Pienet

Pienet - Elokuu 2017

31.08.2017


Dimman: Guide My Fury Dimman: Guide My Fury
Inverse Records

Teuva on kuntana pieni, mutta se on antanut maallemme rankasti potkivan Nicolen, kevyempää monoa käyttävän Lauri Tähkän, sekä nyt myös Dimmanin. Musiikillisesti tämä parissa vuodessa jo neljä pikkukiekkoa julkaissut yhtye sijoittuu lähemmäs ensinnä mainittua, bändin modernin, raskaan ja silti avaran metallin noustessa deathin perustuksista ylöspäin.

Guide My Fury on mielenkiintoinen, vaikkakin tyylillisesti hieman pirstaloituva viiden biisin metallikranaatti. Vokalisti Valtteri Halkolan ärinää ja murinaa kelpaa kuunnella, eikä ykköskitaristi Jaakko Yli-Sorvalia pääse syyttämään kankeista sormista. Halkolan ilmaisu kaipaisi kuitenkin pientä variointia, eikä laulun sijoittaminen kitaroiden sekä satunnaisten koskettimien alle ole ratkaisuna välttämättä toimivin.

Vahvimmillaan ryhmä on EP:n avaavalla nimiraidalla, sekä ennakkosinkuksi valjastetulla Pitch-Black Morning vetäisyllä, joissa riittää ärhäkkyyttä ja iskuvoimaa. Loppuun sijoitettu My Head, My Prison -raidan orkestraatioversio on sen sijaan päätynyt totaalisen väärin bileisiin. LOTR-soundtrackit jääkööt omaan joukkoonsa, eikä siivu toimi edes ns. normaalina metalliraitana.

Mika Roth


Fallen Icons: Atrocities of Subconscious Fallen Icons: Atrocities of Subconscious
Abandon Tapes

Fallen Icons on nuori postpunkin ja kasarisävytteisen goottirockin välillä liikkuva orkesteri, jonka tummasävyisestä ilmaisusta voi löytää viitteitä useampaankin brittiläiseen alan suuruuteen. Eikä siinä mitään, sillä kultakautensa Fields of the Nephilim, Siouxsie and the Banshees ja kumppanit ovat seuraamisen arvoisia suuruuksia.

EP:n kuudesta kappaleesta nivoutuu ehyt ja johdonmukainen kokonaisuus, joka enemmänkin rokkaa kuin runoilee. Vain päätöksenä kuultava Atrocities of Subconscious ylittää neljän minuutin haamurajan, tunnelmointinäytteen perusteella himmailua kannattaisi harrastaa tulevaisuudessa mahdollisesti enemmänkin. Biisinipun koukuttavimmat rallit on sijoitettu viisaasti alkuun ja positiivisella tavalla The Crow -elokuvan mieleen tuova Intro (Fallen Icons) on komea instrumentaali, joka olisi kannattanut viimeistellä lyriikoilla. Murder Music kertaa goottirockin nopeamman laidan kaavoja, kun taas Of Determination and Failure esittelee ryhmän postpunk-taitoja. Kumpikin linja toimii ongelmitta, mutta ehkä tulevaisuudessa vesiä voitaisiin sekoitella rohkeammin ja ei-niin-ennakoitavasti?

Fallen Icons on lievästä persoonattomuudesta huolimatta lupaava tuttavuus, sillä ryhmän kyky luoda tiheitä, painostavia ja sopivan väkeviä tunnelmia on kiistaton. Lisäpisteet vielä toimivista sovituksista, joiden perusteella ei uskoisi kyseessä olevan debytanttien.

Mika Roth


Funeralglade: May the Funeral Begin Funeralglade: May the Funeral Begin
Inverse Records

Turkulainen Funeralglade on todellinen nuorisometalliryhmä, sillä bändin jäsenistö on iältään vasta 16-18-vuotiaita. Takana on silti jo kaksi demoa, joiden perään on saatu runtattua nyt ihka oikea EP.

Melodinen death metal on se selvin juonne, jonka ympärillä ryhmä luo kappaleitaan. Vokalisointi sijoittuu suurimmaksi osaksi ärinän murisevampaan päähän, ja genrelle kovasti ominaisia koskettimia käytetään säästeliäästi lähinnä taustatapetteina siellä täällä, sekä tietysti introjen ja väliosien palasina. Keitoksen ainesosiin kuuluvat myös Floridan räme-dööttis, sekä vuonojen maiden musta metalli, mutta skandinaavinen kuolotus on Funeralgladelle selvästi se omin juttu.

May the Funeral Begin kuulostaa jo asialliselta menolta, mutta bändin oma soundi, tie ja tavoite tuntuvat olevan vielä hämärän peitossa. Mahdollisesti vieläkin rohkeammin maustettu death vaikuttaa lupaavimmalta suunnalta, vaikka eteerinen Cadence of the Aching Breathkin on ihan veikeä kokeilu aivan toisessa suunnassa. Pinnat myös ilkeästi kiekon sulkevasta Paincauserista, jonka floridamaiset soundit ja temput päättävät matkan nousujohteisesti.

Mika Roth


Kardinaalit: Primus Culpa Kardinaalit: Primus Culpa

On bändejä jotka haluavat olla outoja, mutta kuulostavat lähinnä vaivaannuttavan lapsellisilta. Sitten on niitä neroja ja hulluja, joista on syntynyt aikojen saatossa mm. Kuolleet Intiaanit, Sur-rur ja ties mitkä cityshamaanit. En ole vieläkään täysin varma siitä, kumpaan joukkoon Kardinaalit kuuluu, mutta ainakin Primus Culpa sai kopan hämmennyksiin.

Studion hämärissä syntynyt massa on äänitaiteen kaltaista sekasalaattia, jossa seuraava kurvi voi tuoda muassaan oikeastaan mitä tahansa. Jos sun lysti on pitää ryhmän vielä lähellä em. Intiaaneja, ja voisihan Sielun Veljetkin jotain tällaista kai luoda, mutta vinksahtanut lastenlaulu helvetistä, eli Kinder, sotkee moiset aatokset. Sitten tulee Matka-trilogia, joka on aivan yhtä turkkaa, eikä Gumbaya ainakaan selvennä tilannetta, kun vääristyneet äänet, vinksahtanut pauke ja herkullisen epävireiset viulut tms. tekevät kaikesta kauniista selvää. Tämähän on upeaa!

Nerouden ja idiotismin väli on tunnetusti pieni, hilluihan jo itsensä Mozart aikoinaan aidan kummallakin puolella, joten mitä näistä. En väitä ymmärtäväni mitä Kardinaalit haluaa elektronisella aivosekoittimellaan sanoa, mutta pidän tavasta jolla he luovat epäjärjestystä tähän ns. todellisuuteen.

Mika Roth


Metakka: Greyhound Metakka: Greyhound

Metakka on hiljalleen valmistellut jatkoa vajaan neljän vuoden takaiselle Vapaa-albumille. Kokoonpanokin on olympiadin pituisena aikana muuntunut, eivätkä muutokset rajoitu ainoastaan henkilöstään. Vuonna 2017 Metakka onkin soundiltaan aiempaa popimpi ja ratkaisultaan suorempi, vaikka menneitä folk-juonteita ei ole vielä täysin lakaistu kaapin taakse.

Sillan alle ei ole nimestään huolimatta mikään matka masennukseen, vaan mitä kentmäisin, kauniiksi hiottu ja tarttuvaksi jalostettu pop-helmi. Taavi Kervisen sähkökitara nousee rohkeammin pintaan Anssi Peuhkurisen sanoittaman Meidän pieni kahvila -rallin piirrellessä ilmaan kaukoröyhkämäisen tilanteen ja taustat, joista voisi veistellä vaikkapa tragikomedian teatterille. Metakka pitää nyt isompaa metakkaa, mutta en ole haltioitunut laulun ja kitaran pintaan nostosta, sekä paukkuvammasta soundista. Äänimaisema kun täyttyy siinä määrin, että lisätilalle olisi tilausta. Suuri illuusioni antaa sentään hengähtää hetken, mutta nytkin äänenpaine tahtoo hiipiä tarpeettoman mittavaksi.

Mika Roth


P.M. Kostiainen Project: Lomaa ja aurinkoa 2013-2017 P.M. Kostiainen Project: Lomaa ja aurinkoa 2013-2017

P.M. Kostiainen Project niputti puolitoista vuotta sitten musiikkiaan Tracks-demolle. Julkaisun tekninen taso ei varsinaisesti häikäissyt, finglishin kolistessa ankarasti korvakäytävissä. Tuonkertainen musiikkiannos oli syntynyt vuosina 2003-2009 ja nyt on sitten uuden vuosikymmenen vuoro, kuten otsakekin jo tyhjentävästi kertoo. Tarina ei tosin kerro missä Kostiainen vaikutti vuosina 2010-2012, ja onko seuraavaksi luvassa helmiä tuolta ajanjaksolta.

Ilmaisukieli on vaihtunut miellyttävän raspisesti ilmoille saateltuun suomeen, soundien kuulostaessa joltain AC/DC:n ja grungen hybridiltä. Neljästä raidasta ne kaksi iskevintä on sijoitettu luonnollisesti kärkeen. Ei tänään (mua vituta mikään) napsahtaa kesäisen menoraidan lokeroon, muhevan kitarariffin möyriessä taustalla kirkkaana mutta multaisena. Hyvä Suomi heiluttaa kiekkoleijonien lippua korkealla ja kovaa, idioottivarman riffin soidessa kuin Youngin veljesten paremmat ideat konsanaan.

Kostiaisen popparipuoli ei sen sijaan tunnu olevan aivan samanveroisessa tikissä. Kevät ja kesä helisee suuntavaistottomana ja jotenkin velttona luenta ohi korvien. Puolittainen nimibiisi Lomaa ja aurinkoa on nimensä mukainen kertomus, joka tosin osuu vaarallisen lähelle Kauko Röyhkän pariakin kipaletta. Tai lupaavan lähelle, ihan kuinka vaan. Melkoista huojuntaa ja vaihtelua kiekolla piisaa, kenties liikaakin.

Mika Roth


Sairaan Siistit Kaverit: Suuri Kännitrilogia, osat 1 & 2 Sairaan Siistit Kaverit: Suuri Kännitrilogia, osat 1 & 2

Minkälainen olisi maailma ilman viinaa? No, ainakaan siellä ei taitaisi olla Sairaan Siistit Kaverit -orkesteria, jonka universumi on erittäin etanolipitoinen paikka. Hilpeästi nimetyn trilogian kaksikolmasosaa kertoo tietysti jo silkalla nimellään paljon tekstien annista, mutta osaa SSK muutakin kuin vain hillua pöydillä ja baareissa. Onneksi.

Kahdeksasta raidasta jokaisella on aihepiiri kunnossa, mutta soundi ja tyyli varioituvat kiitettävällä tahdilla. Kun Aperita loppui räyhää estotta ja laukkaa lähes punkisti päälle, kun taas toisessa ääripäässä Herätkää ryömii ylle kuin raamatullisin krapula. Limaisen etanan tavoin, siis. Variaatioita riittää mutta painopiste on nopealla pieksennällä, eikä sovi valittaa sillä Me juodaan pontikkaa ja Tuliviinaa, eikä Kännirännikään pelota. Nostan silti esiin seurassaan puolitempoiseksi luokiteltavan Hej pä dig -ilottelun, jonka kevytmystisessä tunnelmoinnissa kompastutaan johonkin tavattoman toimivaan rallatteluun.

Kahden osan perusteella sitä kolmattakin voitaisiin odotella, sillä tekstien alta löytyy joukko toimivia sävellyksiä ja mitä idearikkaampia sanoituksia. SSK on viittä vaille kaatumassa jukeboksiksi, mutta pysyy kuin pysyykin sillisalaattirajan oikealla puolella.

Mika Roth


Törkyraato: Iloinen jäänteidennäkeminen Törkyraato: Iloinen jäänteidennäkeminen

Törkyraato onnistui luomaan pyyhkiytymättömän muistijäljen vuoden takaisella Elimet muovipussissa -kiekollaan. Ryhmän goreinen death kun pisti veren ja suolenpätkät roiskumaan poikkeuksellisen korkealle, ihan vaikka pyhällä Carcass/Cannibal Corpse -asteikollakin mitattuna.

Vuodessa taidot ovat karttuneet ja lihaleikkaamon tiskille onkin ladottu joitain stimuloivia fileitä, hämmentäviä sattumia, sekä tolkuton määrä teurasjätettä. Teknisesti ryhmän soitto on terässä kuin Hannibalin keittiöveitset, eikä huumorin kukkaa suinkaan tallota, vaan sitä vaalitaan ja hoidetaan. Postilaatikkoon ulostetut jälkikasvun jäänteet on tosin nimenä toimivampi kuin biisinä, vaikka mukana on ha-ha-hassuja palasia. Kiekon iskuraidaksi nouseva Kellarikuristaja, sekä paketin terhakasti starttaava Voit halutessasi murskata ovat sen sijaan aitoa asiaa, vaikka lyriikoiden kohdalla jollain on taitanut nyrjähtää jotain ja pahasti. Tyystin oma lukunsa onkin sitten kiekon sulkeva, päälle kahdeksan ja puoliminuuttinen Diskodekapitaatio, joka on – uskokaa tai älkää – sangen toimiva diskon, progen ja deathin yhdistelmä. Mainittakoon että viimeksi mainittu on silti se elementeistä hallitsevin.

Mika Roth


Wakener: Rise to Fall Wakener: Rise to Fall

Tukevaa vanhan koulukunnan metallia, jonka iskuissa piisaa newtoneita ja riffit saavat raastaa thrashin oppien mukaan. Siinä helsinkiläisen Wakenerin tärkeimmät ohjenuorat, joilla bändi pyöräytti pari vuotta sitten esikoisdemonsa maailmaan.

Säännöt ovat edelleen samat, deathin ollessa se päällimmäisen metallin etuliite joka musiikkiin sopii liittää. Viidestä raidasta vain avaukseksi sijoitettu Rise to Fall alittaa neljän – ja kolmen – minuutin rajan, eikä kiekolta löydy mitään välittömiä voimaraitoja. Timanttiset taistelukärjet siis uupuvat, mutta tasaisessa puurtamisessa Wakener on saavuttanut omanlaisensa työvoiton. Tuore EP soundaa vahvalle, määrätietoiselle ja aiempaa persoonallisemmalle, vaikka yhtye ei ole juuri kaavojaan muuttanut vaan ainoastaan tehostanut työtään. Näin biisejä pyörittäessä raajoja ja päätä on myös vaikeampi pitää paikoillaan, joten jotain ryhmä tekee nyt oikein, vaikka omaleimaisuudesta orkesteria on edelleen turha ylistää.

Rise to Fall on mielestäni pieni askel lähemmäs 90-luvun puolivälin Göteborg-soundia, jossa ei ollut mukana vielä koskettimia sun muita turhakkeita. Black Waltz -raidalla yhtye avaa myös ovia eeppisemmän metallin suuntaan, eivätkä mausteet ainakaan pilaa keitosta.

Mika Roth




Lukukertoja: 1126
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös