Pienet

Pienet II ‚Äď Syyskuu 2006

11.09.2006


GT Grooving Target

Pari vuotta toiminut helsinkil√§is-yhtye Grooving Target soittaa aika perinteist√§, melodista kitararockia. Viisikon ilmaisu ei ole niink√§√§n riehakasta kuin laukaten vaeltelevaa, s√§vyj√§ l√∂ytyy niin rennosta hengailusta kuin tummasta kalkkeesta. J√§lkimm√§isen tahtiin aloitellaan, Juha-Matti Saario vokaaleista nousee mieleen hiukan grungen kultaiset vuodet 90-luvulla. Undone ei pid√§ kiirett√§, vaan tarkastelee asioita jostain pilvilinnoista. Tunnelman vaihdos Cautious Loven grungahtavaan sy√∂ksyyn on melkoinen, mutta kyll√§ b√§ndin silti samaksi tunnistaa. Kun my√∂s Everything¬īs Gone askeltaa selke√§sti raukeammin, ei homma painotu mitenk√§√§n erityisesti siihen jyr√§√§v√§mp√§√§n puoleen. Mutta jos b√§ndi nimens√§ mukaisesti t√§ht√§√§ grooveen, niin se t√§st√§ kyll√§ puuttuu. L√§himm√§s sit√§ p√§√§see kakkosraita The Captain, mutta oikeampi sana olisi ehk√§ svengi kuin groove. Oli mit√§ oli, kappale on joka tapauksessa tarttuvinta ja antoisinta Grooving Targetia t√§ll√§ er√§√§. Pelinappulat ovat hyvin kiillotettu, asetelma lupaa hyv√§√§, mutta voittoon on viel√§ matkaa. Sinne p√§√§semiseksi tarvitaan kuningasidea tai pari lis√§√§.


South HeartBurn: South

Rovaniemel√§inen juurevaa hard rockia soittava HeartBurn on pist√§nyt kuuden biisin ep:n ulos. Vuonna 2002 triona perustettu yhtye on pikkuhiljaa kasvanut nykyiseen kuusimiehiseen kokoonpanoonsa, esikuvikseen b√§ndi nostaa Lynyrd Skynyrdi√§ ja Gov¬īt Mulea. Heti avausraita This Man l√§htee juoksevalla mollilla, tummasti ja keskiraskaasti. Ote on mukavan irtonainen. Kakkosraidalla Sweet Misery homma l√§htee kohti deeppurplemaista jylhyytt√§ laukkoineen ja kuulaasti kulkevine koskettimineen. Pohjavireen√§ kulkee toki etel√§n tumma draivi, jonka suuntaan viittaa my√∂s laulaja Arttu Salosen ilmaisu. A Drunk And A Junkie tuo keitokseen sek√§ hevi-riffej√§ (tosin aika pelkistettyj√§ sellaisia) ett√§ haaveilevaa laulutunnelmointia. Kaari kasvaa kerrossa, liikkeest√§ ja tiluttelu-v√§liosista huolimatta touhussa on melkoisen jumittava tunnelma. T√§t√§ ei helpota yht√§√§n levyn melko tunkkainen soundi, joka (jos on ihan haettu juttu) toisaalta sopii ihan hyvin tummaan rokkipaahtoon. South Won¬īt Rise Again juoksee huohottaen, Sweet Lady polkee raskaasti pohdiskellen ja Towering Fool laukkaa jykev√§sti. Syv√§n etel√§n rokkiahan t√§m√§ on, kuten yhtye asian tiivist√§√§. Touhu on aika raskasta, hiukan jumista ja kohtuullisen tummaa. Ei mit√§√§n helpoimmin sulavaa kamaa, mutta omassa jykev√§ss√§ kerhossaan ihan kelpo laukkaa.


Songs Hämeenlinnalainen pop-kvartetti Likeminded oli edellisellä demollaan mainiossa iskussa. Silloisella trio-kokoonpanolla soitettu pehmeän aurinkoinen ja erittäin tarttuva kitarapoppis pisti odottamaan yhtyeeltä siirtymistä isompiin ympyröihin. Jostain syystä näin ei ole tapahtunut eikä yhtyeen tuorein näyte enää uhku yhtä lailla vapautunutta tekemisen iloa. Kolmen kappaleen äänite junnaa huomattavasti enemmän haikeissa melankoliamaisemissa ja vaikka Ollin kepeä laulutyyli vakuuttaa, ei sävellyksissä ole samanlaista ideaa ja äänitysjälkikin on hieman suttuinen. Kun vielä laulu ja etenkin taustalaulu karkaa hetkittäin korviin käyvästi epävireeseen, on syytä huolestua. Onko Likemindedin päivät luetut? Tällä kertaa parasta antia on rockisti säröilevä ja laululle tilaa antava Blue Eyes, joka demotasoisista soundeistaan huolimatta pitää hiukan kiinni siitä aiemmin hommaa leimanneesta hyvästä meiningistä ja haikeudesta huolimatta kaikaavasta ilosta. Eli vielä on toivoa... Mutta edellisen tasosta jäädään kyllä paljon.


PN Pointless Note

Lo fi-konepop-h√§r√∂ily√§ tahkoava tamperelainen Pointless Note l√§hti liikkeelle vuonna 2003 linjalta Einst√ľrzende Neubauten kohtaa Joy Divisionin. Pahimmasta synkistelyst√§ on t√§ll√§ viidennell√§ tuotoksella siirrytty hieman kuulijayst√§v√§llisemm√§n popin pariin, mutta alusta asti mukana ollut poliittisuus on edelleen vahvasti mukana. T√§ytyy olla, jos yhtye laulaa porvareista, solidaarisuusliikkeest√§ ja Vasemmistonuorten kev√§tkokouksesta vuosimallia 1969. Tosin laulaa on useammassakin kohtaa liikaa sanottu. Solidaarisuusliikekin l√§hinn√§ jumputtelee ilman sen kummempia lauluosuuksia. Touhu on edelleen tummaa, jopa riipiv√§n synkk√§√§. Mink√§√§nlainen ‚ÄĚpuhdas soundi‚ÄĚ ei taida tulla kolmikolla kyseeseen, l√§hinn√§ raidat koittavat tavoittaa jonkinlaista vinksahtanutta mustaa psykedeliaa ‚Äď Pointless Noten kohdalla lo-fi alkaa olla jo hiukan liian lo. Ihme touhua, kuten er√§skin yhtyeen meiningin tiivist√§√§.


Demo 2006 queue: Demo 2006

Kokkolalainen trio maalailee tummasti junnaavaa, mutta aika kevyesti etenevää kitararockia. Laulaja-kitaristi Jussi Janatuisen värisevä ääni yhdessä soiton tumman tapetin kanssa nostaa mieleen hiukan Placeboa, mutta kolmikon ote on kyllä selkeästi popimpi. Pienieleisyys ja eräänlainen huolettomuus saa musiikin välttämään turhaa angstisuutta, joka moisessa tummailussa helposti räpsähtää niskaan. Kyllähän esimerkiksi avausraidalla Country Song syöksytään kuin Sergio, mutta ehdottomasti vain mielikuvan tasolla ja silloinkin pumpuliin käärittynä. Keveys lisääntyy entisestään I Know I Triedin siirtyessä akustiseen tyylittelyyn. Vaikka yhtyeen keveyden ja synkän vallittelun yhdistelmä on ihan positiivinen tuttavuus, ei vielä tällä demolla irtoa sellaista todellista hurmaa. Joka tapauksessa demoksi tämä on kohtalaisen hyvä.


New Scenery Rhinocheroes: New Scenery

Vammalalainen rokkitrio Rhinocheroes on ennenkin seikkaillut Desibelin Pienet-koosteessa. Vajaa vuosi takaperin homma oli viel√§ aika demomaista ja suoraviivaisesta, mutta letke√§st√§ rokkipaahdosta oli kyse. Energiaa on t√§ss√§kin kaksiraitaisessa ihan kiitett√§v√§sti, mutta sek√§ soundien ett√§ persoonan puolesta homma on liikahtanut selke√§sti mielenkiintoisempaan suuntaan. Soitossa on melodisia kitaravalleja, tiukkaa paahtoa, mutta my√∂s poppista tarttuvuutta ja kaiken kaikkiaan mukavan potkiva rento ote. Laulaja-kitaristi Pietu Sepposen lauluilmaisu on aika karheaa, muttei en√§√§ tukahtuneen taikka treenaamattoman oloista. Yhtye nostaa saatteessaan vaikuttajikseen mielenkiintoisen kolmikon: Led Zeppelinin, Red Hot Chili Peppersin ja Disco Ensemblen yhteen nivomista ei ole tainnut kovin moni kokeilla. Kielt√§m√§tt√§ jokaiselta on jotakin: Zeppelinilt√§ melkoisen hevit soundit, Ensemblen pyr√§htelev√§ energia ja viel√§ ripaus poppista energiaa Peppersilt√§. Funkkia punkkia t√§st√§ ei kyll√§ l√∂ydy, enemm√§nkin punk on sit√§ Ensemblen pomputusta ennen kuiluun sy√∂ksy√§ ja sellaisenaan aika kepe√§√§. Kuvaavaa voisikin olla tiivist√§√§ asiaa sanoin: ‚ÄĚMit√§ jos Disco Ensemble soittaisikin pop-melodista suoraa rokkia?‚ÄĚ Se saattaisi kuulostaa hiukan t√§lt√§. Mieleen tuli hieman my√∂s tuoreista nimist√§ So Called Plan. Hyvi√§ biisej√§ ja mielenkiintoinen rokkaava reittivalinta.


Sh She!: Sh

Helsinkiläinen nuorten neitojen trio She! soittaa angstipoppia, jossa kaikaa aika vahvasti punk-tausta. Kolmen biisin demollaan Anna, Mirka ja Miina onnistuvat ihan hyvin tuomaan esiin tummalla kitarasäröjunnauksella ja menevällä tahdinpidolla etenevää musiikkiaan, jossa tummuus ja uhkaileva särö saa hyvin vastapainoa Miinan aika toteavan lakonisesta laulutyylistä. Aggressiivisuutta löytyy, mutta sitä ei päästetä irti. Tyylilajista tulee hiukan mieleen kotimainen Echo Is Your Love, vaikka ihan vastaavaa repivyyttä ja kiivautta kolmikko ei ainakaan vielä esitä. Tämähän on kaikesta rokkiasenteesta ja säröstä huolimatta poppia, kuten bändi itsekin asian tiivistää.

Vaikka soundit ovat ehkä hiukan rujot, sopii se musiikkiin oikeastaan paremmin kuin liika viilailu. Eteerinen, tarkkailijan asemassa istuskeleva totuuden julkilausuja on ehkä se rooli, joka lankeaa She!:n niskoille. Biisimateriaali ei ole mitenkään kovin monimutkaista tai yllättävää, mutta tunnelman luominen on onnistunut triolta oikein hyvin. Vielä kun koko touhu saa hiukan lisää varmuutta oikeastaan kaikkeen, niin uskoisin että tästä kuullaan vielä. Vaikka kolmosbiisi Denial (The Demons Of My Life):n kitarakuvio kuulostaa melkoisen tutulta, on biisissä ehkä parhaiten ilmeikkyyttä ja komea yhdistelmä kaikuisaa haaveilua, kiivasta kaahausta ja tarttuvaa melodiaa.


Soppatykit Vauva: Soppatykkien huumekilpailu

Helsingin Kalliosta ponnistava Vauva kuuluu siihen samaan vinksahtaneeseen suomenkielisen rockin komeroon, josta viime vuosina ovat nousseet niin Sydän, sydän, Komedia Vulgaria kuin astetta vainoharhaisempana myös Kuolleet Intiaanit. Eli Sielun Veljien energisesti poukkoilevan rock-psykedelian jalanjäljillä tässäkin liikutaan. Vauvan nelikolla hommassa kaikaa niin raskaasti meuhkaava rytmiryhmä, tiukan kulmikas ja suuntaa terävästi vaihteleva särö, kuin heleän haaveellinen pop. Kaikkea kuorruttaa Mikko Toiviaisen hilpeästä runoilusta vinoon shamanismiin vaihteleva laulu, jota loppubändi taustoittaa hyvin. Raskaahkon taustansa vuoksi Sydän, sydän on mainituista verrokeista ehkä lähinnä. Ihmekös tuo, kun yhtyeen laulaja-kitaristi löytyy tämänkin äänitteen miksaajan pallilta? Viihdyttävin raita näistä oli jo nimensäkin puolesta melkoisen moni-ilmeinen avaus Mannertenväliseksi ystävyydeksi eskardeiden salamurhaseksi. Outoa, mutta hauskaa. Raskaahkon hypnoottista myös.


Zebrafish Zebrafish

Espoolainen nelikko kertoo soittavansa persoonallista aikuispoppia. Ainakin sana poppi on oikein. Ote on kepeä mutta haaveellinen. Kitara ja rytmiryhmä kohtaa milloin jazzahtavia puhaltimia (Strange Life), mobymaista kuulasta kosketintaustaa (Nothing Will Be Lost) tai uneliaasta kuiskailuista heleään rullaukseen vaihtelevaa jammailua (Lockdown). Soitossa on panostettu tyylikkyyteen, mutta kokonaisuus ei onneksi unohdu mihinkään tunteettomaan haaveiluun, vaan pieni intiimi hymynkare vilahtaa esiin tämän tästä. Jouni Porion laulutyöskentelystä ei juuri pahaa sanottavaa ole ja muutenkin yhtyeen meininki miellyttää kaikessa kiireettömyydessään ja pienuudessaan. Stressitöntä, sanoisin.

Meikäläisen nykyisellä hiukan ristiriitaisella pop-journalismi-uralla tämäkin ääninäyte on nyt toista kertaa kuuntelussa. Vaikka tuntuukin hölmöltä muotoilla mielipidettään uusiksi toisilla sanoilla, on asiantilasta ainakin se hyöty, että Zebrafishin levy todistaa kuulostavansa entistä paremmalta pidemmällä kuuntelulla. Vieläkään se ei hirveästi yllätä, mutta hyvän tuulen musiikin tarpeeseen nelikon valitsee ihan mielellään. Suomalaisessa musiikkikentässä kaiken angstin, aggression ja bilemusan keskellä tällainen rauhallisempi kokonaisuus onnistuu myös olemaan melkoisen persoonallinen. Se aikuisuus tullee sitten varmaan tuosta jazz-poljennon ja mausteiden hyödyntämisestä?

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 6275
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs