The Doors - eräs kaikkien aikojen yhdysvaltalaisyhtyeistä

Solisti Jim Morrisonista, kitaristi Robby Kriegerista, kosketinsoittaja Ray Manzarekista ja rumpali John Densmoresta muodostunut The Doors saattaa hyvinkin olla 60-luvun jälkimmäisen puoliskon merkittävin yhdysvaltalaisyhtye. Se perustettiin mainitun vuosikymmenen puolivälissä Los Angelesissa.

Tammikuussa 1967 ilmestyneelle ja yhtyeen nimeä kantavalle esikoisalbumille sisältyy ykköshitti Light My Firen lisäksi Break on Through (To the Other Side)n, Soul Kitchenin, The Crystal Shipin ja 11-minuuttisen päätöskappaleen The Endin kaltaisia klassikkokappaleita. The Doorsin esikoisalbumin biisistöstä Take It As It Comes päätyi The Ramonesin coverohjelmistoon mainitun yhdysvaltalaisen punkrockin pioneeriyhtyeen vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Mondo Bizarro. The Doorsin esikoispitkäsoitto oli Billboardin listalla parhaimmillaan toisena.

Lokakuussa 1967 ilmestynyt The Doorsin kakkosalbumi Strange Days on musiikillisesti vielä yhtyeen esikoisalbumia mielikuvituksellisempi ja kenties myös mielenkiintoisempi. Mainitun pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat singlehitit, tyylitajuisen melankolinen People Are Strange ja rankka Love Me Two Times, jonka Joan Jett versioi 90-luvun alussa ilmestyneellä ja pelkästään coverkappaleista koostuvalla albumillaan The Hit List.

Keskeisimpään klassikkotuotantoon Strange Daysillä lukeutuvat lisäksi Moonlight Drive, jonka teksti vakuutti Manzarekin perustamaan yhtyeen Morrisonin kanssa, revittelevämpää tyyliä edustava My Eyes Have Seen You, sinisävyjä huokuvat ja vähäisemmästä tunnettuudestaan huolimatta varsin laadukkaat You're Lost Little Girl ja Unhappy Girl, sekä albumin todella mielikuvitusrikas nimibiisi Strange Days ja pitkä päätöskappale, The Doorsin tuotannon varhaisiin suurteoksiin The Endin tavoin lukeutuva When the Music's Over. Laadukkuudestaan huolimatta Strange Days on myynyt The Doorsin pitkäsoitoista suhteellisesti niukimmin, mutta vastaanottanut myönteisiä arvioita sekä ilmestymisaikanaan että retrospektiivisesti. Billboardin listalla albumi oli korkeimmillaan kolmantena.

Heinäkuussa 1968 ilmestyneen The Doorsin kolmannen albumin Waiting for the Sun musiikillinen panos ei kenties ollut aivan edeltäjiensä veroinen. Albumi sisältää silti mm. Yhdysvaltojen singlelistan kärkeen kohonneen Hello, I Love Youn sekä upean sävykkään Love Streetin, sodanvastaisen The Unknown Soldierin, josta yhtye työsti lisäksi promovideon ja The Doorsin varhaistuotantoon lukeutuvan Summer's Almost Gonen kaltaista selkeää parhautta. Myyntimenestys Waiting for the Sunista toki tuli, sillä albumi nousi Billboardin listalla listakärkeen, Britanniassa sijalle 16. ja oli jopa Suomen virallisella albumilistalla parhaimmillaan kahdeksantena.

Vuonna 1969 ilmestynyt The Soft Parade on The Doorsin ehkäpä kevyin albumikokonaisuus ja mainitulla pitkäsoitolla hyödynnetään yhtyeen peruskokoonpanon lisäksi puhaltimia ja jousia. Myös The Soft Paradelle sisältyvät kiistattomat huippuhetkensä, kuten Robbie Kriegin upealla kitaroinnilla kuorrutettu Wild Child, The Doorsin pitkiin teoksiin lukeutuva nimikappale The Soft Parade sekä singlemenestys, Billboardilla kolmannen sijan tavoittanut ja jo ennen pitkäsoittoa alkuvuodesta 1969 ilmestynyt Robbie Kriegerin käsialaa oleva Touch Me. The Soft Paraden paras listasijoitus Yhdysvalloissa oli kuudentena.

Helmikuussa 1970 ilmestyneellä viidennellä studioalbumillaan Morrison Hotel The Doors teki jossakin määrin paluuta rhythm and blues -juurilleen, joista on kuultavissa vivahteita yhtyeen esikoisalbumilla. Morrison Hotel jakautuu Hard Rock Cafe ja Morrison Hotel -puoliskoihin.

Albumille sisältyy useita varsin laadukkaaseen tuotantoon lukeutuvia kappaleita, kuten tiukka avausraita, reilua kahta vuotta myöhemmin brittiläisen boogierockin instituution Status Quon coveroimaksi päätynyt ja kotimaassa 80-luvun alussa Eppu Normaalin keikkaohjelmistoon lukeutunut Roadhouse Blues, kevyemmät osansa voimakkaaseen kertosäkeeseen yhdistävä Waiting for the Sun, rockorientoituneemman tuotannon huippuhetkiin lukeutuvat You Make Me Real ja Peace Frog sekä tummasävyinen The Spy. Billboardin listalla Morrison Hotel saavutti neljännen sijan. Britanniassa kyseessä on yhtyeen tuotannon suosituimmaksi osoittautunut albumi, joka kohosi sijalle 12.

Samaisen vuoden heinäkuussa ilmestynyttä tuplakonserttitaltiointia Absolutely Live voi pitää varsin onnistuneena etenkin, kun ottaa huomioon The Doorsin tuonaikaisten livekeikkojen Morrisonista johtuneen epätasaisuuden. Mainitulle albumille sisältyy myös muutamia coverbiisejä, eli tuplakon musiikillisen osan käynnistävä Bo Diddleyn Who Do You Love sekä osana medleytä kuultava ja myös yhtyeen esikoisalbumille sisältyvä Wllie Dixonin Back Door Man. Studioalbumeilta löytymätöntä The Doorsin omaa tuotantoa Absolutely Livella edustavat Build Me a Woman sekä Universal Mind. Billboardin listalla Absolutely Liven paras listasijoitus oli kahdeksantena.



The Doorsin viimeinen Morrisonin aikainen studioalbumi, huhtikuussa 1971 ilmestynyt L.A. Woman tarjoaa sävellyksellisesti kuta kuinkin yhtyeen laadukkainta tuotantoa kautta aikojen esimerkiksi Riders on the Stormin, The WASP (Texas Radio and the Big Beat)in, wah wah-kitarointia hyödyntävän avausraitansa The Changelingin sekä erinomaisen nimikappaleensa ansiosta. Oman tuotannon lisäksi albumille sisältyy yksi cover. Bluesjuuriaan The Doors nimittäin kunnioittaa versioimalla John Lee Hookerin Crawling King Snaken. Billboardin listalla L.A. Woman oli parhaimmillaan yhdeksäntenä ja myös Suomessa sijalla 15.

The Doorsin Morrisonin aikaiseen tuotantoon ei sisältyne ainuttakaan aivan selkeää täytebiisiä. Ensikosketukseni The Doorsin musiikkiin oli tarjonnut 80-luvun loppupuolella hankittu ja kymmenestä The Doorsin ydintuotantoon lukeutuvasta kappaleesta koostuneen Greatest Hits -kokoelman kasettikopio. The Doors -rummutuksen ollessa vuonna 1991 voimakkaimmillaan myös Oliver Stonen ohjaaman elokuvan myötä ehti kenties muodostua hienoinen vastareaktio yhtyeen musiikkia kohtaan.

Sittemmin The Doorsista on muodostunut myös itselleni selkeästi eräs aikakautensa keskeisimmästä yhdysvaltalaisyhtyeestä ja sen tuotantoon palaa mieluusti säännöllisin väliajoin. The Doorsin studioalbumeista kolmeksi keskeisimmäksi ovat vuosikymmenten saatossa osoittatuneet selkeimmin psykedeelisvaikutteisin kakkosalbumi Strange Days, sekä hienoista paluuta yhtyeen bluesjuurille merkinneet kaksi viimeistä studiolevyä, eli Morrison Hotel sekä LA Woman.

Pertti Pulkkanen