Faces - eräs 1970-luvun alun brittirockin klassikkoista

Faces on brittiläinen, vuonna 1969 perustettu rockyhtye. Sen ytimen muodostivat aikaisemmin Small Facesissä vaikuttaneet basisti/solisti Ronnie Lane, kosketinsoittaja Ian McLagan ja rumpali/perkussionisti Kenney Jones. Small Facesin eräänlaisesta johtohahmosta käynyt solisti/kitaristi Steve Marriott oli jättänyt mainitun yhtyeen alkuvuodesta 1969 ja lähtenyt perustamaan Humble Pie -yhtyettä aikaisemmin yhtyeessä The Herd vaikuttaneen ja myös joillakin Small Facesin loppuaikojen keikoilla vierailleen kitaristi/solisti Peter Framptonin kanssa.

Facesiksi itsensä nimenneen yhtyeen kokoonpanon täydensivät solisti Rod Stewart ja kitaristi Ronnie Wood, joiden kummankin keskeisimmäksi varhaisemmaksi yhtyeeksi on tulkittavissa Jeff Beck Group. Facesin levy-yhtiöksi valikoitui Warner Bros, mutta Rod Stewart oli hieman aikaisemmin solminut soolodiilin Mercury-yhtiön kanssa.

Facesin jäseniä kuultiin usein taustamuusikkoina Stewartin 70-luvun alkuvuosien soololevytyksillä ja Facesin aikakauden keikoilla soitettiin yhtyeen oman tuotannon lisäksi lähes yhtä runsaasti Stewartin soolomateriaalia. Mainitun seikan vuoksi Faces alkoi yhtyeen muiden jäsenten harmiksi jossakin vaiheessa identifioitua Stewartin taustayhtyeeksi.

Facesin lineupista voi todeta puuttuneen selkeä yksittäinen biisintekijä. Wood työskenteli sekä Stewartin että Lanen kanssa, mutta Lane työsti kullekin Facesin albumeista vähintään yhden täysin omaa käsialaansa olleen kappaleen. Vaikka Stewart oli selkeästi yhtyeen leadvokalisti, myös Lane ja Wood lauloivat soolona joitakin kappaleita; Lane vokalisoi yleensä omat sävellyksensä.

Facesin esikoisalbumi First Step ilmestyi maaliskuun lopussa 1970. Mainittu pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita ja oman tuotannon lisäksi sille sisältyy cover Bob Dylanin kappaleesta Wicked Messenger. Jokainen Facesin jäsenistä on vastaanottanut albumilla vähintään yhden biisinkirjoituskrediitin. Brittilistalla Facesin debyytti saavutti sijan 45. ja singleksi siltä poimittiin jo ennen pitkäsoiton ilmestymistä julkaistu Flying / Three Button Hand Me Down. Faces esitti singlensä myös Top of the Popsissa, mutta se jäi joka tapauksessa vaille listasijoitusta.

Facesin toinen albumi Long Player ilmestyi helmikuussa 1971. Sen kappaleista Paul McCartney -cover Maybe I'm Amazed sekä I Feel So Good oli nauhoitettu livenä New Yorkin Fillmore Westissä kymmenes marraskuuta 1970. Albumin parhaimmistoa edustavat lisäksi balladit Richmond ja Sweet Lady Mary, rennosti rokkaava Had Me a Real Good Time sekä nopeatempoinen Bad 'n' Ruin. Ennen pitkäsoittoa ehti marraskuussa 1970 singleformaatissa ilmestyä Had Me a Real Good Timen varhainen miksaus B-puolellaan pitkään harvinaisuutena säilynyt instrumentaalikappale Rear Wheel Skid. Brittilistalla Long Player saavutti sijan 31.

Samoihin aikoihin albumin nauhoitusten aikaan Faces nauhoitti coverinsa The Temptationsin I Know I'm Losing Yousta, mutta mainittu versio julkaistiin toukokuussa 1971 ilmestyneellä Rod Stewartin kolmannella ja samalla hänen lopulliseksi läpimurrokseen osoittautuneella sooloalbumilla Every Picture Tells a Story.

Marraskuussa 1971 ilmestyneen kolmannen albuminsa A Nod's As Good As a Wink... to a Blind Horse myötä Faces saavutti ainoan suuren singlehittinsä. Stay with Me nousi nimittäin brittilistalla kuudenneksi ja saavutti myös Billboardilla sijan 17. A Nod's As Good As a Winkiä on yleisesti pidetty Facesin tuotannon laadukkaimpana albumina ja se kohosi yhtyeen kotimaassa Britanniassa kakkossijalle ja Yhdysvalloissakin kuudenneksi. Ronnie Lane vokalisoi albumilla kaksi upeaa balladikappaletta, You're So Rude ja Debris, joista jälkimmäinen on täysin hänen käsialaansa. A Nod's As Good As a Winkin ainoa cover on Chuck Berryn laulukirjasta poimittu Memphis.

Facesin jäsenten välit alkoivat rakoilla vuonna 1973, jolloin yhtye oli nauhoittamassa neljättä, joutsenlauluksi jäänyttä ja mainitun vuoden maaliskuussa ilmestynyttä albumiaan Ooh La La. Mainitulla pitkäsoitolla Ronnie Lanen osuus biisintekijänä oli kasvanut ja albumin kakkospuoli sisältää useita kappaleita, joiden sävellystyöhön hän oli osallistunut. Niistä Glad and Sorry on kokonaan Lanen käsialaa ja hänen itsensä lisäksi mainitussa biisissä vokalisoivat Ronnie Wood ja Ian McLagan. Lanen ja Woodin yhteistyötä edustava albumin nimikappale on Facesin levytystuotannon ainoa Woodin leadvokalisoima biisi. Albumin kakkospuolen avaavaa instrumentaalikappaletta Fly in the Ointment on ollut säveltämässä koko yhtye Stewartia lukuun ottamatta.

Small Facesin perustajajäsenen kunniakasta titteliä kantanut Ronnie Lane jätti Facesin samaisena vuonna, sillä hän oli kyllästynyt rajoitettuun rooliinsa yhtyeessä. Lanen paikan otti aikaisemmin muun muassa Free -yhtyeessä sen loppuvaiheessa soittanut japanilainen Tetsu Yamauchi. Faces jatkoi konsertointiaan vuosina 1974 ja 1975 ja julkaisi Rod Stewart / Facesin nimiin pistetyn ja vuonna 1974 ilmestyneen livealbumin Coast to Coast: Overture and Beginners. Se on nauhoitettu 17. lokakuuta 1973 Anaheim Convention Centerissä ja miksattu Island-studioilla Lontoossa.

Coast to Coast: Overture and Beginnersille sisältyy ainoastaan kolme Facesin alun perin levyttämää kappaletta, joista Too Bad muodostaa mainitulla albumilla medleyn Every Picture Tells a Storyn nimikappaleen kanssa. Aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita albumilla edustavat coverit The Temptationsin I Wish It Would Rainistä ja John Lennonin Jealous Guysta. Brittilistalla Coast to Coast saavutti kolmannen sijan ja oli Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 63.

Tetsun yhtyeessä vaikuttamisen aikaan Faces julkaisi singlet Poor Hall Richard ja You Can Make Me Dance, Sing or Anything (Even Take the Dog for a Walk, Mend a Fuse, Fold Away the Ironing Board, or Any Other Domestic Shortcomings). Näihin aikoihin myös Ronnie Wood alkoi erkaantua Facesistä ja julkaisi omissa nimissään kaksi sooloalbumia, joista ensiksi mainittu ja syyskuussa 1974 ilmestynyt kantoi osuvaa otsikkoa I've Got My Own Album to Do.

The Rolling Stones -jäsenyytensä osalta Wood liittyi ensiksi vierailevaksi kitaristiksi yhtyeen vuoden 1975 kiertueelle. Vuonna 1976 Wood oli jo täysvaltaisena jäsenenä mukana Stonesien mainittuna vuonna ilmestyneellä albumilla Black and Blue. Juuri ennen Facesin toiminnan loppumista vuoden 1975 lopussa Woodin paikan Facesin kitaristina otti Jesse Ed Davis.

Vuonna 1976 Facesin tuotannosta kasattiin Best of -tyyppinen kokoelma-albumi Snakes and Ladders ja seuraavina vuosina vastaavantyyppisiä kokoelmia ilmestyi lisää. Rod Stewart loi menestyksekkään soolouransa ja Kenney Jones siirtyi The Whon rumpaliksi syyskuussa 1978 edesmenneen Keith Moonin paikalle. Ian McLagan oli aktiivisesti hyödynnetty muusikko sekä levytysten että livekeikkojen osalta. Lisäksi hän johti omia yhtyeitään, joista keskeisin oli Ian McLagan & the Bump Band.



Ronnie Lane johti yhtyettään Slim Chance ja julkaisi vuonna 1977 Pete Townshendin kanssa työstämänsä ja erinomaiset arviot saavuttaneen albumin Rough Mix. 80-luvun alussa Lanella diagnosoitiin MS-tauti, joka johti sittemmin hänen edesmenoonsa. Vuosiin 2010–2011 ajoittui Facesin reunion, jossa legendaarista miehistöä edustivat Wood, McLagan ja Jones. Solistina oli Simply Redin Mick Hucknall ja basistina Sex Pistolsin originaali matalataajuusmies Glen Matlock.

Small Faces ja Faces pääsivät molemmat ansaitusti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2012. MS-tautiin sairastanut Ronnie Lane menehtyi neljäs kesäkuuta 1997 ja Ian McLagan kolmas joulukuuta 2014. Viimeisimpänä yhtyeen jäsenistä on edesmennyt japanilaisbasisti Tetsu Yamauchi joulukuun neljäntenä 2025, 79 vuoden ikäisenä. Facesin lineup, jossa ovat edelleen mukana Stewart, Wood ja Jones, on työstänyt runsaasti uutta tuotantoaan vuoden 2025 aikana.

Pertti Pulkkanen