Pienet

Pienet ‚Äď Syyskuu 2010

01.09.2010


Rahvaat Benedicktux: Rahvaat (EP)
Hylsy music

Vähän yksiulotteisesti soi Benedicktuxen Rahvaat-nimellä kulkeva, lähinnä noin kolmen soinnun punkpohjaisesta rockista koostuva kymppibiisinen. Biisimäärästä huolimatta EP:ksi luokiteltava lätty voidaan jakaa kahtia: puolet biiseistä on remasteroitu eli ne lienevät hieman vanhempaa perua, puolet taas ei eli ne ovat ilmeisesti hieman tuoreempaa satoa. Lopputulema on kuitenkin kauttaaltaan samankaltainen: yhden idean biisit saavat suoraviivaisen käsittelyn, josta ei oikein saa mitään irti. Rujo ja konstailematon meininki kerää pisteet, mutta kun yhtye yrittää kuulostaa paikoin Klamydialta ja on paikoin muuten vain tosi (p)onneton, ei Rahvaat paljon lämmitä.

Benedicktux-nelikko esiintyy julkaisulla kahden eri basistin voimin. Janne Rouvanen soittaa viisi ensimm√§ist√§ biisi√§, √Ėrkky viisi j√§lkimm√§ist√§. √Ėrkyn (vai remasteroijan?) kunniaksi on kai t√§ten laskettava se, ett√§ levyn my√∂hempi puolisko on hiomattomampana ja raaempana se selv√§sti mielenkiintoisempi puolikas. Erityisen mieleenj√§√§v√§ksi se ei Rahvaat-levy√§ kuitenkaan tee: tyls√§t biisit eiv√§t sis√§ll√§ mit√§√§n ennenkuulematonta eik√§ yhtye onnistu asenteellisesti tai soitannollisestikaan v√§litt√§m√§√§n mit√§√§n, mik√§ antaisi syyn kuunnella.

Jani Ekblom


Blackout Order: Uncomfortable Silence (EP)

Trioksi kutistunut joensuulaisyhtye Blackout Order lähestyy viiden biisin mittaisella EP:llä, jonka pakkauksen synkeänpunertava yleisilme antoi odottaa jotain vähän erilaista tai ainakin rankempaa kuin mitä kuulolle lopulta asettuu. Säröisen poppinsa tai enemminkin rockinsa melodisena tarjoava kolmikko on tainnut löytää jotain siitä, mihin trioutuminen ja mielijuttuun keskittyminen on heidät pakottanut. Aloitusraita Start To Frayn mukaansatempaavan harmonisesta rockailusta mennään Bluen pitkän melodisuuden kautta Shen vähän isompaan maalailuun ja sähäkkään Jennyyn ja kaikki on kyllä päällisin puolin oikein hyvin: potkua riittää, sovitusratkaisuissa on järkeä ja tarvittaessa tyhjät on kiristetty pois. Kun tilaakin on jätetty, on dynamiikka toimiva ja Blackout Order todennäköisesti vielä vähän parempi livenä. Biisien lukuisat hyvät ideat sekoittuvat vain vähän turhan paljon muilta lainattuihin juttuihin, joten mitenkään ikimuistoinen tämä paketti tummemman laidan emotionaalisesti höystettyä melodista altsurockia ei ole, mutta sekin korjantuu biisikynän teroituksella.

Jani Ekblom


DS Deity¬īs Sphere

Jyv√§skyl√§l√§inen trio Deity¬īs Sphere liikkuu vakavalla ilmeell√§ ja l√§hes hartaan melankolisesti akustisen, progeilevasti v√§reilev√§n bluesin maailmoissa, tai ehk√§ pikemmin bluesvaikutteisen akustisen progen‚Ķ Sini Pajusen tumma laulu kaartaa tummalla samettitaivaalla, joka onnistuneesti pohjustetaan kitaroilla, bassolla ja ly√∂mill√§. Slaavilaisen melankolian ohella vaikutteiksi nimet√§√§n niin Anathema kuin Joni Mitchell, ja n√§ist√§ etenkin ensin mainittu onkin vahvasti l√§sn√§.

Kolmen biisin n√§ytteen joukossa ei hirve√§sti heilahteluja tapahdu, mik√§ on toisaalta hyv√§ mutta sitten toisaalta tarkoittaa my√∂s liev√§√§ tasapaksuutta. Tavallaan kolmikolla on tumman kantavuutensa osaset hyvin tasapainossa, mutta sellainen jokin niskakarvoja nostattava raadollisuus tai ihon alle menev√§ sielu t√§st√§ viel√§ uupuu. Sin√§ns√§ mit√§√§n ‚ÄĚvikaa‚ÄĚ paketissa ei ole.

Ilkka Valpasvuo


Frozen Semen: Artificial Insemination

Espoolaisen Frozen Semenin ensidemo Artificial Insemination esittelee thrashpohjaista metallia soittavan miesnelikon. Jo viisi vuotta sitten alkusysäyksensä saanut yhtye kuulostaa yhteenhitsatulta, mutta on silti paljon muuta kuin vain musiikkiaan esittävä kliinistymä. Esimerkiksi rujosti potkiva Brainwashed kuulostaa siltä kuin puolet yhtyeestä soittaisi punkkia ja puolet döödistä, jolloin lopputuloksena on oudon tarttuvaa, mutta myös tarttuvan outoa thrashia. Demon muutkin kolme biisiä liikkuvat suunnilleen samoilla apajilla: rytmittely on hauskan monipuolista, soolot miellyttäviä, laulu vakuuttavaa. Ainoastaan klassisen oloiset riffit saisivat olla väkevämpiä, mutta toisaalta kokonaisuus on tasapainoinen näinkin. Paikoin liki grindcoreksi yltyvä Artificial Insemination kuuluu selvästi niihin parempiin ensidemoihin.

Jani Ekblom


Haterial: Demo 2010

Oulu-Kiiminki-akselilta ponnistava viisimiehinen metalli-yhtye Haterial on perustettu maaliskuussa 2010 ja vakiinnuttanut miehistönsä kuukautta myöhemmin. Siihen nähden viisi biisiä esittelevä Demo 2010 on hyvin valmiin tuntuinen paketti yhtyeeltä, jolla on saatteen mukaan taskussaan kymmenen muutakin valmista kappaletta. Vaikka viisikko karsastaa genrerajoja, on musiikkinsa pohja vahvasti riffipainotteisessa ja -lähtöisessä metallissa.

Nopeuksiltaan vaihtelevat ja tyyliltään kohtuullisen monipuoliset biisit liikkuvat rivakasta thrashpoljennosta venyvän raskaaseen jurnuttamiseen. On kelpo melodioita, on toimivaa harmonia-ajattelua ja on viihdyttävän tiukkaa soittoa, josta erottaa nyansseja ja joka ei ahdista liialla täyteläisyydellä. Otsikkoon nousee kasarin-ysärin taitteelta tuoksuva thrash/metal-ajattelu ja jossain taustalla lymyää Sentenced. Ei hassumpaa, joten jos Haterialin muu materiaali on samantasoista, voinee kokopitkää alkaa odotella.

Jani Ekblom


Work Of Art Liv Animal: Work Of Art

Kun espoolaisen Liv Animalin edellinen julkaisu oli keväällä desibeli.netin ruodittavana, komensi Tuomas Tiainen yhtyeen takaisin studioon, koska "One Way Ticket on helvetin hyvä pienlevy ja Liv Animal helvetin hyvä bändi". Työtä käskettyä jne. ja nyt käsillä onkin yhtyeen seuraava tuotos, josta täytyy sanoa aiempia juttuja kuulemattakin, että jopas jopas! Onpa kyllä tämäkin nelibiisinen mahdottoman hyvä!

Hardgroovegrungeroll ja niin poispäin lukee otsakkeessa, mutta se ei paljon sisällöstä kerro. Kokonaisuus on rempseän, terhakan ja ennen kaikkea kaikista kahleista vapaan rockin juhlaa. Ote on retrohko, energinen ja ilmava. Biiseissä on koukkua, jyhkeää riffiä ja koska Blue Tomorrow vielä on tyylikäs rockballadi, joka ei aiheuta minkään sortin myötähäpeää, ollaan varsin hyvässä kurssissa. Biisejä on, toteutus toimii ja kokonaisuudessa löytyy. Liv Animalilla on saatteen mukaan seuraavaksi edessään pitkäsoiton äänitys. Tässä onkin jo erinomaisen levyn puolikas!

Jani Ekblom


Hypergiant Masteroid: Hypergiant

Doom-sävyistä stoneria louhiva helsinkiläinen Masteroid onnistuu toisella demollaan tekemään legendojen seurailusta hyveen, ainakin parissa kohden. Jykevästä vaille 40-minuuttisesta kappaleseitsikosta erottuu edukseen kolkon alataajuusriffin ja svengaavan tykistyksen vaihtelulle rakentuva To The Bitter End, jossa muuallakin demolla haettu Tony Iommia kumartava dynamiikka loksahtaa parhaiten kohdilleen. Black Sabbath -ortodoksisuutta hyödyntää vielä äärimmäisemmin tallenteen päättävä Second Day Depression -möhkäle. Type O Negativen hidastelu on Masteroidille varmasti yhtä lailla tuttua, vaikka enimmäkseen Hypergiantilla pistelläänkin menemään varsin energisellä ja aggressiivisella otteella. Riffit rullaavat moitteitta, mutta perustyöstölle rakentuvat laulumelodiat eivät tuo kappaleisiin elintärkeitä kiinnekohtia. Solisti Tommi Ojansivu tuntuu kelvollisesta raivostaan huolimatta jäävän statistiksi rouheiden kielisoitinten rinnalla. Koukuttavien stoner-rallien metsästys ei missään vaiheessa tuota kaivattua tulosta. Hypergiantin perusteella Masteroid on enemmän kotonaan synkemmillä ja hitaammilla mailla.

Antti Hurskainen


Nopat: Yksinäisten tiet / rauhaton

Nopat on siitä harvinaislaatuinen yhtye Desibelin näkökulmasta, että siitä on tehty Valokeila jo vuosi sitten, vaikka vasta nyt saadaan ensimmäinen äänite lehtemme ruodittavaksi. Joskus hyvät keikat riittävät vakuuttamaan…

Vispilätahdilla etenevästä, autereisen ajattomasta ja akustisesti näppäilevästä americanafolkpopista on edelleen kysymys. Kahden biisin sinkun avaavalla Yksinäisten tiellä maistuu kiireetön melankolia ja heleä melodisuus, jonka kuorrutteena leijuu Henrikki Lähdesmäen stressivapaa mutta haikea laulu, jonka puhdasviivainen eleettömyys sopii osuvasti musiikin pienimuotoiseen kauneuteen. Kakkospuolen Rauhaton on nimestään huolimatta hyvinkin seesteinen ja jopa toista puolta kiireettömämpi. Vaivihkainen melodiakaari toki kasvatetaan, mutta avaruuteen asti sillä ei ole tarvetta lähteä uhoamaan. Maanläheistä, yksinkertaisen kaunista, seesteistä, kiireetöntä mutta kaikesta avaruudestaan huolimatta aika urbaania hissuttelua. Tyhjien katujen aamuöistä kaihoa?

Ilkka Valpasvuo


Nuclear Throne Nuclear Throne: Demo IV

Vuosi sitten Nuclear Throne ilmiintyi ensi kertaa Desibelin sivuille, kun bändin kolmas demo, ytimekkäästi nimetty Demo III, kertoi meille ydintuhosta ja lopun ajoista.

Nimeämispolitiikka ja aihepiiri jatkavat tutuilla urilla, mitä sitä nyt uraania uudelleen keksimään, joten vanha vihtahousu, sota sekä ydintuho pääsevät nytkin valokeilaan. Kivitalon kokoiset riffit ja örinälaulu tuovat mustaan messuun selkeitä death-viitteitä, mistä pisteet orkesterin suuntaan. Aiempaa hiotummat kappaleet toimivat rahdun uudistetulla kaavalla, ja myös soundipuolella on otettu selkeitä edistysaskeleita. Pienten harppausten yhteisvaikutus on lopulta huomattava, minkä ansiosta demo viipyy soittimessa pitempäänkin. Paljon on vielä työtä, mutta tästä on klishettä lainatakseni hyvä jatkaa.

Mika Roth


Kuka täällä on hullu? Piru Kange: Kuka täällä on hullu?

Lammilta lähtöisin olevasta Piru Kangesta ei ole kuulunut mitään sitten kesän 2006. Tuolloin kolme demoa parin vuoden aikana tehnyt yhtye onnistui tekosillaan kiinnittämään tuottaja Illusion Raken huomion, ja vuosina 2008 ja 2009 yhtye ja Rake äänittivätkin kahdessa osassa Piru Kangen vielä julkaisemattoman debyyttipitkäsoiton, jolta Kuka täällä on hullu? -promo-EP:n materiaali on lohkaistu. Ja kyllä se on heti sanottava, että syystä tai toisesta pitkäjänteiseksi venynyt työ on kannattanut: Kuka täällä on hullu? sisältää puolen tusinaa biisiä yhtyeeltä, joka tuntuu jonkinlaiselta hieman kevyemmältä versiolta System Of A Downista.

Piru Kangen musiikissa kuuluu vahvana YUP:n kompleksinen perinne, mutta yhtä lailla vauhtia on haettu niin CMX:n kuin Absoluuttisen Nollapisteen laulu- ja draamakirjasta. Ja kun edellä mainittujen verbaalinenkin anti tuntuu positiivisena vaikutuksena lyriikoissa, osannee jokainen puhua omien ennakkoluulojensa suhtautumisesta. Mutta kokeillahan kannattaa aina, ja varsinkin tätä. Melodisesti väkevää, progressiivisesti kunnianhimoista ja pohjoisen hulluuden lävistämää rockmusiikkia on toki tässäkin maassa jokunen lätty tehty, mutta kyllä tässä fokus on sen verran hajallaan, että mukaan mahtuu! EP:n kuusi toisistaan paikoin paljonkin poikkeavaa kappaletta (joista useampi tarttuu!) ovat läpileikkaus yhtyeen tulevasta debyytistä. Promo-EP:llä ei huteja ole, joten tuskin tuleva pitkäsoittokaan kovin heikko on. Ulos vaan!

Jani Ekblom


Leaving Sisare: Leaving

Vihtiläinen metalliyhtye Sisare kertoo saatteessaan, ettei se koe kuuluvansa mihinkään tiettyyn metallin genreen. Tämän voisi nähdä aloittelevan yhtyeen yrityksenä kiertää se tosiasia, että heidän ensimmäisiin kuuluvan julkaisunsa monipuolisuuden, voi nähdä myös sekavuutena tai päättämättömyytenä. Sisaren pikaiset käännökset tuplabasarin vauhdittamasta rääynnästä hitaan ja raskaan doominkatkun kautta riffirockiin ja progressiivishenkiseen, puhtain vokaalein vedettyyn melodiseen heviin on selvästi yhden yksikön tuotoksia, mutta pienestä tiivistämisestä ei ehkä olisi haittaa.

Kun jo julkaisun ensimmäinen biisi sisältää ainakin keskiverto-EP:n verran materiaalia, ollaan sellaisen runsaudentungoksen äärellä, että vähempikin riittäisi. Kaksi ensimmäistä biisiä Leaving eteneekin tällaisissa merkeissä ja vaikka tavaraa on, osaa yhtye jalostaa siitä paikoin mielenkiintoista ja monipuolista biisimateriaalia. Kolmannen biisin puhdas laulu on mukavaa vastapainoa örinäpainoiselle julkaisulle, mutta vokalisti ei hyvästä äänestään huolimatta, ole vielä tarpeeksi vahva tämänlaiselle tulkinnalle. Lisäksi englannin lausumisen puolittaisuus särähtää ikävästi korvaan, mutta eipä ole biisikään aivan yhtä jännä kuin edeltäjänsä. Pienellä uudelleenajattelulla tässä on aineksia ainakin tuplamittaiselle julkaisulle, vaikka tämä jo tällaisenaankin herättää kiinnostusta.

Jani Ekblom


We¬īre The Libertines The Spyro: We¬īre The Libertines
Kaakao

Parin lupaavan demon jälkeen helsinkiläinen The Spyro on päässyt ensisinkun makuun. Kolmibiisisen julkaisun nimen mukaisesti hyvin englantilaisessa asussa kulkevat rock-kappaleet ovat tiukentuneet parin vuoden takaisesta, vaikka ainakin nimikappale löytyi jo tuon aikakauden demolta. Perin brittihenkinen altsurock tuo biisillisesti toki mieleen useampia puolisen vuosikymmentä sitten niin pinnalla olleen post punkin uudelleentulon yhtyeitä, mutta kyllä The Spyro ihan omillaankin pärjää. Nimibiisin yhteenpuristetusta takapotkuilusta liikutaan raukeampaan Waterfalliin ja vähän monipuolisemmin soivaan Braces In My Brainiin, jossa viisikon yhtyedynamiikan toimivuus kuuluu parhaiten ja jossa mennään jo vähän emommallekin puolelle. Ei julkaisussa ole moittimista, kun potkuakin riittää ja toteutus on ensiluokkaista. Omat korvat kaipaisivat enemmän omaa ääntä, mutta viihtyy tämän parissa näinkin.

Jani Ekblom




Lukukertoja: 5666
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs