28.01.2011
Desibeli istahti alas helsinkiläisen Vauva -yhtyeen kanssa suhteellisen varhain tammikuisena lauantaina. Keskustelun kimmokkeena oli melko pienellä painoksella julkaistu kasettialbumi Luonto meissä. Vuonna 2005 perustetun, eriparijalkaista suomenkielistä rockia soittavan, yhtyeen muodostavat laulaja-kitaristi Mikko Toiviainen, basisti Ina Aaltojärvi, kitaristi Roope Mantere sekä rumpali Jussi Liukkonen. Täysilukuisena paikalle saapunut nelikko availi musiikkinsa piirteitä toimittajasedälle tunnin verran ja pohti samalla muun muassa suklaavinyyliä ja jalkojensa pituuseroja.
Helsingin Vallilasta ponnistava yhtye kuuluu siihen samaan vinksahtaneeseen suomenkielisen rockin komeroon, josta viime vuosina ovat nousseet niin Sydän, sydän, Komedia Vulgaria kuin astetta vainoharhaisempana myös Kuolleet Intiaanit. Eli Sielun Veljien energisesti poukkoilevan rock-psykedelia-perinteen jalanjäljillä liikutaan... Näin lukee Vauva-yhtyeen biotekstissä Desibelissä, vaikka yhtye itse jo vuoden 2007 haastattelussa kielsi kokevansa että olisivat osa tätä komeroa. Vuoden 2010 Luonto meissä albumi tiivistää touhuun entistä koukukkaampaa pop-melodisuutta ilman vinon persoonan kadottamista. Pitääkö väite paikkansa ja jos niin mitä muuta olennaista on kolmessa-neljässä vuodessa tapahtunut Vauvan kasvussa ja kehityksessä?
Ina: - Aloitit sitten tollasella kevyellä…
Mikko: - En tiedä mistä se vinksahtanut komero aina tulee. Ehkä me siellä sitten ollaan jos kaikki niin sanoo. Me vaan pyritään tekemään mahdollisimman suoraa rockmusiikkia, mutta kai se sitten jossain kohtaa menee pieleen.
Jussi: - Tää on vaan tää kombo niin mahoton että sit ku tää tulee neljän sanoittajan-sovittajan-säveltäjän käsiin, eli meijän – niin se vaan siellä muotoutuu tällaseksi…
Vauvalla on vaan se toinen jalka pitempi kuin toinen?
Jussi: - Niin, sille ei vaan voi mitään.
Ina: - Voi olla että jos yksi ihminen tekis kaikki biisit ni sitten se vois olla jotenkin… mut tää nyt on tällasta jos ja jos…
Roope: - Se on jatkuvaa Frankensteinin hirviön kokoamista. Toinen jalka on kaks metriä pitempi kuin toinen ja silti se koittaa vaan kävellä vaivihkaa ettei kukaan huomais…
Mikko: - Komedia Vulgaria, Sydän sydän, Kuolleet intiaanit… ne tyypit joita noista yhtyeistä tunnetaan on kyllä kaikki tosi mukavia henkilöitä…
Jjjep. Mutta mitä muutamassa vuodessa oikeasti on tapahtunut? Osama katosi, tilalle saatiin Obama…
Ina: - No, me on ainakin alettu keikkailemaan enemmän.
Mikko: - On tullut useammista keikkapaikoista kommenttia että teitä on tänne paljon kyseltykin. Se on ollu kivaa. Kaupungeista joissa ei olla vielä oltu…
Ina: - Popmelodisuuden lisääntymisestä voi vastata oikeastaan monella eri tavalla eikä mikään lopulta ole täysin tyydyttävä. Kun aika menee eteenpäin niin toiminta muuttuu ja kehittyy, tapaa uusia ihmisiä, pyörii eri kuvioissa, menee uusiin paikkoihin… Koko ajan tunnetaan toisemme paremmin ja uskalletaan olla rehellisempiä toisillemme. Ja jotenkin uskalletaan antaa sen musiikin vaatia asioita – että se on kääntynyt niin että musiikki vaatii meiltä eikä me siltä.
Jussi: - Me osataan tehdä parempia popmelodioita kuin aikaisemmin, sointukierrot alkaa olla sellaisia joihin saa ympättyä muhevat ja messevät melodiat. Luontainen kehittyminen.
Mikko: - Sekoilu ja päihteidenkäyttö on vähentynyt.
Ina: - Popmusiikki on jotenkin sellaista… siinä on sellasta natsisaksa –henkeä että se vaatii sellaisen skarpin orjallisuuden tehdä.
Mikko: - Koska pitää osata, kun tekee biisiä, päättää se sillon kun kolme minuuttia tulee täyteen. Jos on kännissä ni ei ehkä huomaa ku aika tulee täyteen…
Muutama tuhat sanaa formaatista
Vauva julkaisi Luonto meissä-albumin pelkästään sadan kappaleen kasettipainoksena. Miksi näin? Eikö tässä ole mahdollisuus että aktiivien musiikinrakastajien laajempaan tietoisuuteen murtautuminen kaatuu siihen ettei heillä ole mahdollista kuulla albumia missään? Ajatuksen ytimessä ei ole niinkään formaatti kuin painoksen pienuus…
Mikko: - Kyllä. Koska me ollaan sellainen älykköbändi ja idealisteja ja hirveen vaikeesti lähestyttäviä ni me aateltiin että kun pidetään painos pienenä ni pysyy yllä semmoinen mystisyyden verho kun kukaan ei kuule sitä. Onkohan niitä oikeesti sataakaan kappaletta tehty? Kukaan ei oikeen tiedä että kuuluuko sieltä nauhalta ääniä…
Ina: - Ollaan nauhotettu siihen päälle meidän omaa puhetta.
Albumilla on vielä kaikki biisit molemmilla puolilla eli tavallaan tupla-albumi samassa. Mutta musiikin löytyminen niiden tietoisuuteen joita tällainenkin musiikki saattaisi lämmittää, on haastavaa. Ei sen toki tarvitse olla mikään tavoite edes mutta se että kasetti on meikäläisenkin pöydälle päätynyt osoittaa että jonkinlaista huomiota sillä pyritään herättämään..?
Roope: - Tottakai. Kyllä niitä kasetteja aina raahataan keikoille mukaan että jengi saa niitä.
Ina: - Ja aina niitä saa lisää…
Mikko: - Jos musiikki on mielenkiintoista niin ei sillä formaatilla ole väliä.
Jussi: - Mä oon kyllä tosi positiivisesti yllättynyt ja iloinen siitä että niitä kasetteja on mennyt näinkin paljon mitä on mennyt. Että ei ihmisiä haittaa vaikka ne ei ehkä pääse heti sitä kuuntelemaan, kunhan niillä vaan on joku konkreettinen tuotos.
Mikko: - Mä tiedän muutamia ihmisiä jotka on hankkinut jostain kasettisoittimen ihan vaan koska ovat hommanneet meidän kasetin.
Ina: - Mä olin just sanomassa ihan samaa. Ihana että ihmisille on kerrankin tullut semmonen että jes joutuu ite tekeen tälle asialle jotain eikä vaan ota vastaan. Ottaa sen kasetin ja kaivaa jostain komeron perukoilta tai kirpparilta mankan…
Mikko: - Mä luulen että siihen liittyy semmoista samanlaista nostalgiaa tai mystisyyttä kuin siihen että löytää jonkun savikiekon – fiilistelee sitä esinettä ja haluu kuulla sen sisällön.
Niin, sama juttu kun ostaa kirpparilta levyn vaan sen kansien takia…
Mikko: - Niin, tulee erilainen fiilis kuin seurata netistä jotain musiikkivirtaa jota ei oo konkreettisesti olemassa.
Ina: - Enemmän tää on kuitenkin positiivinen juttu kuin olla vastaan jotain vaikkapa kertakäyttökulttuuria. Ei se oo mikään antiteesi nettimeiningille, vaan meitä kaikkia innostaa se että musiikki on joku konkreettinen asia, joku tuotos, joku teos, jonka voi laittaa kirjahyllyyn. Kaikki positiiviset mielikuvat mitä tulee siitä et sulla on se esine on ihan mahtavaa!
Mikko: - Seuraavaks voidaan tehdä joku sadan kappaleen patsaskokoelma, jonka mukana tulee MP3-koodi.
Ina: - Eiku joku suklaa, joka pitää hitaasti syödä ja jonka sisällä on se koodi…
Jussi: - Suklaavinyyli. Eli suklaalevy.
Levyn ohessa ihastutti myös monisivuinen minizine sekä avainsanoja vaille valmis arviopohja, jota olisi kyllä ehdottomasti pitänyt käyttää. Vauvaa harmittaa nykypäivän kaupallisten musiikkifoorumien laiskuus, jossa ei jakseta paneutua esimerkiksi kasettiformaatissa tarjoiltavaan musiikkiin. Niinpä bändi tarjoili valmiiksi tehdyn arvion levystään, johon toimittajan olisi tarvinnut vain muutama kohta täyttää. Harmittavasti kukaan ei ole vielä tilaisuutta hyödyntänyt. Seuraavaksi sitten suunnitteilla Vauvan live-VHS…
Mitä Hittoa?
”Mitä vittua?” ei ole enää uuden albumin keskeinen tuntemus. Kulmikkuus ei aiempaan tapaan herätä yhtä paljon hämmennystä. Minun korvaani biisit teoksina ovat enemmän keskiössä kuin outous. Millaisella kollektiivisella kysymyksellä toivotte yleisön nykyään havahtuvan Vauvan musiikin myötä?
Mikko: - Ehkä se on laimentunut sellaiseen muotoon: ”Mitä hittoa?”
Ina: - Ehkä se rohkeus on siellä semmonen yks pointti… Ehkä musiikin lähtökohta ja oma tekeminen on muuttunut että mistä se lähtee. Ollaan enemmän pois siitä itestä ja enemmän musiikin ehdoilla.
Itseä tuossa omassa kysymyksessä häiritsi oikeastaan sana outous. Eihän Vauvan musiikki oikeasti ole outoa – on se toki erikoisempaa kuin moni listamusiikki mutta loppujen lopuksi se on toki persoonallista mutta aika normaalia suomirockia jos on yhtään laajemmin kuunnellut kotimaista tarjontaa.
Mikko: - Jos on ite kasvaessaan kriittisimpinä vuosinaan tykänny eniten jostain Kuusumun profeetasta ja Limonadi Elohopeasta ja pitänyt sitä ihan normaalina popmusana niin ehkä sitä on lähtökohtaisesti jotenkin ajatellut että tää on ihan normaalia ja sit se ei ookaan…
- Niin kuin Ina sanoi niin että ollaan päästy yksilöstä enemmän sellaiseen meidän neljän yhteisöön ja musiikin virtaavuuteen joka käy meidän lävitsemme kun olemme treenikämpällä. Että ehkä ollaan menty hyvällä tavalla semmoiseen suuntaan että parhaimmillaan keikoilla tai treenikämpällä ei ajattele mitään vaan se musiikki vaan tulee. Ja se on paras tila kun pääsee siihen ettei tarvi miettiä mitään. Pääsee hetkeks irti siitä omasta itsestä ja olevaisuuden taakasta.
- Vauvan persoona alkaa muotoutua. Vauvahan ei pienenä erota että hän ja muu maailma eivät ole yhtä, siksi häntä pitää silittää että hän ymmärtää että on muitakin hahmoja kuin hän itse.
Lainaan itseäni: ”Esiin nousevat kerrossaan herkemmin pohdiskeleva Magdalena ja seitsenminuuttisen Yhä-vaelluksen avarampi kaari jousimausteineen. Myös aika suoraviivaisesti rock-juokseva Erämaan aroille tekee massiivisuuteen asti jykevästä luonnon suuruuden ja jopa jarkkomartikaismaisen heleän herkän pohdiskelun välillä tasapainoilustaan komean jäljen. Arpeutuva haava onnistuu luomaan nimensä mukaisen tunteen rikkoutuneesta ja toipuvasta orvaskedestä eikä Onnen hallittu yhdistelmä melankoliaa, väreilyä ja jykevää potkua jätä kylmäksi.” Millaista vastakaikua arvion tiivistykset herättävät tekijöissä? Jos näiden kanssa ollaan jäljillä, millaisia laatusanoja muista kappaleista voisi käyttää?
Mikko: - Myönteistä ja hyväksyvää hiljaista hyminää.
Ina: - Mistään kohtaa ei tullu sellainen fiilis että olisit ihan metsässä.
Jussi: - Se oli ihana. Sydäntä lämmitti.
Ina: - Kiva kuulla että sä oikeesti kuuntelit sen kasetin ennen kuin tulit tänne haastatteluun…
Mikko: - Ne on hauskoja noi Jarkko Martikainen, Ismo Alanko ja Kalle Ahola, joihin aina tulee vertauksia. Missään arviossa ei lue että ”laulaja kuulostaa aivan Teemu Brunilalta” tai jotain muuta, jos mennään semmoseen että on vähän korkeempi ääni tai jotain ni ei olekaan mihin verrata.
- Ylvästä musiikkia kaikki biisit. Meidän piti tehdä punk-levy mutta se meni pieleen ensimmäisellä äänitysviikolla. Äänitettiin kaikkien biisien pohjat lokakuussa 2009 yhden päivän aikana ja seuraava päivä käytettiin korjaamiseen.
Jussi: - Ykstoista tuntia kesti äänittää kaikki biisit, tunti per biisi.
Ei päästy ihan siihen Kari Peitsamoon kuitenkaan että nauhoitukset kestää hiukan vähemmän kuin itse levy…
Mikko: - Mä arvostan kanssa kovasti tota Maj Karman rumpalia J. Savolaista joka vetää aina yksi otto per biisi. Paitsi että johonkin oli joutunut tekee toisen oton kun äänittäjä oli unohtanut painaa recin päälle…
Mikko: - Yritettiin tehdä aika ylvästä ja massiivista, mutta ihan samalta se kuulostaa kuin aina ennenkin. Palautteen mukaan tällä kasetilla on kuulemma älykästä suomenkieltä. Ja ruman kaunista myös. Ja System Of A Downiinkin on verrattu. Mikä on hyvä juttu.
Roope: - SOADhan tekee oikeasti tosi hyviä pop-biisejä, jotka on vaan puettu rankempaan asuun.
Mikko: - Yhdessä arviossa sanottiin että levy on tasapaksu… eikun puuduttava mutta että sitä tekee mieli kuunnella lisää. Siinä on päästy tylsyyden lakipisteeseen…
Jussi: - Aika masokistista.
Mikko: - En mä ainakaan haluis kuunnella uudestaan levyä joka puuduttaa.
Ina: - Me ollaan viime vuonna keikkailtu viime vuonna aika paljon ja siellä on tullu aika hyvää palautetta.
Metallimaskit ja –meininki
Vauvan meininkiin on kuuluu myös perusposea syvällisempi teatraalisuus. Onko julisteissa ja joissain kuvissa nähty metallimaski ja -fonttimeininki muokkaantunut Vauvan piirteeksi vai onko sekin vain yksi rooli muiden joukossa?
Mikko: - Me ollaan kaikki näyttelijöitä. Kaikilla on jonkinlainen rooli kannettavana. Ihmisyyden omat kasvot elämän puutuneessa ruman kauniissa ismoalankomediaanissa jota tekee mieli elää lisää… Musiikki on koko menossa visuaalisempaan suuntaan. Niinku Ville Valo sanoi jossain haastattelussa että jos bändi ei välitä visuaalisuudesta ni ollaan mettässä.
Ina: - Me ei mennä keikoille istumaan nurkkaan, me kaikki tykätään hirveesti siitä että päästään soittaa keikkaa. Saa semmoisia omia kierroksia mikä on hauskaa.
Jussi: - Se kokemus katsojalle on vaan ihan eri jos keikkaan on oikeasti panostettu silleen että sitä on miellyttävä tai jopa häkellyttävä katsoa. Jos on hemmetit makeet visuaalit tai valot ni se jotenkin vaan tuplaa sen tehon.
Ina: - Ja jos miettii sellasta kuulijaa joka vaan eksyy paikalle eikä oo ikinä kuullut bändistä yhtään mitään ni se että se kuulee sitä musaa ni sen lisäksi siinä on jotain semmosta joka houkuttelee sitä ja pääsee juttuun mukaan. Sehän on parasta jos keikalla tulee semmoinen salakerho-fiilis bändin ja katsojien välillä.
Mikko: - Jälkikäteen se ei ehkä pysty hyräileen jotain biisiä mutta muistaa sen että bändillä oli mustat viirut naamalla, black metal-paidat päällä ja vihreetä valoa ja hienot visuaalit…
Onko imago aiheuttanut mitään erehdyksiä? Ei ole alkanut tulla soittoja Tuskasta tai jotain..?
Jussi: - Kyllähän me ehdottomasti sinne mentäis. Ei kyllä oo tullu sellaisia sekaannuksia.
Ina: - On ehkä jotain semmoisia katsojakämmejä käyny että kuva ei vastaa sisältöä. Mutta piirit on pienet ja aika nopeasti selviää mistä on kyse.
Mikko: - Kyllä jollain black metal –sivustolla oli jonkun melkoiset tilitykset kun oli käynyt kuvien perusteella tutustumassa. Mun ehdoton lemppari on kun punkkari alkaa itkee. ”Ei tää oo mitään seiskaseiskaa, tää on ihan paskaa…” Kaikki huutaa kuorossa et ”Vitun lampaat!” Genrehän on vaikea nykypäivänä erotella ja visuaalisuus on etenkin black metal-piireissä hyvin genresidonnaista. Se jos bändi pukeutuu black metal-maskiin olematta black metallia on verrannollinen siihen että Suomessa ainoastaan se on hauskaa kun mies pukeutuu naiseksi. Suomessa ei voi bändi olla hauska olematta huumoria.
Ina: - Tarkoitus ei ole vittuilla vaan kuvasto on oikeesti helvetin hienon näköistä.
Mikko: - Ehdottomasti black metal-genren visuaalisuus kiehtoo eniten, ei varmasti jätä ketään kylmäksi.
…Paitsi talvella pakkasessa kun niititkin jäätyy kiinni…
Mikko: - Vituttaa kun kaikki on aina vaan ironista ja sarkastista. Meidän bändin ei ole tarkoitus tehdä pilaa kaikesta ja olla ironinen vaan me tehdään tätä sen takia että tuntuu rehelliseltä ja oikealta tehdä juttua näin. Jos me saadaan treenikämpällä joku idea niin meillä on sellainen mittari että jos alkaa naurattaa niin hyvä. Se on rehellinen fiilis.
- Nykyään pitää bändillä olla jo ekalla levyllä tietty kokonaisuus, miltä pitää näyttää ja kuulostaa. Siitä tulee sellainen fiilis että ihmiset on tosi laiskoja ajattelemaan noita asioita. On niin helppo olla perässähiihtäjä.
Kuinka ison sulan Tuomas Skopa saa hattuunsa miksauksesta ja masteroinnista? Millaisia näkemyksellisiä asioita yhteistyönne tarjosi teille?
Ina: - Tuomas on helvetin hyvä tyyppi ja meidän frendi ja helvetin älykäs. Hänellä on paljon sanottavaa mitä hän ei tuputa kellekään mutta jakaa kyllä ja sitä on hieno olla vastaanottamassa.
Mikko: - Tuomaksessa on semmoista hienoa herkkyyttä asioille ja erilaisille ihmisille ja musiikille.
Roope: - Tuomashan on miksannut meidän kaikki levyt ja me ollaan annettu siinä aika vapaat kädet. Tällä levyllä miksauksissa kokeilu on vähän vähentynyt.
Ina: - Koska Tuomas tuntee meidät ja meidän musiikin niin suhde on helppo ja hedelmällinen. Ei tarvitse käskyttää.
Mikko: - Tuomas on ollut aika tärkeä hahmo tässä mutta en mä silti pitäis mahdottomana että seuraavaksi kokeiltais jotain toista tuottajaa ja äänittäjää. Saa ottaa yhteyttä.
Jussi: - Kiinnostais kuulla miltä meidän musa kuulostaisi jonkun huipputuottajan näkemyksellä.
Ajankohtaisinta Vauvalle alkuvuodesta 2011 on uudet biisit. Kuutisen biisiä on jo aika hyvillä kantimilla ja pohjia on paljon. Bändi heittelee vertauksia jopa Abduktioon ja Queens Of The Stone Ageen. Stam1nakin kuulemma kalpenee.
Popbiisejähän kaikki ovat mutta jostain sinne löytyy sinne se venkoilevampi ja haastavampi kaava.
Mikko: - Semmoinen yksinkertaistaminen on tavoitteena, että yksi riffi kantaisi yhtä biisiä. Mä luulen että tää on menossa siihen että jos tollakin levyllä on joku kuusi johtoideaa niin seuraavalla olis vaan yksi ja biiseissäkään ei tarvi olla neljää eri juttua.
Jussi: - Eilen tehtyä biisiä päätettiin huvikseen testata että kauanko se kestää kun kaikista tuntui että tää loppuu ihan kesken ja lyhyeen. Otin aikaa ja huudahdin hämmästyksestä. Kysyin että arvaatkaa kuinka kauan tää kestää ja sieltä tulee että minuutti viiskyt, kaks minuuttia, kaks kakskyt. Ni se olikin neljä ja yksitoista…
Roope: - Aateltiin että kerrankin hyvän mittanen punkralli, mutta neljä minuuttia?
Mikko: - Mutta mitä muuta ni paljon keikkailua ja kesällä jotain äänittämään. Muutama keikkamyyjä on ollut kiinnostunut ja niitä kuvioita pyritään tutkimaan.
Ina: - Kaikilla basisteilla on semmonen hillitön kumpu jonka päällä bassoa lepuuttaa, ni mä oon yrittäny kanssa kasvattaa semmoista.
Haastattelu: Ilkka Valpasvuo, kuvat: Miikka Pirinen / www.myspace.com/vauva
