Pienet

Pienet - Helmikuu 2016

17.02.2016


Dirty Dealers: Machine Guns & Tits Dirty Dealers: Machine Guns & Tits

Dirty Dealers tekee teilaamisensa todella helpoksi. Kun kiekon nimi ja kansikuva ovat mitä ovat, annetaan demosedän käteen ladattu ase. Mutta ei, ammutaan se varoituslaukaus vain lähimmän männyn kylkeen ja keskitytään itse asiaan.

Dirty Dealersin metallilla rikastetussa rockissa haisevat bisse, hiki ja bensiini, eikä touhusta ole kovinkaan vaikea piirtää viivoja 80-luvun heavyyn. Tiedättehän sellaiseen Judas Priestin ja räkäisemmän rockin sotkuun, jota tosin osataan hämmentää esimerkiksi manowarmaisella hoilotuksella Hunger to Fallin jälkimmäisellä puoliskolla. Mielenkiintoisin vetäisy on silti parin kolmeminuuttisen rankistelun jälkeen tarjottava neliminuuttinen The Miner, kappale jossa likaiset diilerit tuovat musiikkinsa uudelle vuosituhannelle ja huomattavasti eeppisemmälle maankamaralle. Kolmen melko erilaisen raidan jälkeen onkin selvää, että alkuun yksiulotteiselta vaikuttavasta ryhmästä olisi moneksi, mutta mikä tie nyt valitaan? Kasari hardrock/heavy, ronskimpi rokkaus vai eeppisemmän metallin tie? Tai ehkä, jos asiat käyvät oikein hyvin, ryhmä lähtee sekoittamaan näitä aineksia rohkeammin ja luo jotain huomattavasti enemmän itsensä näköistä.

Mika Roth


Ikivirhe: Arkadianmäen Nosferatu Ikivirhe: Arkadianmäen Nosferatu

Onko politiikan silmätikukseen ottava musiikki poliittista? Jos on, niin minkälainenhan puolue mahtaisi sopia Ikivirheen kolmikolle? Nämä kysymykset nousivat toistuvasti mieleeni, kun kuuntelin ärhäkkää ja vauhdikkaasti etenevää hc/grind punkkia takovan ryhmän kiekkoa.

Seitsemän raitaa reilun 16 minuutin mittaiseen rakoon sullonut yhtye on vihainen. Se on vihainen hallitukselle, markkinavoimille, nykyajalle ja etenkin meille mitään saamattomille ihmisille, ja siinä samalla kai vähän itselleenkin. Aseinaan bändillä on pyhän raivon lisäksi kovasti Terveet kädet / Terveyskeskus -yhtyeitä muistuttava tyyli ja lyöntitekniikka. Kiekon saatteessa korostetaan bändin vahvaa livevoimaa, ja lauteilla tällainen viittä vaille kaaokseksi kaatuva punk toimiikin taatusti kuin metrin halko. Studiossa välittömän intensiivisyyden tavoittelu on sen sijaan tuottanut melko suttuista jälkeä, joka ei välttämättä tee kappaleille, tai itse yhtyeelle, täyttä oikeutta.

Mika Roth


Kuikka & Kyöpelinvuoren kundit: s/t

Kuikka & Kyöpelinvuoren kundit oksentaa sielunsa ulos ja vetää siinä samalla soittimistaan pihalle erittäin rupista blues rokkia, kuten valkoiset hemmot nyt vain pystyvät. Mukana tunnelmaa notkistamassa on myös hyvä annos punkin potkua, jotta rosoisuus-pitoisuudet saadaan riittävän korkeiksi ja tunnelma ei ole liian virallinen.

Seiskatuumaisen A-puolella Rottakuningas räyhää kuten odottaa sopii, ihan ok, ei juuri sen kummemmin. Keltainen kuolema kuitenkin pääsee yllättämään, sillä soitossahan on ihan oikeaa groovea, vaikka autotallin puolella pysytäänkin – ja vielä huuliharppukin. Eivät kai ne nyt ihan tosissaan ole? B-puolen Valehtelija ja varas ei oikein nappaa missään vaiheessa kiinni, mutta Parranselkää saa sentään aikaiseksi sellaista neilyoungmaista taikaa, tai jotain pientä tuiketta nyt vähintäänkin. Ja eiköhän se riitä näin ensimmäiselle julkaisulle.

Mika Roth


P.M. Kostiainen Project: Tracks P.M. Kostiainen Project: Tracks

Jostain syystä yleinen näkemys on, että kun kyseessä on yhden miehen projekti, tai muuten projektimainen kokoonpano, ei lopputuloksen tarvitse olla teknisesti niin ihmeellinen. Kyseessähän on vain projekti, eikä mikään sen kummempi. Tältä pohjalta tarkasteltuna P.M. Kostiainen Projectin Tracks EP on ihan mukiinmenevä kiekko, mitä nyt finglish kolisee korvaan ja soundit ovat… halvat.

Kostiaisen mukaan kappaleet ovat alkujaan syntyneet vuosien 2003-2009 välillä, mutta tarina ei kerro miksi ne jäivät pöytälaatikkoon ja/tai kenelle ne oli alkujaan tarkoitettu. Projektin alternative rock-metalli soikin kuin 90-luku pa(r)h(a)immillaan ja Ameriikan ryhmiltä on napattu talteen muutakin kuin vienoja vaikutteita. Biisijoukon iskevin lataus on jälkigrungen-huuruinen Love is the Best Way to Kill, jonka kitarakoukku on nerokas – ai että, kun se finglish vaan kolisee pahasti. Kiekon toinen, ja viimeinen, ilonaihe on Update Me, ahdistunut kaatoraita jonka viiltelystä pystyy aistimaan hien, veren ja kyyneleet. Projektin touhu on osin siis lupaavaa, mutta kun toteutus on tätä luokkaa, niin vaikea tässä on loikkia seinille innosta. Mikä on kiekon tarkoitus ja mihin se johtaa? Jos lisää on tulossa, niin muutama englanninkielen tunti ei tekisi pahaa – nämä kappaleet kun ansaitsisivat paremman elämän.

Mika Roth


Plastic Tears: Rhythm Rider Plastic Tears: Rhythm Rider
Star Trash Records

Muistaisin nähneeni Plastic Tearsin ensi kertaa livenä jo joskus 90-luvun hämärissä, eikä helsinkiläisen rock-ryhmän musiikki ole juuri muuttunut niistä päivistä. Terhakassa soitossa kimaltaa hiukan glam, ja mukana on edelleen punkin purentaa sekä hard rockin iskua. Kaava on siis vanha, mutta samaan aikaan ajankohtainen, sillä tällainen soundihan on taas tätä päivää.

Pari albumiakin julkaissut yhtye on uudella sinkullaan vahvassa kunnossa ja ykkösraidaksi sijoitettu Rhythm Rider erottuu selvästi biisikolmikon tarttuvimmaksi palaksi. Miqu Decemberin laulutyyli uhkuu asennetta, juuri kuten pitääkin, ja ryhmän soitossa on niin ilmaa kuin tukevuutta. Kakkosraita Universal Kid pistää popisti punkimman vaihteen silmään, tässähän on selvästi jo toinen ässäsyöttö, sillä kipaleen ääressä on mahdotonta olla vaiti. Ankkuriosuudelle jätetty Brickfield Nights ei sekään ole varsinaisesti heikko, mutta blondiemaisen The Boys -lainan isku jää kyllä vajaaksi – ehkä sovituksessa olisi pitänyt olla rohkeampi, koska tällaisenaan tiilipeltojen yöt eivät varsinaisesti tuo mitään uutta muassaan.

Lopun lievästä notkahduksesta huolimatta on mukavaa nähdä, että orkesteri on voimissaan. Mikäli seuraavalla albumilla on luvassa lisää tämän tasoisia ralleja, niin bändillä ei ole mitään hätää ja glam-vetoiselle katurockillehan on aina tilausta.

Mika Roth


Poor Fellas: Living for Myself Poor Fellas: Living for Myself

Olen usein pohtinut mitä oikein tarkoitetaan, kun sanotaan että jokin ”svengaa kuin hirvi”? Metsien komeasta sarvipäästä kun ei ihan heti tule mieleen svengaus, ellei tietysti lähellä satu soittamaan Poor Fellasin kaltainen orkesteri, joka saa vaikka lyhtypylväät pogoamaan.

Savonlinnalaisten rockabillyyn kallellaan oleva rock rullaakin stereoista niin vastustamattomalla voimalla, että ainakin allekirjoittanut huomasi pyörittävänsä samaa kiekkoa kerran toisensa jälkeen. Ryhmä ei ole lähtenyt keksimään rockin oppeja uudelleen, mutta kahden vokalistin voimin operoiva yhtye saa kivet todella pyörimään. Nelibiisisen sinkun ykkösraita Baby Please Don’t Cry onkin jo saanut huomiota radioaalloilla, eikä DADmaisen palan menestystä tarvitse juuri hämmästellä. Melodian luoma imu vie mukanaan kuin huomaamatta, ja matka säkeistöjen sekä kertsin välillä on kuin täydellinen ajelu täydellisenä päivänä, ja tietysti vielä täydellisessä seurassa.

Toinen häränsilmää kutitteleva raita on billymmin paukkuva Knife Tongue Jill, joka pyörittää tuttuja palikoita mutta löytää käytetystä kaavasta sopivasti rosoa. Päätöksenä kuultava I Am Not Living My Life For You onkin sitten sopiva julistus, jonka jälkeen turhia kysymyksiä ei pitäisi jäädä ilmaan. Poor Fellasilla on homma hallussa ja toivottavasti tämä fakta huomattaisiin myös laajemmin.

Mika Roth


Scars of Solitude: Fool / Live to Regret Scars of Solitude: Fool / Live to Regret

Scars of Solitude on vuosi sitten Äänekoskella perustettu metallibändi, jonka metalli on suomalaiseen tapaan melankolista ja melodista. Eli ylämäkeä on tiedossa, eikä tämä tästä – kuten vanha viisaus kuuluu.

Kahden biisin mittainen promo esittelee bändistä kaksi erilaista puolta. Avauksena kuultava Fool ampautuu eteenpäin trimmatun death-luodin tavoin ja rähinä pysyy mallikkaasti kasassa aina puoleen väliin saakka, kunnes johtoajatus karkaa jonnekin. Live to Regret on puolestaan puhdasoppinen metallipuolislovari, jonka isossa äänimassassa melankolia tihkuu ja suru soi. Ei tässä nyt mitään Katatoniaa uhkailla, mutta Sentencedin johdattama polku voi hyvinkin johtaa johonkin komeaan, kunhan näin selvistä lainailuista edetään syvemmälle omaan soundiin. Siinä Scars of Solitudella onkin ratkottavaa ja löydettävää, sillä tällaisenaan bändi kuulostaa vielä enemmän coveri-porukalta. Odotellaan ja katsotaan.

Mika Roth


Sinful Society Sinful Society: s/t

Monet bändit uhoavat soittavansa kunnon takalistoille potkivaa rokkia, jossa on vauhtia, vaaraa ja tarttuvuutta, mutta harva ryhmä on yhtä kovassa vedossa kuin turkulainen Sinful Society. Synnintekijöiden EP:n neljästä raidasta kun jokainen pistää jalat/sormet/pään hakemaan rytmiä mistä tahansa eteen päätyneestä esineestä tai pinnasta.

Kolmesta neljään ja puoleen minuuttiin kestävät kappaleet ynnäävät rockin olennaisimmat palaset, Riina Tuulian vahvan laulun toimiessa kaiken yhteen punovana lankana. Neidossa, kuten koko orkesterissa, piisaakin asennetta siinä määrin, että ryhmä tuntuu suorastaan karkaavan niskaan jopa kotistereoista. Videobiisiksi valittu Let Me Burn on täydellisyyttä hipova action-rock ohjus, jossa jenkkimeno ja ruotsalainen rullaus kohtaavat kotimaisen tinkimättömyyden. Tiedän että näin luettuna kaavasta voi syntyä ristiriitaisia tuntemuksia, mutta tehkäähän itsellenne palvelus ja tutustukaa videoon – ja valmistautukaa iskuun. Kiekon terävintä laitaa edustaa myös rahdun modernimpi, vihaisempi ja terävämpi Psycho Bitch, jonka nopeusrajoituksia uhmaava kaahaus nousee jälkimmäisellä puoliskolla vielä uudelle tasolle.

Sinful Society on saanut soittoonsa sellaista kovuutta, rullausta ja groovea, että bändin läpimurto kotimaisen kentän eturiviin on suorastaan väistämätöntä. Rock on jälleen vaarallista, ja juuri sillä oikealla tavalla.

Mika Roth


Svordom: Förstörd Värld Svordom: Förstörd Värld
Kierrepotku Records

Ainoa hyvä punk on hc-punk, näyttää turkulainen Svordom pohtivan. Bändin raastavan räiskeen yhteydessä voisikin viljellä vaikka mitä lisätermejä, kuten crust, noise ja blastbeat, mutta ehkä tärkein lisäpiirre ovat ruotsiksi huudetut lyriikat.

Kuuden kappaleen ja karvan alle 14 minuutin mittainen punk-vyörytys tarjoaa joitain todella meheviä riffejä, runsaasti kuumeista rätkettä, sekä pari tarttuvaksi melodiaksi tulkittavaa palasta. Tärkeintä tuntuu kuitenkin olevan kokonaisvaikutus, joten pienet nyanssit ja muut turhuudet voi unohtaa tämän kaulinnan alla. Svordom ansaitseekin hillittömästä yrityksestä kumarruksen, mutta lievää puutumista on havaittavissa ennen kuin kiekon sulkeva Häxjakt tarjoaa levyn ensimmäisen, ja viimeisen, yllätyksen. Näin ehdoton ilmaisu tarvitsee ensiluokkaiset rakennuspalikat, jotta mielenkiinto säilyisi halki kiekon, ja siihen Svordom ei vielä kykene. Siispä lisää terää ja turhat rasvat pois, tai sitten pitäisi harkita repertuaarin lievää laajennusta, kuten em. päätösraita jo vähän vihjailee.

Mika Roth


Syskofrenia: Kasvoton kaupunki Syskofrenia: Kasvoton kaupunki

Voin heti alkuun tunnustaa, että hämmästys oli suuri, kun Syskofrenian Kasvoton kaupunki lähti ensi kertaa soimaan. Olen ottanut tavakseni kuunnella levyn aina ensimmäisen kerran ilman saatetekstin informaatiota, joten jazzahtavan kevyt-popin täyttäessä kammion täysi huomioni oli taattu.

Pieni kulttuurishokki ei ole koskaan pahasta ja bändi ilman kitaristia on jo ajatuksen tasolla raikas. Syskofrenian tapauksessa kuusikieliselle varatun valokeilan täyttävät piano ja puhaltimet, eikä soiton sielukkaasta kakusta jää ainakaan puuttumaan mitään. Suurimman huomion itselleen varaa kuitenkin Saga Söderströmin polveileva laulu, joka antaa runsaille teksteille ilmeikkyyttä, yllätyksellisyyttä ja puhdasta voimaa. Söderströmin kyky mahduttaa mahdoton määrä sanoja ilmeisen pieniin väleihin onkin suorastaan ihailtavaa, etenkin kun jokaisesta sanasta saa selvää ja tarinat kaupan päälle vievät mukanaan.

Syskofrenia on kuin toistuvasti umpikujaan päättyvä pulmapeli, tai elokuva jota ei täysin ymmärrä, mutta joka lumoaa, luultavimmin juuri ratkaisemattomuutensa ansiosta. Mitä on elämä, onni, kohtalo – näitä pohtiessa Söderströmin kirjoittamat kappaleet kietoutuvat ympärille kuin varkain, ja kun Hiljaisuus haipuu kuulumattomiin, on maailma taas hipun siedettävämpi paikka elää.

Mika Roth


Trail of Life Decayed: Replete Void Trail of Life Decayed: Replete Void

Trail of Life Decayed oli viimeksi esillä Desibelin sivuilla vajaa neljä vuotta sitten, kun ryhmän Slave – Inequal – Hostile EP oli arvioitavana. Tuolloin soundiaan rankentanut ja alkuperäisen deathin kehyksistä laajemmille vesille kurotellut yhtye vaikutti olevan oikeilla jäljillä. Onkin ilo huomata kuinka runsaasti asiat ovat edenneet julkaisujen välillä, sillä Replete Void on ensimmäinen kiekko jolla bändi kuulostaa ensisijaisesti itseltään.

Lisääntynyt raskaus ei ole poistanut melodisuutta ja ruotsalaiseen malliin seasta löytyy erittäin tarttuviakin pätkiä, joita ei tosin ymmärretä vielä täysin hyödyntää. Pientä rohkeutta kaivattaisiin myös muunlaisen tarttuvuuden luomisessa, sillä ryhmä pysyttelee edelleen tarpeettoman kurinalaisesti death/thrashin yleisesti hyväksyttyjen rajojen sisällä. Kyllähän sielläkin kelpaa tietysti tallustaa, mutta todelliset suunnannäyttäjät ja siten nimensä historiaan ikuistavat ryhmät eivät koskaan viihdy laumoissa.

Kaikki olisi siis tavallaan valmista, joten nyt vain sovituskynää teroittamaan ja jo sinällään mainiosta materiaalista loputkin tehot ulos puristamaan. Uskon vakaasti, että ryhmällä riittää rahkeita vielä niin paljon enempäänkin.

Mika Roth




Lukukertoja: 1771
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös