväärästi poukkoileva musisointi System Of A Down mukavan sekopäisesti viitoittamilla poluilla onnistuu nostamaan peukut ylöspäin, vallankin kun monesti tekotaiteellinen jäykkyys loistaa poissaolollaan tästä haetusta kaaoksesta. Toisaalta taas äkkivääristä mutkistaan huolimatta poukkoilu ei oikeastaan yllätä, vaikka onkin kuvioiltaan kiinnostavampaa kuin suuri osa vuoden ikäisten yhtyeiden annista. Shake it, Bake Itin venyminen aina reggae-sfääreihin asti vaaniskelussaan, Elvis Goes To A Gay Bar pelkällä nimellään ja Pirkka-lähdeveden hardcoren ja tangon päätön risteytys ainakin jäävät mieleen. Toivottavasti tätä yhtyettä kuullaan jatkossa lisääkin.
Ilkka Valpasvuo
Benedicktux: Rahvaat (EP)
Hylsy music
Vähän yksiulotteisesti soi
Benedicktuxen Rahvaat-nimellä kulkeva, lähinnä noin kolmen soinnun punkpohjaisesta rockista koostuva kymppibiisinen. Biisimäärästä huolimatta EP:ksi luokiteltava lätty voidaan jakaa kahtia: puolet biiseistä on remasteroitu eli ne lienevät hieman vanhempaa perua, puolet taas ei eli ne ovat ilmeisesti hieman tuoreempaa satoa. Lopputulema on kuitenkin kauttaaltaan samankaltainen: yhden idean biisit saavat suoraviivaisen käsittelyn, josta ei oikein saa mitään irti. Rujo ja konstailematon meininki kerää pisteet, mutta kun yhtye yrittää kuulostaa paikoin
Klamydialta ja on paikoin muuten vain tosi (p)onneton, ei Rahvaat paljon lämmitä.
Benedicktux-nelikko esiintyy julkaisulla kahden eri basistin voimin.
Janne Rouvanen soittaa viisi ensimmäistä biisiä,
Örkky viisi jälkimmäistä. Örkyn (vai remasteroijan?) kunniaksi on kai täten laskettava se, että levyn myöhempi puolisko on hiomattomampana ja raaempana se selvästi mielenkiintoisempi puolikas. Erityisen mieleenjääväksi se ei Rahvaat-levyä kuitenkaan tee: tylsät biisit eivät sisällä mitään ennenkuulematonta eikä yhtye onnistu asenteellisesti tai soitannollisestikaan välittämään mitään, mikä antaisi syyn kuunnella.
Jani Ekblom
Blackout Order: Uncomfortable Silence (EP)
Trioksi kutistunut joensuulaisyhtye
Blackout Order lähestyy viiden biisin mittaisella EP:llä, jonka pakkauksen synkeänpunertava yleisilme antoi odottaa jotain vähän erilaista tai ainakin rankempaa kuin mitä kuulolle lopulta asettuu. Säröisen poppinsa tai enemminkin rockinsa melodisena tarjoava kolmikko on tainnut löytää jotain siitä, mihin trioutuminen ja mielijuttuun keskittyminen on heidät pakottanut. Aloitusraita
Start To Frayn mukaansatempaavan harmonisesta rockailusta mennään
Bluen pitkän melodisuuden kautta
Shen vähän isompaan maalailuun ja sähäkkään
Jennyyn ja kaikki on kyllä päällisin puolin oikein hyvin: potkua riittää, sovitusratkaisuissa on järkeä ja tarvittaessa tyhjät on kiristetty pois. Kun tilaakin on jätetty, on dynamiikka toimiva ja Blackout Order todennäköisesti vielä vähän parempi livenä. Biisien lukuisat hyvät ideat sekoittuvat vain vähän turhan paljon muilta lainattuihin juttuihin, joten mitenkään ikimuistoinen tämä paketti tummemman laidan emotionaalisesti höystettyä melodista altsurockia ei ole, mutta sekin korjantuu biisikynän teroituksella.
Jani Ekblom
Deity´s Sphere
Jyväskyläläinen trio
Deity´s Sphere liikkuu vakavalla ilmeellä ja lähes hartaan melankolisesti akustisen, progeilevasti väreilevän bluesin maailmoissa, tai ehkä pikemmin bluesvaikutteisen akustisen progen…
Sini Pajusen tumma laulu kaartaa tummalla samettitaivaalla, joka onnistuneesti pohjustetaan kitaroilla, bassolla ja lyömillä. Slaavilaisen melankolian ohella vaikutteiksi nimetään niin
Anathema kuin
Joni Mitchell, ja näistä etenkin ensin mainittu onkin vahvasti läsnä.
Kolmen biisin näytteen joukossa ei hirveästi heilahteluja tapahdu, mikä on toisaalta hyvä mutta sitten toisaalta tarkoittaa myös lievää tasapaksuutta. Tavallaan kolmikolla on tumman kantavuutensa osaset hyvin tasapainossa, mutta sellainen jokin niskakarvoja nostattava raadollisuus tai ihon alle menevä sielu tästä vielä uupuu. Sinänsä mitään ”vikaa” paketissa ei ole.
Ilkka Valpasvuo
Frozen Semen: Artificial Insemination
Espoolaisen
Frozen Semenin ensidemo
Artificial Insemination esittelee thrashpohjaista metallia soittavan miesnelikon. Jo viisi vuotta sitten alkusysäyksensä saanut yhtye kuulostaa yhteenhitsatulta, mutta on silti paljon muuta kuin vain musiikkiaan esittävä kliinistymä. Esimerkiksi rujosti potkiva
Brainwashed kuulostaa siltä kuin puolet yhtyeestä soittaisi punkkia ja puolet döödistä, jolloin lopputuloksena on oudon tarttuvaa, mutta myös tarttuvan outoa thrashia. Demon muutkin kolme biisiä liikkuvat suunnilleen samoilla apajilla: rytmittely on hauskan monipuolista, soolot miellyttäviä, laulu vakuuttavaa. Ainoastaan klassisen oloiset riffit saisivat olla väkevämpiä, mutta toisaalta kokonaisuus on tasapainoinen näinkin. Paikoin liki grindcoreksi yltyvä Artificial Insemination kuuluu selvästi niihin parempiin ensidemoihin.
Jani Ekblom
Haterial: Demo 2010
Oulu-Kiiminki-akselilta ponnistava viisimiehinen metalli-yhtye
Haterial on perustettu maaliskuussa 2010 ja vakiinnuttanut miehistönsä kuukautta myöhemmin. Siihen nähden viisi biisiä esittelevä Demo 2010 on hyvin valmiin tuntuinen paketti yhtyeeltä, jolla on saatteen mukaan taskussaan kymmenen muutakin valmista kappaletta. Vaikka viisikko karsastaa genrerajoja, on musiikkinsa pohja vahvasti riffipainotteisessa ja -lähtöisessä metallissa.
Nopeuksiltaan vaihtelevat ja tyyliltään kohtuullisen monipuoliset biisit liikkuvat rivakasta thrashpoljennosta venyvän raskaaseen jurnuttamiseen. On kelpo melodioita, on toimivaa harmonia-ajattelua ja on viihdyttävän tiukkaa soittoa, josta erottaa nyansseja ja joka ei ahdista liialla täyteläisyydellä. Otsikkoon nousee kasarin-ysärin taitteelta tuoksuva thrash/metal-ajattelu ja jossain taustalla lymyää
Sentenced. Ei hassumpaa, joten jos Haterialin muu materiaali on samantasoista, voinee kokopitkää alkaa odotella.
Jani Ekblom
Liv Animal: Work Of Art
Kun espoolaisen
Liv Animalin edellinen julkaisu oli keväällä desibeli.netin
ruodittavana, komensi Tuomas Tiainen yhtyeen takaisin studioon, koska "
One Way Ticket on helvetin hyvä pienlevy ja Liv Animal helvetin hyvä bändi". Työtä käskettyä jne. ja nyt käsillä onkin yhtyeen seuraava tuotos, josta täytyy sanoa aiempia juttuja kuulemattakin, että jopas jopas! Onpa kyllä tämäkin nelibiisinen mahdottoman hyvä!
Hardgroovegrungeroll ja niin poispäin lukee otsakkeessa, mutta se ei paljon sisällöstä kerro. Kokonaisuus on rempseän, terhakan ja ennen kaikkea kaikista kahleista vapaan rockin juhlaa. Ote on retrohko, energinen ja ilmava. Biiseissä on koukkua, jyhkeää riffiä ja koska
Blue Tomorrow vielä on tyylikäs rockballadi, joka ei aiheuta minkään sortin myötähäpeää, ollaan varsin hyvässä kurssissa. Biisejä on, toteutus toimii ja kokonaisuudessa löytyy. Liv Animalilla on saatteen mukaan seuraavaksi edessään pitkäsoiton äänitys. Tässä onkin jo erinomaisen levyn puolikas!
Jani Ekblom
Masteroid: Hypergiant
Doom-sävyistä stoneria louhiva helsinkiläinen
Masteroid onnistuu toisella demollaan tekemään legendojen seurailusta hyveen, ainakin parissa kohden. Jykevästä vaille 40-minuuttisesta kappaleseitsikosta erottuu edukseen kolkon alataajuusriffin ja svengaavan tykistyksen vaihtelulle rakentuva
To The Bitter End, jossa muuallakin demolla haettu
Tony Iommia kumartava dynamiikka loksahtaa parhaiten kohdilleen.
Black Sabbath -ortodoksisuutta hyödyntää vielä äärimmäisemmin tallenteen päättävä
Second Day Depression -möhkäle.
Type O Negativen hidastelu on Masteroidille varmasti yhtä lailla tuttua, vaikka enimmäkseen Hypergiantilla pistelläänkin menemään varsin energisellä ja aggressiivisella otteella. Riffit rullaavat moitteitta, mutta perustyöstölle rakentuvat laulumelodiat eivät tuo kappaleisiin elintärkeitä kiinnekohtia. Solisti
Tommi Ojansivu tuntuu kelvollisesta raivostaan huolimatta jäävän statistiksi rouheiden kielisoitinten rinnalla. Koukuttavien stoner-rallien metsästys ei missään vaiheessa tuota kaivattua tulosta. Hypergiantin perusteella Masteroid on enemmän kotonaan synkemmillä ja hitaammilla mailla.
Antti Hurskainen
Nopat: Yksinäisten tiet / rauhaton
Nopat on siitä harvinaislaatuinen yhtye Desibelin näkökulmasta, että siitä on tehty
Valokeila jo vuosi sitten, vaikka vasta nyt saadaan ensimmäinen äänite lehtemme ruodittavaksi. Joskus hyvät keikat riittävät vakuuttamaan…
Vispilätahdilla etenevästä, autereisen ajattomasta ja akustisesti näppäilevästä americanafolkpopista on edelleen kysymys. Kahden biisin sinkun avaavalla Yksinäisten tiellä maistuu kiireetön melankolia ja heleä melodisuus, jonka kuorrutteena leijuu
Henrikki Lähdesmäen stressivapaa mutta haikea laulu, jonka puhdasviivainen eleettömyys sopii osuvasti musiikin pienimuotoiseen kauneuteen. Kakkospuolen Rauhaton on nimestään huolimatta hyvinkin seesteinen ja jopa toista puolta kiireettömämpi. Vaivihkainen melodiakaari toki kasvatetaan, mutta avaruuteen asti sillä ei ole tarvetta lähteä uhoamaan. Maanläheistä, yksinkertaisen kaunista, seesteistä, kiireetöntä mutta kaikesta avaruudestaan huolimatta aika urbaania hissuttelua. Tyhjien katujen aamuöistä kaihoa?
Ilkka Valpasvuo
Nuclear Throne: Demo IV
Vuosi sitten
Nuclear Throne ilmiintyi ensi kertaa Desibelin sivuille, kun bändin kolmas demo, ytimekkäästi nimetty
Demo
III, kertoi meille ydintuhosta ja lopun ajoista.
Nimeämispolitiikka ja aihepiiri jatkavat tutuilla urilla, mitä sitä nyt uraania uudelleen keksimään, joten vanha vihtahousu, sota sekä ydintuho pääsevät nytkin valokeilaan. Kivitalon kokoiset riffit ja örinälaulu tuovat mustaan messuun selkeitä death-viitteitä, mistä pisteet orkesterin suuntaan. Aiempaa hiotummat kappaleet toimivat rahdun uudistetulla kaavalla, ja myös soundipuolella on otettu selkeitä edistysaskeleita. Pienten harppausten yhteisvaikutus on lopulta huomattava, minkä ansiosta demo viipyy soittimessa pitempäänkin. Paljon on vielä työtä, mutta tästä on klishettä lainatakseni hyvä jatkaa.
Mika Roth
Piru Kange: Kuka täällä on hullu?
Lammilta lähtöisin olevasta
Piru Kangesta ei ole kuulunut mitään sitten kesän 2006. Tuolloin kolme demoa parin vuoden aikana tehnyt yhtye onnistui tekosillaan kiinnittämään tuottaja
Illusion Raken huomion, ja vuosina 2008 ja 2009 yhtye ja Rake äänittivätkin kahdessa osassa Piru Kangen vielä julkaisemattoman debyyttipitkäsoiton, jolta Kuka täällä on hullu? -promo-EP:n materiaali on lohkaistu. Ja kyllä se on heti sanottava, että syystä tai toisesta pitkäjänteiseksi venynyt työ on kannattanut: Kuka täällä on hullu? sisältää puolen tusinaa biisiä yhtyeeltä, joka tuntuu jonkinlaiselta hieman kevyemmältä versiolta
System Of A Downista.
Piru Kangen musiikissa kuuluu vahvana
YUP:n kompleksinen perinne, mutta yhtä lailla vauhtia on haettu niin
CMX:n kuin
Absoluuttisen Nollapisteen laulu- ja draamakirjasta. Ja kun edellä mainittujen verbaalinenkin anti tuntuu positiivisena vaikutuksena lyriikoissa, osannee jokainen puhua omien ennakkoluulojensa suhtautumisesta. Mutta kokeillahan kannattaa aina, ja varsinkin tätä. Melodisesti väkevää, progressiivisesti kunnianhimoista ja pohjoisen hulluuden lävistämää rockmusiikkia on toki tässäkin maassa jokunen lätty tehty, mutta kyllä tässä fokus on sen verran hajallaan, että mukaan mahtuu! EP:n kuusi toisistaan paikoin paljonkin poikkeavaa kappaletta (joista useampi tarttuu!) ovat läpileikkaus yhtyeen tulevasta debyytistä. Promo-EP:llä ei huteja ole, joten tuskin tuleva pitkäsoittokaan kovin heikko on. Ulos vaan!
Jani Ekblom
Sisare: Leaving
Vihtiläinen metalliyhtye
Sisare kertoo saatteessaan, ettei se koe kuuluvansa mihinkään tiettyyn metallin genreen. Tämän voisi nähdä aloittelevan yhtyeen yrityksenä kiertää se tosiasia, että heidän ensimmäisiin kuuluvan julkaisunsa monipuolisuuden, voi nähdä myös sekavuutena tai päättämättömyytenä. Sisaren pikaiset käännökset tuplabasarin vauhdittamasta rääynnästä hitaan ja raskaan doominkatkun kautta riffirockiin ja progressiivishenkiseen, puhtain vokaalein vedettyyn melodiseen heviin on selvästi yhden yksikön tuotoksia, mutta pienestä tiivistämisestä ei ehkä olisi haittaa.
Kun jo julkaisun ensimmäinen biisi sisältää ainakin keskiverto-EP:n verran materiaalia, ollaan sellaisen runsaudentungoksen äärellä, että vähempikin riittäisi. Kaksi ensimmäistä biisiä Leaving eteneekin tällaisissa merkeissä ja vaikka tavaraa on, osaa yhtye jalostaa siitä paikoin mielenkiintoista ja monipuolista biisimateriaalia. Kolmannen biisin puhdas laulu on mukavaa vastapainoa örinäpainoiselle julkaisulle, mutta vokalisti ei hyvästä äänestään huolimatta, ole vielä tarpeeksi vahva tämänlaiselle tulkinnalle. Lisäksi englannin lausumisen puolittaisuus särähtää ikävästi korvaan, mutta eipä ole biisikään aivan yhtä jännä kuin edeltäjänsä. Pienellä uudelleenajattelulla tässä on aineksia ainakin tuplamittaiselle julkaisulle, vaikka tämä jo tällaisenaankin herättää kiinnostusta.
Jani Ekblom
The Spyro: We´re The Libertines
Kaakao
Parin lupaavan demon jälkeen helsinkiläinen
The Spyro on päässyt ensisinkun makuun. Kolmibiisisen julkaisun nimen mukaisesti hyvin englantilaisessa asussa kulkevat rock-kappaleet ovat tiukentuneet parin vuoden takaisesta, vaikka ainakin nimikappale löytyi jo tuon aikakauden demolta. Perin brittihenkinen altsurock tuo biisillisesti toki mieleen useampia puolisen vuosikymmentä sitten niin pinnalla olleen post punkin uudelleentulon yhtyeitä, mutta kyllä The Spyro ihan omillaankin pärjää. Nimibiisin yhteenpuristetusta takapotkuilusta liikutaan raukeampaan
Waterfalliin ja vähän monipuolisemmin soivaan
Braces In My Brainiin, jossa viisikon yhtyedynamiikan toimivuus kuuluu parhaiten ja jossa mennään jo vähän emommallekin puolelle. Ei julkaisussa ole moittimista, kun potkuakin riittää ja toteutus on ensiluokkaista. Omat korvat kaipaisivat enemmän omaa ääntä, mutta viihtyy tämän parissa näinkin.
Jani Ekblom
Lukukertoja: 8604
