Klassikko

Marilyn Manson: Mechanical Animals, 1998

23.11.2015



Mechanical Animals oli etenkin soundillisesti suunnaton harppaus eteenpäin yhtyeelle, joka oli juuri kulkenut loppuun yhden shokkirockin tien kaksi vuotta aiemmin julkaistulla Antichrist Superstar -pitkäsoitolla. Kun tähän yhdistettiin markkinavoimat ja Mansonin erinomainen ärsytystaito (kannessa näkyvät tekorinnat olivat vielä 90-luvulla arkaa kamaa) oli kasassa voittava yhdistelmä. Kaikkein merkittävin palanen menestystarinassa oli kuitenkin yhtyeen musiikillinen voimakeskus Twiggy Ramirez, mies kun osui kerran toisensa jälkeen kultasuoneen ja yhteistyö maestro Mansonin kanssa sai kummastakin esiin parhaat puolet.

CD-levyjen kultakauden hengessä albumeista tehtiin poikkeuksetta liian pitkiä, kun biisejä ladottiin toistensa perään ja tunnin merkkipaalu ei tuntunut missään. Tämä kirous vaivaa myös Mechanical Animalsia, josta olisi voinut leikata turhaa rasvaa pois parin kolmen raidan edestä. Tai ainakaan itse en ole koskaan löytänyt mitään käyttöä Disassociativen ja I Want to Disappearin kaltaisille takarivin biiseille. Jotain Mansonin nykytilasta tosin kertoo jo se, että uusilla albumeilla nämäkin raidat kuuluisivat parhaimpaan kolmannekseen.



Albumin virallinen päätös on upea, kun ensin The Last Day on Earth maalaa kuulijan silmien eteen apokalyptisiä näkyjä, minkä jälkeen tarjoillaan vielä Coma White. Mestarillinen nostatus onnistutaan tosin torppaamaan toisella 90-luvun kirouksella, nimettömällä piilobiisillä, joka tässäkin tapauksessa on taas täysin turha.

Ei tämä täydellinen kiekko siis ole, mutta ei myöskään se katastrofaalinen harha-askel, joksi monet sen leimasivat 90-luvun loppumetreillä. Soundipolitiikan saralla luomistyössä oli mukana taatusti jonkin verran kylmää laskelmointia, mutta Mechanical Animalsin ytimestä löytyvät ensiluokkaiset kappaleet olisivat toimineet kyllä vaikka edellisen albumin soundipakillakin.

Mika Roth




Lukukertoja: 972
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa myös