Ville Leinonen & Valumo
17.01.2003
Yo-Talo/Tampere
Tää on se ilta, jolloin Valumo aloittaa uuden levynsä promootiokiertueen. Tää on se ilta, jolloin kuullaan Valumon soittavan Tampereen Yo-talolla entistä rockimmin, silti entisenlaisen intensiivisyyden ja herkkyyden säilyttäen. Tää on se ilta, kun Yo-talon loppuunmyydylle keikalle saapunut yleisö saa todistaa yhtä alkaneen vuoden parhaista keikoista.
Ville Leinosen & Valumon uudesta levystä Uuden aamun lauluja on sanottu, että se on Valumon ensimmäinen todellinen bändilevy. Levy, jossa neljän miehen orkesteri soittaa erinomaisesti yhteen ja jokaisella soittajalla on paljon isompi rooli kuin edellisillä levyillä. Levyillä, joiden pohjalta on paljon puhuttu nimeenomaan Villestä iskelmäprinssinä. Tangolaulaja Savonlinnasta. Jos mukaan lasketaan Taikayön tiellä -livelevy, on kyseessä Valumon neljäs pitkäsoitto. Jo bändin mukaan nimetty debyytti iski yhtyeen meikäläisen tajuntaan kultakirjaimin, etenkin Enkeli ja Tähtityttö saavat edelleen hymyn kasvoille ja kyyneleen silmänurkkaan. Toissavuotinen Kimaltavia unelmia varmisti yhtyeen asemia kotimaisella musiikkikentällä ja nyt salit ovat täynnä, esiintymisiä halutaan televisioon ja alan lehdet ovat täynnä Valumoa melkoisella hehkutuksella. Näin ainakin juuri nyt.
Koska uusi levy on rock, lupaili se keikkaosastolle hyvää. Toiveissa oli, että yhtye yhdistäisi rockaavan meiningin iskelmäballadien riipivään herkkyyteen, enkä tässä myöskään joutunut pettymään. Valumo aloitti hyvin. Alun biisiosasto oli vauhdikasta rockittelua, tuorein sinkkubiisi Tää on se ilta sai väen mukaan ja bändin vauhtiin. Valomies osasi asiansa, Ville nostettiin esiin. Vaikka kitaristi Tuomas, basisti Jere ja rumpali Tommi hoitavatkin tonttinsa hyvin ja kemia tuntuu toimivan, on Ville kuitenkin SE shown keskipiste. Niinkuin oikein onkin. Täytyy vain ihailla tapaa, jolla mies antautuu musiikkiinsa ja vangitsee yleisönsä. Kultahippuhapsella aloitettu astetta rauhallisempi osasto sai yleisön hiirenhiljaiseksi ja tunnelmoivia sylitanssijoita alkoi syntyä siellä täällä. Kristiinojen yö toimi kuin häkä ja hurmos kasvoi. Viimeistään Tähtitytön ja Enkelin soidessa syttyi muutama sytkäri ja tulitikkukin. Varsinaisen setin viimeisinä tunnelmoidut kappaleet ovat kyllä edelleenkin bändin hienoimpia, etenkin Enkelissä niskakarvat nousevat aina pystyyn. Keikan hyvästä tunnelmasta kertoo sekin, että vaikka Ville rockitteli niinkin rauhallisessa kappaleessa kuin Enkeli kielen poikki kitarastaan, ei tästä aiheutuneista kitaranvaihdoista otettu sen ihmeempää stressiä. Ville totesi vain, että tämä kyllä on hieno kitara saatuaan Tuomakselta korvaajan omalleen.
Raivokkaat taputukset kestivät tovin jos toisenkin, miltei alkoivat kädet puutua. Viimein bändi saapui takaisin ja Ville pahoitteli viivytystä, joka johtui kitaran kielen vaihdosta. Kun asia oli hoidettu, bändi aloitti, kuten Ville asian ilmaisi, flamencotyylisen heavymetal –biisin Armollinen. Kitara ei vieläkään halunnut esiintyä ja päätti katkaista toisenkin kielensä. Mutta tätähän se välillä on. Keikka vedettiin loppuun aika synkän raskaalla kamalla, joka ei ehkä ollut yleisölle niin tuttua ja turvallista. Kokonaisuutena keikan rakenne oli mitä parhain; ensin rokataan jalat ja veri liikkeelle, välillä hempeillään ja lopussa taas rokataan. Ansaitusti bändi sai pitkät ablodit ja ainakin itse olin keikan pohjalta vakuuttunut. Ville Leinonen ei ehkä enää ole iskelmäprinssi, mutta Valumolta ei myöskään herkkyyttä puutu. Alkaneen vuoden vakuuttavin kotimainen esiintyjä tähän mennessä.
Ilkka Valpasvuo
