Pienet

Pienet - Heinäkuu 2015

12.07.2015


chILL: Artificially Alive chILL: Artificially Alive

Kuinka sekoittaa rupinen grunge, turpasaunarock ja moderni metalli toisiinsa? Siinäpä pulma, jota yksi jos toinenkin yhtye on ratkonut vuorollaan, ja jonka kimpussa chILL on paininut jo ainakin seitsemän vuoden ajan. Sen verranhan on kulunut Controlled Chaos -promon julkaisusta.

chILLin puristuksessa on lievää yliyrittämisen makua ja etenkin kolmantena soiva More Beast Than a Man kärsii studiossa sairastetusta mammuttitaudista, kun elementtejä, ideoita ja raitoja on ladottu toinen toisensa päälle. Lopputulos on kyllä ahdistavaa kuultavaa, mutta ei aivan sillä tavalla kuin mitä ryhmä olisi kaiketi toivonut. Selkeyttämistä jäin kaipaamaan myös vokaaleihin, jotka yltävät angstisesta lausunnasta aina metalliseen karjuntaan saakka. Taitoja toki piisaa ja rahkeet riittävät – kunhan vain paletista tiputeltaisiin laitoja pois niin, ettei saman biisin sisällä käytäisi läpi kaikkea sitä mitä osataan. chILL pystyy moneen ja voimia riittää kaikkeen muuhun paitsi tasapainoisen kokonaisuuden tuottamiseen.

Mika Roth


Concrete Swine: Siberia Jam 74 Concrete Swine: Siberia Jam 74

Riihimäeltä kotoisin oleva Concrete Swine jatkaa itäisten teemojen käsittelyä fonteissa ja kansitaiteessa, mutta yhtyeen muhevalla metallilla pinnoitettu rokki on kyllä puhtaan anglo-amerikkalaista. Kolmannella pienjulkaisullaan betonipossut ovat ujuttaneet mukaan soundiinsa entistä bluesehtavampia palasia, ja erityisesti kiipparit tekevät paketille gutaa.

Ryhmän edelliseen Brezhnev’s Coctail EP:seen verrattuna vauhti tuntuu hieman rauhoittuneen, mutta samalla bändi on löytänyt pakettiinsa sitä aiemmin puuttumaan jäänyttä mojoa. Uudistuneen työkalupakin voimin musiikin rakennuspalikat asettuvatkin aivan eri tavoin paikoilleen ja esimerkiksi päälle viisiminuuttiseksi kasvava Destiny on täyttä asiaa alusta loppuun asti. Kiekon selkein ässä on kuitenkin avauksena kajahtava Darkness, jonka soundimaailma yllättää, hämmentää ja ilahduttaa etenkin taustojensa ansiosta. Siperian jamien pölyn laskeutuessa onkin todettava, että kasassa on kiistatta yksi vuoden suurimmista kotimaisista yllätyksistä, joten bändin nimi on parempi painaa mieleen. Veikkaan että nyt ollaan jonkin ison kynnyksellä.

Mika Roth


Derrida: Elämälle vieraita piirteitä Derrida: Elämälle vieraita piirteitä
Räkä

Ympäri Suomen jakautunut mutta ainakin Bandcamp-sivuillaan kotipaikakseen Tampereen mainitseva Derrida kaahaa ärhäkän hardcorepunkin maailmoissa metallisilla mausteilla. Heti nelibiisisen seiskan avausraidalla Maailmassa vieraana yhtye louskuttaa tuplabasarilla, kuulostaen Aten synkeällä laululla jopa Mana Manamaisesti alavireisen junnaavalta. Laulusta löytyy tumman synkistelyn ohella myös ärinä-vaihde, josta siitäkin saa mukavasti selvää. Siinä missä soittomeuhka itsessään kiihdyttää välillä itsensä tukkoon, on laulussa tarpeeksi selkeä ja vahva ote pitämään touhussa punaista lankaa. Otsalohkon kytkennöistä sukeltaa kiivaasti kouluampujan pään sisälle. Seiskan nimibiisi Elämälle vieraita piirteitä pitää sisällään ihan tarttuvaa kertosäepaahtoakin, räyhäkkä ja synkkäpiirteinen tarinointi saadaan hyvin lentoon energisen paahdon keinoin. Peräkamarin terroristit lähtee taustoittamaan uusnatsi-kotipojan maailmankuvan syntyä, "riittää kun on yksinäinen ja kaipaa hyväksyntää". Vaikka ilme on synkkä ja tarinaa annostellaan turboahdettuna, on lopulta Derridankin sanomassa valonpilkahdus: "kuinka paljon rakkautta me voimme yhdessä näyttääkään".

Ilkka Valpasvuo


DIP: The Story Of John Doe DIP: The Story Of John Doe

Helsinkiläinen instrumentaalirock-yhtye DIP julkaisee viiden kappaleen debyytti-EP:nsä. Instrumentaalin kitaratilutteluvetoisen musiikin ääripäät ulottuvat keskiössä olevan rockin ääreltä bluesimpiin syövereihin, surffin aallonharjalle ja miksei kantrin heinähattuisiin latotansseihin. Saatteessa kitaristi Juha Siirilän biisikynän vaikutteiksi mainitaan Joe Satriani ja Danny Gatton. Kitara onkin vahvasti vetovastuussa. The Story Of John Doe-EP:n maisemamaalailuissa tasapainoillaankin eniten ehkä sen äärellä onko keskiössä biisi vai kitara?

Jo vuonna 2010 Mad Guitar Recordsin kokoelmalla julkaistu ensilevytys Feel The Breeze avaa paketin ihan komeasti. Fuzz-vingutuksesta maalaileviin kaariin ulottuvan kitaran tietä taustoittaa mukavan jymäkän eteenpäinpyrkivä rytmiryhmä sekä jykevyyttä lisäävä komppikitara. Biisissä on oikeasti imua vaikka keskiössä onkin kitarahaara. Itse kun en mikään tiluttelun ystävä ole niin silti tämä kappale onnistuu siitäkin huolimatta koukuttamaan. Ei siis turhaan ole saanut jo viisi vuotta sitten positiivista hehkutusta. Mutta sitten - veikeän letkeä Day At The Beach lähtee hölkkäämään vinkura silmässä kepeää kantrimpaa laitaa, mutta hoitaa hommaa hiukan liian nappi laudassa ja tilutus edessä. Tällaiseen ränttätänttään pitäisi saada mullan tuntu, nyt maistuu liian muoviselta kertakäyttökahvimukilta. Funhouse ei nimestään huolimatta viittaa The Stoogesiin vaan letkeilee auringossa kevyt-blues-tilutellen, jättäen vaikutelman lähinnä päämäärätiedottomasta AOR-sohelluksesta. Blah!

Minialbumin nimibiisi nostaa hiukan käyrää vaaniskelevammalla otteellaan. Junnaavammin blues ja tahallaan ikään kuin itseään taustalle jättävä kappale rakentaa hienosti pohjaa jolla tilumaalailukaan ei tunnu olevan liimattua vaan toimiva vastapaino. Minun korvaani mietiskelevämpi ja rauhallisempi ote toimii DIP:in touhussa huomattavasti hölkkää tai hötkyilyä paremmin. Päätöskappale Nomad vaeltelee hevimmällä otteella, mutta syke on oikeastaan aika toimiva ja kulmissa ei ole liikaa jyhkeyttä. Ratti kääntyy mukavan kevyesti vaikka betonirekka alla onkin. Rumpufilleistä iso plussa. Hiukan sekava paketti siis, noin eri kappaleiden luomien fiilisten pohjalta. Parhaimmillaan jopa eturivin instrurock-laukkaa, pahimmillaan melko kamalaa.

Ilkka Valpasvuo


EHKÄ: Työttömän yövuoro EHKÄ: Työttömän yövuoro
Mielilevyt

EHKÄ - siinäpä vasta oiva nimi yhtyeelle, joka on punk olematta silti oikeastaan punkkia. Kaisan ja Jannen muodostama partikkeli-duo kertoo tarinoita työnteosta ja tietysti uudesta kansantaudistamme, eli työttömyydestä. Muita aiheita lauluihin löydetään mm. materiasta, haaveista, muistoista ja NOFX:n erinomaisuudesta. Tietysti.

EP:n viisi biisiä on kudottu kasaan harvoin ja karkein langoin, mutta yksinkertaisuus on tällä kertaa voimaa ja kun mukana on sopivasti Leevi & The Leavingsin lanseeraamaa meininkiä, ei biisien parissa voi olla viihtymättä. Melodiat ovat samaan aikaan punkahtavia ja folkahtavia, mistä kiitos kuuluu lähes täysin akustiselle äänimaisemalle. Runkoelementeistä merkittävin on miltei vireessä oleva sähkökitara, rytmisoittimet ovat jääneet eksoottisen mausteen osaan, Kaisan soittama nokkahuilu sekä melodika luovat puolestaan miellyttävää tarttumapintaa vähäeleiseen meininkiin. Tarinat ovat pieniä kuin ihmiset, tuotanto on riisuttua ja ideat toteutetaan puhtaina sekä jalostamattomina – eli erittäin viehättävää ja vetovoimaista musiikkia. Näin vähillä aineksilla moni kakku lässähtäisi, mutta EHKÄ leipoo kasaan esimerkillisen punk-rock-pop-folk-joku muu mikä –kakun. Minä pidin, oikein kovasti.

Mika Roth


Extinction in Progress: Devoured Extinction in Progress: Devoured

Kolmannen pienjulkaisun merkkipaalun saavuttanut Extinction in Progress luottaa progehtavan ja jenkkihenkisen äärimetallin voimaan, kuten aiemmalla kahdella julkaisullaankin. Pahaenteisyyttä uhkuvan intron ja neljän oikean kipaleen muodostama metallipyörre tempaakin nopeasti mukaansa, kun entistä äärimmäisempään suuntaan suuntaava yhtye löytää revittelystään yhä enemmän ja enemmän tasoja.

Äärimetallin saralla vastaan tulee usein kysymys siitä, kuinka pitkälle asioita voi venyttää, ilman että kokonaisuus kääntyy hallitsemattomaksi kaaokseksi. Ja nimenomaan sellaiseksi kaaokseksi jota tekijät eivät missään vaiheessa halua. Vaasalaiset eivät onnekseen astu tähän metallimiinaan, sillä viisikko hallitsee sovittamisen jalon taidon sekä poikkeuksellisen korkean ymmärryksen siitä, kuinka paljon eri palasia yhteen kappaleeseen voi upottaa ilman, että koko biisi uppoaa metallisuohon. Upein esimerkki eri elementtien välisestä tasapainosta on Scarlet & Blue, jonka tornadomaisessa voimassa kaikki asettuu kohdilleen: tunnelma on samaan aikaan raskas ja ilmava, massan paino on tonneja mutta silti kuulija ei tukahdu metallivyöryn alle. Lopputulos saattaa kuulostaa helpolta, mutta äärimetallin saralla tuo jos mikä on äärimmäisen vaikea asia saavuttaa. Ainoa mieleen nouseva kysymys tämän täydellisyyttä hipovan paketin jälkeen on: joko seuraavaksi olisi sen pitkäsoiton vuoro?

Mika Roth


Famine Year: Lopun alkua Famine Year: Lopun alkua
Make A Difference - Build A Pipe Bomb

Crust punk, Grindcore, Hardcore punk, metalli... Kaikki nämä sopivat kuvaan helsinkiläisen Famine Yearin kohdalla, joka tarjoilee kuulijoilleen kaikkiaan yhdeksän kappaletta seiskatuumaisessa muodossa. Suomen kielellä äristen ja kirkukarjuen itseään ilmaiseva nelikko pysyttelee lyhyenä ja ytimekkäänä, aihepiirin liikkuessa aika yksioikoisesti porvareita vastaan valkoisen miehen maailman määrätessä marssitahdin. Oikeastaan vain lähemmäs kolmeminuuttisessa päätösraita Ristilläroikkujassa on sanakäänteitä enemmän, näkökulmana että turhaan muiden ristejä kannat. Paketti on energinen ja ihan tasapainoinen omassa sarjassaan, mutta varsinaista massasta erottavaa erityispiirrettä tai biisillistä kuningasideaa en Lopun alkua -plätyltä tahdo löytää. Kelpo levy, ei sen enempää tai vähempää.

Ilkka Valpasvuo


Full Moon Rock n Roll Band: Keep Rocking Full Moon Rock n Roll Band: Keep Rocking

Rock on rajaton riemu, joten edes edesmenneelle Johnny Winterille omistettu kiekko ei soi tietenkään mollissa. Kotimainen luotisuoraa rockia veivaava Full Moon Rock n Roll Band työstää kuuleman mukaan parhaillaan uutta materiaalia, jonka mukana on myös soittajien omia biisejä, mutta ryhmän esikois-EP:lle on kelpuutettu vain neljä rock’n’roll lainaa. Eipä sen puoleen: lainat ovat sieltä parhaasta päästä.

Täyden kuun rokkarit ovatkin pureutuneet perusasioihin, kuten rollareiden Let It Bleediin ja Lennonin Rock & Roll Peopleen, mutta nelikko ei ole mikään suora jukeboksi vaan pyrkii löytämään oman kulmansa jopa B.B. Kingin Rock Me Babyyn. Kiekon ainoa hudilta tuoksuva vetäisy onkin Chuck Berryn Thirty Days, joka ei rullaa vaikka vauhtia lykätään resiinaan kuinka. Bändin soitossa on muhevuutta, mutta coverit ovat vasta covereita ja niitä omia hedelmiä odotellessa ei voi kuin arvailla, kuinka korkealle ryhmän kone saattaa vielä nousta.

Mika Roth


M.O.R.A.: Halveksunnan aika M.O.R.A.: Halveksunnan aika

Vuoden 2011 esikoisellaan hyvät jalanjäljet jättänyt helsinkiläinen hardcore-jyrä M.O.R.A. on monen mutkan jälkeen saanut valmiiksi kuuden kappaleen Halveksunnan aika -EP:n. Muun muassa äänityskoneen kovalevyn kärvähdyksen ja pari raskautta ja niistä johtuvia miehistönvaihdoksia sisältävä prosessi otti aikansa mutta lopputuloksesta paistaa edelleen vähintään yhtä vahva vihainen, iskevä ja kipakka hoocee kuin neljän vuoden takaisesta debyytistä. Toiselle mikkinaiselle Piialle ja basisti Katjalle omistettu teos on siis samalla heidän joutsenlaulunsa yhtyeessä ja yhden aikakauden päätös.

Yhtyeen suomenkieliset vokaalit ammutaan ulos voimalla ja raivolla mutta samalla sen verran melodisesti että meuhkaa pystyy seuraamaan ihan ilman saatelehtisen sanalistojakin. Some-kulttuuria suomiva Nykyajan narrit, ryyppäyskulttuuriin sukeltava Iltasatu, television jumalaksi nostava Ajan henki ja työelämän odotuksille keskaria näyttävä Jaksaa jaksaa ovat kaikki mainioita kipakoita luentoja ärhäkän lanauksen nälkään. Hyvä.

Ilkka Valpasvuo


Raja Crew: Aisle of Mist Raja Crew: Aisle of Mist

Jotkin yhtyeet ovat tarkkoja siitä mihin genreen kuuluvat, toisia ei saa puolestaan sijoittaa mihinkään lokeroon. Tamperelainen Raja Crew kuuluu kiistatta jälkimmäiseen joukkoon, mutta yritetään nyt kertoa ryhmän tyylistä jotain. Pohjana on kitaravetoinen rock, etenkin alternative on niitä sanoja jotka tulevat nopeasti mieleen, meno on hengeltään eteeristä olematta silti mitään pilvissä roikkumista. Sovituksissa on pieniä viitteitä vonhertzenmäiseen kevytprogeiluun, enkä sulkisi pois Anatheman perintöä – noin fiilisten luojana nyt ainakaan.

Raja Crew osaakin kiistatta luoda tunnelmia ja sovittaa niistä mielikuvia ruokkivia äänimaisemia, mutta itse sävellysten ansiot eivät yllä aivan samalle tasolle. Kolmesta kappaleesta vahvin on avaukseksi sijoitettu nimibiisi Aisle of Mist, mutta jopa sen parissa jää tunne toteutumattoman potentiaalin musertavasta määrästä. Bändi lupaa täyspitkää albumia syksyksi, joten toivottavasti ongelmat tehojen puolella on saatu ratkaistua siihen mennessä.

Mika Roth


Ruffes: Made in Bubble The Ruffes: Made in Bubble

Laukaa ei nousse kovinkaan monelle mieleen kun mietitään kotimaisen funkkaavan alternative rockin pientä maailmaa, mutta niin vain The Ruffes on kotoisin tuolta Jyväskylän kyljestä. Esikois-EP:nsä miniversumiin trio on hakenut lisäaurinkoa ja voimaa aina Kalifornian paahteesta saakka, eikä taustalla hehkuva Los Angelesin wiba ainakaan heikennä kiekon vetoa.

Valkoiset miehet eivät mahdollisesti funkkaa kuten tummemmat veljensä, mutta The Ruffes on onnistunut luomaan vedosta ja rososta mielenkiintoisen hybridin. Kolmikon vaikutteita ei voi kuin arvailla, mutta lopputuloksesta mieleen nousevat helposti Rage Against the Machine sekä etenkin hiukan vanhempi Red Hot Chili Peppers, joka puskee pintaan etenkin Curtain Callin ristiaalloissa. Yritys on kovaa ja panokset vielä kovempia, mutta jotain The Ruffesin väännöstä jää vielä tällä erää puuttumaan, vaikka periaatteessa kaikki merkittävimmät osat ovat jo kohdillaan.

Mika Roth


Panssarijuna: Punainen kukko/Talmud Beach: Summertime Mother Panssarijuna: Punainen kukko / Talmud Beach: Summertime Mother -split
Jotenki Groteskii

Jotenki Groteskii on niputtanut samalle seiskatuumaiselle biisin verran kahta kotimaista rokkijunaa, traumabluesia kiskovan Panssarijunan sekä ainakin aiemmin hieman kevyempää bluesboogieta soittavan Talmud Beachin. Tällä levyllä kaksikko tukee hyvin toisiaan.

Panssarijuna pistelee samaan aikaan kesäisen ilmavasti mutta munakkaan uhmakkaasti suomenkielisellä Punaisella kukollaan. Kukkoilussa on sopivassa tasapainossa rintakarvaa ja pilkettä silmäkulmassa. Kanalan portit on auki ja sisään asteli punainen kukko! Tämän rallin kohdalla traumablues on vasta ehkä tulossa, nyt mennään rinta rottingilla kohti uusia seikkailuja. Isäntä toki saapuu kera haulikon, mutta surmatyöt jätetään soolojen tieltä seuraavaan lukuun. Hyvää kaahausta!

Talmud Beach sukeltaa melko huuruiseen junnauspsykedeliaan Summertime Motherillaan. Englanninkielinen maalailu pitää sisällään munakkaan rintakarvan ihan Panssarijunan tapaan, mutta ilme on muuten enemmän öisen vaelteleva ja proge siinä missä Juna lainaa kiimaansa mausteita suomirockin puolelta. Ehkä juuri ytimekkyytensä takia Punainen kukko on näistä kahdesta mieleenpainuvampi, vaikkei Kesäajan Äiteessäkään mitään varsinaista valuvikaa ole.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2151
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös