Johnny Winter – vuodet 1969-1979

23. helmikuuta 1944 syntynyt ja 16. heinäkuuta 2014 edesmennyt John Dawson Winter III oli yhdysvaltalaiskitaristi, solisti, biisintekijä ja levytuottaja. Hän tuli tunnetuksi rivakoista bluesrockia edustaneista albumeistaan ja korkeaa energiatasoa edustaneista live-esiintymisistään. 1970- ja 80-lukujen taitteessa Winter tuotti kolme Grammy-palkittua Muddy Watersin albumia. Vuonna 1988 Winter tuli valituksi Blues Foundation Hall of Fameen ja Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Winterin sijoitus oli 63.

Winterin levytysura alkoi viidentoista vuoden ikäisenä, jolloin hänen yhtyeensä Johnny and the Jammers julkaisi houstonilaisella levy-yhtiöllä singlen School Day Blues. Näihin aikoihin Winterille tarjoutui tilaisuus todentaa Muddy Watersin, B.B. Kingin ja Bobby Blandin kaltaisten bluesartistien konsertteja. Roy Head and the Traitsin esiintyessä Beaumontin alueella Winter osallistui joskus muusikon ominaisuudessa yhtyeen konsertteihin ja levytti sen kanssa vuonna 1967 ilmestyneen singlen Tramp / Parchman Farm.

Seuraavana vuonna austinilainen Sonobeat Records julkaisi Jonny Winterin esikoisalbumin The Progressive Blues Experiment. Sen nauhoitukset ovat elokuulta 1968 austinilaisesta musiikkiclubista Vulcan Gas Companysta ja mainitulla albumilla Winteriä säestävät basisti Tommy Shannon ja rumpali John "Red" Turner. Winterin esikoisalbumi on mikstuura hänen omaa tuotantoaan edustavista kappaleista sekä bluesklassikoista, joista tunnetuimpiin lukeutuvat Muddy Watersin Rollin' and Tumblin', Sonny Boy Williamsonin Help Me sekä Roosevelt Sykesin Fourty-Four.

Joulukuussa 1968 Winter esiintyi Mike Bloomfieldin ja Al Kooperin kanssa Fillmore Eastissa, New Yorkissa. Hänen tulkintansa B. B. Kingin kappaleesta It's My Own Fault saavutti huomattavat suosionosoitukset ja muutamaa päivää myöhemmin Winter kiinnitettiin Columbia Recordsille aikakautensa suurimmasta rahasummasta. Winterin solmittua levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa hänen esikoisalbuminsa oikeudet myytiin Imperial Recordsille, joka julkaisi pitkäsoiton uudestaan maaliskuussa 1969.

Johnny Winterin nimeä kantava kakkosalbumi julkaistiin huhtikuun puolivälissä 1969. Se työstettiin samalla lineupilla kuin The Progressive Blues Experiment. Willie Dixon vastasi pystybassosta kappaleessa Mean Mistreater ja pikkuveli Edgar Winter soitti pianoa I'll Drown in My Tearsissa ja saksofonia Good Morning Little School Girlissä. Johnny Winterin nimikkoalbumi saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 24.

Vuoden 1969 aikana Johnny Winterin johtama trio teki kiertueen ja esiintyi useilla rockfestivaaleilla Woodstock mukaan lukien. Edgar Winter täydensi Johnnyn yhtyeen kokoonpanon ja vielä vuoden 1969 aikana ilmestyi seuraava albumi Second Winter. Kyseessä on tuplalevy, jonka neljäs levypuolisko on kuitenkin tyhjä. Second Winterin tuotannosta Johnnyn keikkastandardeiksi muodostuivat näkemykset Chuck Berryn ikiklassikosta Johnny B. Goode sekä Bob Dylanin Highway 61 Revisitedistä.

Edgar Winterin julkaistua vuonna 1970 ensimmäisen sooloalbuminsa Entrance ja perustettua yhtyeen Edgar Winter's White Trash Johnnyn originaali taustayhtye hajosi. Hän muodosti uuden McCoysissa soittaneen kitaristi Rick Derringerin, basisti Randy Jo Hobbsin sekä rumpali Randy Z:n kanssa. Heistä viimeksi mainittu on Rick Derringerin veli.

Yhtyeen originaalinimi oli Johnny Winter and The McCoys, mutta se lyhennettiin muotoon Johnny Winter And. Syyskuussa 1970 ilmestyi yhtyeen esikois- ja samalla nimikkoalbumi Johnny Winter And. Sen tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuu Rick Derringerin käsialaa oleva Rock N' Roll Hootchie Koo. Tyylillisesti Johnny Winter And -pitkäsoittoa voi pitää Winterin varhaisempaa tuotantoa rockorientoituneempana. Sen julkaisua seuranneella kiertueella Bobby Caldwell otti rumpalina Randy Z:n paikan.

Maaliskuussa 1971 ilmestyneestä konserttitaltioinnista Live Johnny Winter And muodostui varsin menestyksekäs. Sen ainoa Winterin omaa tuotantoa edustava kappale on Mean Town Blues. Albumin kakkospuolen avaavassa Rock and Roll Medleyssä coveroidaan Jerry Lee Lewista ja Little Richardia ja muista lainakappaleista mainittakoon albumin avaava Sonny Boy Williamsonin Good Morning Little School Girl sekä Stonesien vuoden 1968 tuotantoa edustava klassikkohitti Jumpin' Jack Flash. Lisäksi mukana on mm. uusi näkemys It's My Own Faultista, samaisesta biisistä, jonka version ansiosta Columbia Records aikanaan kiinnostui kiinnittämään Winteriin. Britanniassa Live Johnny Winter And saavutti sijan 20. ja Billboardin listalla sijan 40.

Taisteltuaan henkilökohtaisten demoniensa kanssa Winter palasi maaliskuussa 1973 ilmestyneellä albumillaan Still Alive and Well. Basisti Randy Jo Hobbsin ja rumpali Richard Hughesin kanssa työstetty pitkäsoitto jatkaa onnistuneesti operointia voimatriosoundin parissa. Sen käynnistää Big Bill Broonzyn ja Arthur Crudupin käsialaa oleva klassikko Rock Me Baby, joka oli lisäksi esimerkiksi ensimmäinen Peer Güntin legendaarisen Nikki-Kettula-Erkinharju -lineupin treenaama biisi. Myös albumin Rick Derringerin käsialaa oleva nimikappale Still Alive and Well kuului niin ikään Peer Güntin keikkaohjelmistoon aivan 90-luvun alussa. Rolling Stonesilta albumilla versioituvat Let It Bleedin nimikappale sekä tuossa vaiheessa varsin tuore Silver Train. Winterin omaa sävellystuotantoa albumilla edustavat Rock & Roll sekä Too Much Seconal.

Vuoden 1974 aikana Winteriltä ilmestyi kaksi albumia; helmikuussa julkaistu Saints & Sinners ja marraskuun lopussa ilmestynyt John Dawson Winter III. Molemmat sisälsivät sekä Winterin originaalituotantoa että tyylitajuisesti valittuja lainakappaleita. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat esimerkiksi Chuck Berryn Thirty Days, Rolling Stonesin Stray Cat Blues sekä jälkimmäisen albumin avauskappale John Lennonin Rock & Roll People. John Dawson Winter III:lla Winterin omien biisien osuus on melko runsas; albumin yhdestätoista raidasta niitä edustaa lähes puolet, eli viisi biisiä.

Maaliskuun ensimmäisenä 1976 ilmestynyt Captured Live! on eräs aikakautensa tiukimmista konserttitaltioinneista. Sen kuudesta pitkästä kappaleesta Winterin omaa tuotantoa edustaa ainoastaan 12 ja puoli minuuttinen päätösraita Sweet Papa John. Heinäkuussa 1976 ilmestynyt Together: Edgar Winter and Johnny Winter Live on Winterin veljesten yhteinen, San Diego Sports Areenalla ja Swing Auditoriumissa nauhoitettu konserttitaltiointi, jossa taustalla kuullaan sekä Edgar Winter Groupia että Johnny Winterin yhtyettä, jossa kakkoskitaristina tuolloin vaikutti Floyd Radford.

Albumi koostuu pelkästään rockia ja soulia edustavista covereista. Pääpaino on jälkimmäisissä ja albumilla versioituvat esimerkiksi Sam and Daven Soul Man, The Righteous Brothersin You've Lost That Lovin' Feeling sekä pitkäsoiton käynnistävä Bobin ja Earlin Harlem Shuffle.

Elokuussa 1977 ilmestyneellä seuraavalla albumillaan Nothin' But the Blues Johnny Winter teki lopullisesti paluun juurilleen. Pitkäsoiton kappaleet edustavat Winterin omaa tuotantoa sen päättävää Muddy Waters -coveria Walkin' thru the Park lukuun ottamatta. Muddy Waters vieraili albumilla solistina ja James Cotton huuliharpistina.

Elokuussa 1978 ilmestynyt albumi White, Hot and Blue päätti Johnny Winterin 70-luvun tuotannon. Myös veli Edgar osallistui mainitun pitkäsoiton työstämiseen ja sille sisältyi ainoastaan kolme Johnnyn sävellystuotantoa edustanutta biisiä. Lainakappaleista tunnetuimmat ovat Jimmy Reedin Honest I Do sekä Mel Londonin Messin' with the Kid, josta muistetaan hyvin myös irlantilaisen kitaravelhon Rory Gallagherin levyttämä näkemys.

Johnny Winteristä on muodostunut itselleni eräs keskeisimmistä bluesrockin edustajista ja hänen klassikkotuotannostaan tutustuin ensiksi Still Alive and Wellin originaalipainokseen 90-luvun alkuvuosina.

Pertti Pulkkanen