Buzzcocks: Time’s Up
21.02.2017
Buzzcocks avasi punk-vuoden 1977 väkevästi Spiral Scratch -EP:llä. Tuo raivoisa neljän kappaleen ja kymmenen minuutin äänihyökkäys ei ole kuitenkaan se kaikista legendaarisin Buzzcocks -kiekko. Ei, se kunnia kuuluu alkujaan bootleg-äänitteenä pyörineelle Time’s Up -levylle, joka tallensi bändin ensimmäisen muodon loistokkuuden. Nyt, noin neljä vuosikymmentä myöhemmin onkin oiva aika uudelleenjulkaisulle.
Domino
Punk-bändit eivät olleet vielä alkuvuodesta 1977 juuri vakuuttaneet levy-yhtiöitä, joten Boltonissa vuonna 1976 alkunsa saanut Buzzcocks päätyi lopulta julkaisemaan ensimmäisen pikkukiekkonsa omin voimin. Moinen ratkaisu on tätä nykyä arkipäiväinen, mutta vuoden 1977 maailmassa se oli miltei ennenkuulumaton, etenkin bändiltä jonka niin kovin harvat edes tunsivat.
Time’s Up on yhdentoista kappaleen kokonaisuus, jolta löytyvät jo Spiral Scratchin kaikki neljä biisiä, hieman eri versioina tosin. Niiden lisäksi mukana on viisi muuta ryhmän omaa kappaletta, sekä kaksi oudoksi luokiteltavaa lainaa. Vokalistina toimii vielä bändin toinen perustajajäsen Howard Devoto, Steve Digglen paukuttaessa yhä bassoa – Digglehän on vuodesta 1977 soittanut ryhmässä kitaraa. Tässä vaiheessa bändille riitti vielä yksi kitara, joten Pete Shelley sai vastata siitä taustalaulujen lisäksi.
On ikuisen väittelyn aihe, kuinka paljon tuottaja Martin ”Zero” Hannett rikasti/vesitti Spiral Scratchin soundeja, mutta tämän äänitteen perusteella rosoja hiottiin Zeron kera studiossa ainakin jonkin verran. Time’s Up onkin siitä herkullinen levy, että se tarjoaa kurkistuksen bändin raaimpaan alkuhistoriaan ja jo kiekon avaava You Tear Me Up on melkoinen nakki keskelle nenää. Devoton ääni tihkuu asennetta ja haastetta, rivien läjähdellessä ilkeästi. Tulevan EP:n avausraita Breakdown soi aavistuksen pidempänä versiona, eikä svengi ainakaan heikkene kun Friends of Mine rullataan kuulijan päälle.
Tästä eteenpäin nelikko pitääkin sitten suitset tiukkoina ja esimerkiksi Boredomin versiossa Devoto taitaa olla kovemmassa vedossa kuin koskaan tuon jälkeen. Tai ilkeämmässä nyt ainakin. Yhtyeen omasta materiaalista esiin on nostettava vielä Love Battery, jossa ne pienet halveksunnan ja härskiyden vivahteet nostavat kummasti kokonaisuutta, sekä albumin päättävä Don’t Mess Me Round, joka sisältää yhden Buzzcocksin napakoimmista kitarariffeistä.
Mielenkiintoisen segmentin muodostavat myös albumin kaksi lainaraitaa. The Troggsin vuoden 1966 hitti I Can't Control Myself oli aikoinaan puhdas rakkauslaulu, mutta tässä käsittelyssä sanat saavat aivan uudenlaisia merkityksiä. Satiiri ja ironia toimikoon avainsanoina. Ja entäpä sitten Captain Beefheart and his Magic Bandin I Love You, You Big Dummy vuodelta 1970? Vajaaseen puoleentoista minuuttiin tungettu raita ei juuri toista mitään alkuperäisestä, mutta eipä sen tarvitsekaan. Enkä ole edelleenkään täysin varma siitä, mitä yhtye halusi tällä vetäisyllä sanoa/välittää.
Näiden biisien ikuistamisesta on kulunut noin neljä vuosikymmentä, mutta aika ei ole juuri nakertanut Buzzcocksin raivoa. Paljosta on kiittäminen levyn raivokkaita soundeja, jotka eivät tee ainuttakaan kompromissia. Raakuus ja voima kun ovat ikuisia.
Mika Roth
