Pienet

Pienet II – Syyskuu 2006

11.09.2006


GT Grooving Target

Pari vuotta toiminut helsinkiläis-yhtye Grooving Target soittaa aika perinteistä, melodista kitararockia. Viisikon ilmaisu ei ole niinkään riehakasta kuin laukaten vaeltelevaa, sävyjä löytyy niin rennosta hengailusta kuin tummasta kalkkeesta. Jälkimmäisen tahtiin aloitellaan, Juha-Matti Saario vokaaleista nousee mieleen hiukan grungen kultaiset vuodet 90-luvulla. Undone ei pidä kiirettä, vaan tarkastelee asioita jostain pilvilinnoista. Tunnelman vaihdos Cautious Loven grungahtavaan syöksyyn on melkoinen, mutta kyllä bändin silti samaksi tunnistaa. Kun myös Everything´s Gone askeltaa selkeästi raukeammin, ei homma painotu mitenkään erityisesti siihen jyräävämpään puoleen. Mutta jos bändi nimensä mukaisesti tähtää grooveen, niin se tästä kyllä puuttuu. Lähimmäs sitä pääsee kakkosraita The Captain, mutta oikeampi sana olisi ehkä svengi kuin groove. Oli mitä oli, kappale on joka tapauksessa tarttuvinta ja antoisinta Grooving Targetia tällä erää. Pelinappulat ovat hyvin kiillotettu, asetelma lupaa hyvää, mutta voittoon on vielä matkaa. Sinne pääsemiseksi tarvitaan kuningasidea tai pari lisää.


South HeartBurn: South

Rovaniemeläinen juurevaa hard rockia soittava HeartBurn on pistänyt kuuden biisin ep:n ulos. Vuonna 2002 triona perustettu yhtye on pikkuhiljaa kasvanut nykyiseen kuusimiehiseen kokoonpanoonsa, esikuvikseen bändi nostaa Lynyrd Skynyrdiä ja Gov´t Mulea. Heti avausraita This Man lähtee juoksevalla mollilla, tummasti ja keskiraskaasti. Ote on mukavan irtonainen. Kakkosraidalla Sweet Misery homma lähtee kohti deeppurplemaista jylhyyttä laukkoineen ja kuulaasti kulkevine koskettimineen. Pohjavireenä kulkee toki etelän tumma draivi, jonka suuntaan viittaa myös laulaja Arttu Salosen ilmaisu. A Drunk And A Junkie tuo keitokseen sekä hevi-riffejä (tosin aika pelkistettyjä sellaisia) että haaveilevaa laulutunnelmointia. Kaari kasvaa kerrossa, liikkeestä ja tiluttelu-väliosista huolimatta touhussa on melkoisen jumittava tunnelma. Tätä ei helpota yhtään levyn melko tunkkainen soundi, joka (jos on ihan haettu juttu) toisaalta sopii ihan hyvin tummaan rokkipaahtoon. South Won´t Rise Again juoksee huohottaen, Sweet Lady polkee raskaasti pohdiskellen ja Towering Fool laukkaa jykevästi. Syvän etelän rokkiahan tämä on, kuten yhtye asian tiivistää. Touhu on aika raskasta, hiukan jumista ja kohtuullisen tummaa. Ei mitään helpoimmin sulavaa kamaa, mutta omassa jykevässä kerhossaan ihan kelpo laukkaa.


Songs Hämeenlinnalainen pop-kvartetti Likeminded oli edellisellä demollaan mainiossa iskussa. Silloisella trio-kokoonpanolla soitettu pehmeän aurinkoinen ja erittäin tarttuva kitarapoppis pisti odottamaan yhtyeeltä siirtymistä isompiin ympyröihin. Jostain syystä näin ei ole tapahtunut eikä yhtyeen tuorein näyte enää uhku yhtä lailla vapautunutta tekemisen iloa. Kolmen kappaleen äänite junnaa huomattavasti enemmän haikeissa melankoliamaisemissa ja vaikka Ollin kepeä laulutyyli vakuuttaa, ei sävellyksissä ole samanlaista ideaa ja äänitysjälkikin on hieman suttuinen. Kun vielä laulu ja etenkin taustalaulu karkaa hetkittäin korviin käyvästi epävireeseen, on syytä huolestua. Onko Likemindedin päivät luetut? Tällä kertaa parasta antia on rockisti säröilevä ja laululle tilaa antava Blue Eyes, joka demotasoisista soundeistaan huolimatta pitää hiukan kiinni siitä aiemmin hommaa leimanneesta hyvästä meiningistä ja haikeudesta huolimatta kaikaavasta ilosta. Eli vielä on toivoa... Mutta edellisen tasosta jäädään kyllä paljon.


PN Pointless Note

Lo fi-konepop-häröilyä tahkoava tamperelainen Pointless Note lähti liikkeelle vuonna 2003 linjalta Einstürzende Neubauten kohtaa Joy Divisionin. Pahimmasta synkistelystä on tällä viidennellä tuotoksella siirrytty hieman kuulijaystävällisemmän popin pariin, mutta alusta asti mukana ollut poliittisuus on edelleen vahvasti mukana. Täytyy olla, jos yhtye laulaa porvareista, solidaarisuusliikkeestä ja Vasemmistonuorten kevätkokouksesta vuosimallia 1969. Tosin laulaa on useammassakin kohtaa liikaa sanottu. Solidaarisuusliikekin lähinnä jumputtelee ilman sen kummempia lauluosuuksia. Touhu on edelleen tummaa, jopa riipivän synkkää. Minkäänlainen ”puhdas soundi” ei taida tulla kolmikolla kyseeseen, lähinnä raidat koittavat tavoittaa jonkinlaista vinksahtanutta mustaa psykedeliaa – Pointless Noten kohdalla lo-fi alkaa olla jo hiukan liian lo. Ihme touhua, kuten eräskin yhtyeen meiningin tiivistää.


Demo 2006 queue: Demo 2006

Kokkolalainen trio maalailee tummasti junnaavaa, mutta aika kevyesti etenevää kitararockia. Laulaja-kitaristi Jussi Janatuisen värisevä ääni yhdessä soiton tumman tapetin kanssa nostaa mieleen hiukan Placeboa, mutta kolmikon ote on kyllä selkeästi popimpi. Pienieleisyys ja eräänlainen huolettomuus saa musiikin välttämään turhaa angstisuutta, joka moisessa tummailussa helposti räpsähtää niskaan. Kyllähän esimerkiksi avausraidalla Country Song syöksytään kuin Sergio, mutta ehdottomasti vain mielikuvan tasolla ja silloinkin pumpuliin käärittynä. Keveys lisääntyy entisestään I Know I Triedin siirtyessä akustiseen tyylittelyyn. Vaikka yhtyeen keveyden ja synkän vallittelun yhdistelmä on ihan positiivinen tuttavuus, ei vielä tällä demolla irtoa sellaista todellista hurmaa. Joka tapauksessa demoksi tämä on kohtalaisen hyvä.


New Scenery Rhinocheroes: New Scenery

Vammalalainen rokkitrio Rhinocheroes on ennenkin seikkaillut Desibelin Pienet-koosteessa. Vajaa vuosi takaperin homma oli vielä aika demomaista ja suoraviivaisesta, mutta letkeästä rokkipaahdosta oli kyse. Energiaa on tässäkin kaksiraitaisessa ihan kiitettävästi, mutta sekä soundien että persoonan puolesta homma on liikahtanut selkeästi mielenkiintoisempaan suuntaan. Soitossa on melodisia kitaravalleja, tiukkaa paahtoa, mutta myös poppista tarttuvuutta ja kaiken kaikkiaan mukavan potkiva rento ote. Laulaja-kitaristi Pietu Sepposen lauluilmaisu on aika karheaa, muttei enää tukahtuneen taikka treenaamattoman oloista. Yhtye nostaa saatteessaan vaikuttajikseen mielenkiintoisen kolmikon: Led Zeppelinin, Red Hot Chili Peppersin ja Disco Ensemblen yhteen nivomista ei ole tainnut kovin moni kokeilla. Kieltämättä jokaiselta on jotakin: Zeppeliniltä melkoisen hevit soundit, Ensemblen pyrähtelevä energia ja vielä ripaus poppista energiaa Peppersiltä. Funkkia punkkia tästä ei kyllä löydy, enemmänkin punk on sitä Ensemblen pomputusta ennen kuiluun syöksyä ja sellaisenaan aika kepeää. Kuvaavaa voisikin olla tiivistää asiaa sanoin: ”Mitä jos Disco Ensemble soittaisikin pop-melodista suoraa rokkia?” Se saattaisi kuulostaa hiukan tältä. Mieleen tuli hieman myös tuoreista nimistä So Called Plan. Hyviä biisejä ja mielenkiintoinen rokkaava reittivalinta.


Sh She!: Sh

Helsinkiläinen nuorten neitojen trio She! soittaa angstipoppia, jossa kaikaa aika vahvasti punk-tausta. Kolmen biisin demollaan Anna, Mirka ja Miina onnistuvat ihan hyvin tuomaan esiin tummalla kitarasäröjunnauksella ja menevällä tahdinpidolla etenevää musiikkiaan, jossa tummuus ja uhkaileva särö saa hyvin vastapainoa Miinan aika toteavan lakonisesta laulutyylistä. Aggressiivisuutta löytyy, mutta sitä ei päästetä irti. Tyylilajista tulee hiukan mieleen kotimainen Echo Is Your Love, vaikka ihan vastaavaa repivyyttä ja kiivautta kolmikko ei ainakaan vielä esitä. Tämähän on kaikesta rokkiasenteesta ja säröstä huolimatta poppia, kuten bändi itsekin asian tiivistää.

Vaikka soundit ovat ehkä hiukan rujot, sopii se musiikkiin oikeastaan paremmin kuin liika viilailu. Eteerinen, tarkkailijan asemassa istuskeleva totuuden julkilausuja on ehkä se rooli, joka lankeaa She!:n niskoille. Biisimateriaali ei ole mitenkään kovin monimutkaista tai yllättävää, mutta tunnelman luominen on onnistunut triolta oikein hyvin. Vielä kun koko touhu saa hiukan lisää varmuutta oikeastaan kaikkeen, niin uskoisin että tästä kuullaan vielä. Vaikka kolmosbiisi Denial (The Demons Of My Life):n kitarakuvio kuulostaa melkoisen tutulta, on biisissä ehkä parhaiten ilmeikkyyttä ja komea yhdistelmä kaikuisaa haaveilua, kiivasta kaahausta ja tarttuvaa melodiaa.


Soppatykit Vauva: Soppatykkien huumekilpailu

Helsingin Kalliosta ponnistava Vauva kuuluu siihen samaan vinksahtaneeseen suomenkielisen rockin komeroon, josta viime vuosina ovat nousseet niin Sydän, sydän, Komedia Vulgaria kuin astetta vainoharhaisempana myös Kuolleet Intiaanit. Eli Sielun Veljien energisesti poukkoilevan rock-psykedelian jalanjäljillä tässäkin liikutaan. Vauvan nelikolla hommassa kaikaa niin raskaasti meuhkaava rytmiryhmä, tiukan kulmikas ja suuntaa terävästi vaihteleva särö, kuin heleän haaveellinen pop. Kaikkea kuorruttaa Mikko Toiviaisen hilpeästä runoilusta vinoon shamanismiin vaihteleva laulu, jota loppubändi taustoittaa hyvin. Raskaahkon taustansa vuoksi Sydän, sydän on mainituista verrokeista ehkä lähinnä. Ihmekös tuo, kun yhtyeen laulaja-kitaristi löytyy tämänkin äänitteen miksaajan pallilta? Viihdyttävin raita näistä oli jo nimensäkin puolesta melkoisen moni-ilmeinen avaus Mannertenväliseksi ystävyydeksi eskardeiden salamurhaseksi. Outoa, mutta hauskaa. Raskaahkon hypnoottista myös.


Zebrafish Zebrafish

Espoolainen nelikko kertoo soittavansa persoonallista aikuispoppia. Ainakin sana poppi on oikein. Ote on kepeä mutta haaveellinen. Kitara ja rytmiryhmä kohtaa milloin jazzahtavia puhaltimia (Strange Life), mobymaista kuulasta kosketintaustaa (Nothing Will Be Lost) tai uneliaasta kuiskailuista heleään rullaukseen vaihtelevaa jammailua (Lockdown). Soitossa on panostettu tyylikkyyteen, mutta kokonaisuus ei onneksi unohdu mihinkään tunteettomaan haaveiluun, vaan pieni intiimi hymynkare vilahtaa esiin tämän tästä. Jouni Porion laulutyöskentelystä ei juuri pahaa sanottavaa ole ja muutenkin yhtyeen meininki miellyttää kaikessa kiireettömyydessään ja pienuudessaan. Stressitöntä, sanoisin.

Meikäläisen nykyisellä hiukan ristiriitaisella pop-journalismi-uralla tämäkin ääninäyte on nyt toista kertaa kuuntelussa. Vaikka tuntuukin hölmöltä muotoilla mielipidettään uusiksi toisilla sanoilla, on asiantilasta ainakin se hyöty, että Zebrafishin levy todistaa kuulostavansa entistä paremmalta pidemmällä kuuntelulla. Vieläkään se ei hirveästi yllätä, mutta hyvän tuulen musiikin tarpeeseen nelikon valitsee ihan mielellään. Suomalaisessa musiikkikentässä kaiken angstin, aggression ja bilemusan keskellä tällainen rauhallisempi kokonaisuus onnistuu myös olemaan melkoisen persoonallinen. Se aikuisuus tullee sitten varmaan tuosta jazz-poljennon ja mausteiden hyödyntämisestä?

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 6006
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös