Ville Vokkolainen: How to Become an Individual
21.11.2017
On klisheistä todeta muusikon olevan omanlaisensa visionääri, mutta toisaalta – eikö juuri näin ole oikeastaan jokaisen luovan sielun kohdalla? Erityisen voimakkaasti ajatus nousi esiin, kun sain tämän musiikin rajoja laajentavan ja muuttavan tuplalevyn käsiini. Ville Vokkolainen on klassisesta musiikista ideoitaan ammentava säveltäjä, jota voi oikeutetusti kutsua individuaaliksi. Ihan isoilla kirjaimilla kirjoitettuna.
Art First Records
How to Become an Individual on kahdelle levylle sijoitettu teos, jonka ensimmäinen osa on 14 minuutin mittainen Part 1: Piano Concerto. Tai sellaisen nimen sävellys on saanut kasteessa, mutta äänessä on myös paljon muuta kuin silkka piano. Pianon ja muiden, sähköisempien koskettimien lisäksi Vokkolainen antaa kyytiä sähkökitaralle, Johannes Sarjaston alttosaksofonin noustessa myös vahvasti esiin äänimaisemasta. Eivätkä tässä ole suinkaan kaikki raidalla kuultavat soittimet.
Kappale nousee alun pinkfloydmaisesta ambientmerestä äänten alkupartikkeleina, satunnaisten samplejen antaessa kokonaisuudelle vinon ja toismaailmallisen leiman. Englanninkielisen puheen, sci-fi leffoista karanneiden tehostesäksäysten, sekä Kraftwerkin elektro-orgaanisen naksutuksen muodostaman intron jälkeen linnut saavat hetken laulaa, minkä jälkeen poiketaan radio(?)aalloilla, nautitaan hetki häämarssia ja noustaan jazzpoprockprogeambient-taivaalle. Ei ihan simppeleintä materiaalia siis, eikä alkuun kovin helposti sulateltavaakaan sellaista, mutta ainakin tämä saa pohtimaan musiikin reunaviivoja, tarkoitusta ja ehkä hiukan tulevaisuuttakin.
Toiselle levylle on sijoitettu Part 4: Post-Colonial Love Affair. Tarina ei kerro mitä osille 2 ja 3 on tapahtunut. Vokkolaisen kotisivujen perusteella materiaalia on ilmestynyt tänäkin vuonna jo melkoinen määrä, joten ehkä osat on sulautunut johonkin toiseen teokseen, aivan kuten tähänkin sävellykseen on uutettu ainakin jotain Trukki-nimisestä teoksesta. Levyn kansitietojen mukaan nyt ainakin.
Postkoloniaalinen rakkaustarina on hieman seesteisempää äänten merta kuin pianokonsertto, mutta ns. tutut kaavat ja säännöt loistavat edelleen poissaolollaan. Useampien muusikoiden luomat palat on ladottu päälletysten, limittäin ja sisäkkäin, lopputuloksen ollessa luokkaa ”jotain muuta”. Avantgarde on terminä yhtä osuva/heikko kuin kokeellinen jazz, post-ambient/rock, tai jokin muu vastaava. Kokeellista. Tunnelmoivaa. Haastavaa. Rikasta. Siinä sanoja jotka pulpahtivat toistuvasti mieleeni, kun kuuntelin tätä vajaan puolen tunnin mittaista luomusta.
Kuinka tulla individuaaliksi? Tässä on ainakin hyvä alku. Otetaan soittimia, luodaan niillä ääniä, kiinnitetään palasia toisiinsa ns. vääristä kohdista ja saadaan aikaiseksi jotain arvaamatonta. Eikö siitä ole periaatteessa kysymys kaikessa suuremmassa taiteessa?
Mika Roth
