Syksyn 2026 kasetit
Kraus: Water Music
Kraus paljastui tutuksi tekijäksi, vaikken totta puhuakseni heti muistanut neljän vuoden takaista Chronic Illness -kasettia. Uusiseelantilainen tuottaja ja syntetisaattorivelho Pat Kraus luo nimen alla psykedeelistä ja täysin syntetisaattoreilla syntynyttä instrumentaalimusiikkia.
Tällä erää käytössä ovat olleet Elektronin valmistamat laitteet, levyn jatkaessa tyylillisesti keväällä 2024 ilmestyneen Crystal Motors -pitkäsoiton linjoilla. Krausin päässä liikkuneiden asioiden listauksessa esiin pistää tietysti kotoinen Suomi, joka on saanut kavereikseen mm. japanilaiset puutarhat, kokeellista musiikkia tekevän Francesco Cavalieren Alata Onda -albumin, sekä tietysti halun elää metsässä haltioiden kanssa. Äänet ovat portteja ja Water Music rakentuu yhdestätoista askarruttavan kauniista kamanasta, joiden otsakkeet antavat lisävihjeitä taustoista.
Japanilainen perinnemusiikki kaikuu halki levyn ja etenkin Pure Waters uurtaa mitä viehättävimmän purouoman. Helkkyvämpi ja välkkyvämpi The Floating World on syntetisaattorinen hetki, jolla Krausin rakkaus kasaria ja ehkäpä Jan Hammeria kohtaan nousee pintaan. River Ear (The Curtain) kiusaa kokeellisella hälyllään, tuoden mieleen Mike Oldfieldin oudon Music From the Balconyn muuten melko turhalta Heaven’s Open -kiekolta. Samoilla linjoilla ja silti tyystin eri kanavalla luotailee Crystal Farmers ja jännää vinoutta suosii myös ankkuri Duck Wings. Matkaa on Home in the Mountainsin siroon avaukseen, mutta kaikki sopii samaan puutarhaan.
Kraus työntää ja puskee hellästi kuulijoitaan, leikitellen yhdellä raidalla toisen jäämillä ja viittaamalla alati teoksiinsa. Kokonaisuus rakentuu kehistä, mutta niiden keskinäiset suhteet ovat monesti vaikeasti ymmärrettäviä. Äänet ovat kuin leluja, joita käytetään mielikuvituksellisen arvaamattomasti. Säännöttömältä vaikuttavassa tilassa ei voi astua kuin omille varpailleen, mikä sekin taitaa tosin tapahtua pariin kertaan.
Mika Roth
Liane: Lyhytsoitto
Left Alone Music
Lianen terhakka skettipunkkipaketti toimitettiin Desibeli.nettiin ainoassa oikeassa formaatissa, eli C-kasettina. Tämä todettiin jo tussilla nopeasti rustatussa saatelapussa, jota enempää infoa ei sitten tarjottukaan. Yhdeksän raitaa, aika tarkkaan kymmenen minuuttia ja vain yksi yli puolentoista minuutin mittainen kiskaisu. Tämä on todellinen Lyhytsoitto.
Nopeus on avainsana, kun avausraita
Ikuinen Vappu iskee pikavaihteen silmään. Muoto on melodinen, nopea ja silti tarttuva, tätä olisi voinut helposti laventaa toisella ja kolmannellakin kierroksella.
Vitosen sunnuntai on melodialtaan ja fiilikseltään sinisempi numero, sunnuntain näyttäytyessä kaihon valossa. Ja silti nopeana, jos nyt loppuun pieni nopeusvaihto saadaankin mahtumaan.
Punkkien yö (tauti joka tappaa) haiskahtaa puolihudilta,
Suuntavaiston hyödyntäessä vokaaleja ja ilmavampaa äänikenttää. Metallinen kitara ja progehtava (?) rakenne tuovat väriä – hetkeksi.
Obsolet jää ruotsinkielisyydestäänkin huolimatta välinumeroksi ja
Varkaiden ruhtinas kuulostaa heikolta uusinnalta jostain aiemmin kuullusta. Silmä hakeutuu kelloon ja kiinnostus herpaantuu, mutta onneksi kerran toisensa jälkeen
Sydäntalvi tulee ja ottaa tilan haltuunsa. Kuvitelkaa päässänne alle minuutin mittainen slovari, joka äkkiä antaa kentälle syvyyttä ja nopeudelle merkitystä. Tästäkin olisi saanut helposti plus kolmeminuuttisen numeron, mutta se ei ole Lianen tapa. Joka tapauksessa coverilta soundaava
Jälkimmäisenä päivänä tulee ja taklaa täydellä melodiavoimalla ja joukon pisin raita
Ikaros sulkee ympyrän suorastaan eeppiseksi käyvällä melodisuudella.
Paljon voi mahtua kymmeneen minuuttiin ja olo on kerran toisensa jälkeen hengästynyt tiiviin setin viimein tauottua. Parasta pikaskeittipunkkia ja taattua melodiahoitoa, huh!
Mika Roth
Lossi T: Päässä muurahaisia
Mörssi Records
Pitkän linjan räppäri
Lossi T summaa ison osan parin viimevuoden sinkuista uusimmalle albumille, joka jatkaa rennoilla suomiräpin linjoilla. Leppoisaa fiilistä alleviivasi vielä C-kasetin mukana tullut pelinappula, jolla voi pelata kansipapereista paljastuvaa peliä. Noppa ei sisältynyt toimitukseen, mutta viesti meni kyllä perille ja toi hymyn huulille. Vaan itse asiaan.
Kun aikaa kuluu ja hyvin käy, voi huomata olevansa vain oma itsensä. Enää ei tarvitse vääntää, esittää ja päteä. Tekee vain mistä pitää ja antaa tekemisten puhua puolestaan. Lossi T:n tapauksessa tämä tarkoittaa rentoa sukkulointia eri genrejen välillä ja hymynkin sallimista, sillä positiivisuus voi olla osa ilmaisun spektriä. Vanhin sinkkuna ilmestynyt raita
Fantastista on kovin epäsinkkumainen tapaus. Hidas, tummia soundeja ja klassista yön ääniraitaa, trap hopin kanssa pientä soundiflirttiä ja samettinen puhallinsoundi. Biisi on kuitenkin terävä ja nopeat alavirtaukset pitävät otteessaan. Niin ikään vuoden 2024 satoa on myös
Lautta, joka kritisoi kulutushysteriaa sarkastisesti ja nojaa samalla luontevasti retroon soundiin.
Viimekeväinen
Boom Bap! julistaa avointa rakkautta otsikkoaan kohtaan ja eivät sinkkupotentiaaliset raidat suinkaan siihen lopu.
Valman kanssa esitetty
Hymynaama käsittelee jokapäiväistä taistelua, jossa hymy on muuttunut ylle vedettäväksi naamariksi, keinotekoiseksi pinnaksi. Arjen paineita humoristisemmin käsittelevä
Hississä näkee pahimman painajaisen tuttavuutta hierovan naapurin muodossa, joka vielä kehtaa jutella ventovieraille hississä.
Rullaan koko elämän on puolestaan rakkauskirje lautailulle, eikä kaikkien tarvitse olla
Tony Hawk -kaliiberin lautailijoita näillä rampeilla.
Päässä muurahaisia on letkeän rento paketti, jossa otetaan kantaa maailman tilaan, mutta muistetaan myös hymyillä.
J hrzn vastaa isommasta osasta tuotantoa ja rivit osuvat hyvällä prosentilla kohdilleen. Jos et muuten usko, niin altista itsesi
Aurinko-raidalle ja kuuntele avoimella sydämellä
Bileet.
Mika Roth
Stop The Reggae: Vast Urge
Aivofolk Levyt
Siitä on kieltämättä aikaa, kun
Stop The Reggae osui edellisen kerran kohdalleni. Elettiin vuotta MySpace tai jotain, kun
Rep The Stogei EP hämmensi Desibeli.netin toimitusta. Kitararockia väännettiin funkaten ja punkaten, menon ollessa aika epämääräisestä.
Vast Urge ei ole uusi levy, sillä ’uusi’ materiaali on pistetty narulle jo vuonna 2012, eli pari vuotta em. Rep The Stogein jälkeen. Jatkoksi on laitettu EP-levyt, ja näin mitta ylittää puolen tunnin riman. Saatteessa bändistä puhutaan menneessä aikamuodossa, eli Vast Urge sulkee näin samalla yhden tarinan. Mistä tässä sitten on kyse? Äänet saavat ajatukset sinkoilemaan pingispallon lailla. Materiaali soundaa jenkkiysärille, mikä on kaiketi ollut tarkoituskin.
Odour of Odours voisi olla
Jane’s Addictionia varhaisilta vaiheilta ja fugazimainen
Loot Loot the Liquir Store svengaa garage kainalossa häpeilemättömästi.
Avaus on vahva ja jos Vast Urge olisi ilmestynyt äänitysten ollessa yhä tuoreita, olisi kiekon avaava nimibiisi voinut kaikessa puolipsykedeelisyydessään keikuttaa useampaakin venettä. Liki neljän minuutin mitta on jotain muuta, kuin mitä sinkkubiisi
Killer TV minuutin lanauksellaan lupaili, mutta hilpeä puolihulluus olikin yksi oululaisten lyömäaseista.
Ketchup leikkii enemmän kaiulla ja jälleen mitta yltää lähes neljään minuuttiin. Hälyisessä leijunnassa ja puoliprogeilussa voi haistaa kunnianhimoakin, kun
Sweet Futuren edustamaa rockimpaa raivoa on jalostettu uudeksi suunnaksi.
Stop The Reggae on ollut manan majoilla pian puolitoista vuosikymmentä, eikä hautaa kannata mielestäni avata enää tässä vaiheessa. Ysäristä on jo kauan ja Vast Urge on enää puhdasta nostalgiakamaa. Tallenteelta kohkausta on kuitenkin hauskaa kuunnella, kun veikeä
Purple Sheep outoilee ja
Parrot Bird raakkuu vänkkyrältä oksaltaan. Aivofolkilta jälleen ansiokasta kulttuurityötä.
Mika Roth
Tuomiokirkko: Wanhoja satuja paholaisesta
No Fun House
Tuomiokirkko on yhtyeen nimenä hakuteknisesti vaikea mutta samaan aikaan täydellinen, koska tuomioremmin tyyli sijoittuu jonnekin tumman ambientin, särisevän melun ja mustuutta huokuvan metallin välimaastoon. Doom on myös tietysti toimintaa kuvaavana sanana väistämätön, kun rakenne on näin tinkimätöntä. Wanhoja satuja paholaisesta koostuu kolmesta raidasta, joiden yhteismitta painuu 19 minuutin tienoille.
Ensimmäisenä kuullaan liki muodoton
Syntisten sapatti, jonka särinä ja loputtomalla kaiulla vahvistettu meluaminen on haaste haasteessa. Enemmän varsinaisia rakenteita tarjoaa
Asehuoneen seinät, jonka pörinä ja pauke lähentyvät tavallisemmaksi ymmärretyn black metalin piirejä. Sanoista ei selvää saa, mutta kaiutettua kuisketta demonisella kosketuksella kuuntelee kuin huomaamatta. Rytmipuolella lienee niin elävää kuin softavoimaa, mutta rajoja on mahdoton piirtää, sillä äänikakussa piisaa kerroksia ja jatkuva särinä sulattaa saumat näkymättömiin.
Ankkurina pohjaan kolahtava
Musta surma Suomessa on ambientimpi ja oikeastaan jopa kauniin rauhallinen teos, jolla kirkkomaiset kuoro-osuudet humisevat taustalla. Kantele pääsee myös hetkittäin ääneen, kun kuoleman täyttämiä sumuisia kenttiä kuvaillaan. Mittaa päätökselle kertyy liki kahdeksan minuuttia ja seesteisin teos kehittyy tuossa ajassa kääntyen jonnekin
2001: A Space Odysseyn loputtoman tähtiporttiajon suuntaan – tuomiota iskevistä kirkonkelloista kuitenkaan täysin luopumatta.
Matka alun teräksen kovista särinävalleista lopun eteerisiin pilviin on pitkä, raskas ja etenkin alkupuolella täysin koruton. Siinä missä alun murskajaisissa sekopäinen
Type O Negative yrittää kääntää
Black Sabbathin ja
Venomin konein yhdeksi hitaaksi ääni-Godzillaksi on lopun ambient aivan toisesta maailmasta lähtöisin olevaa. En tiedä miten sadut ja vanha vihtahousu tähän kaikkeen lopulta liittyvät, mutta matka on ainakin erilainen. Hämmentävää ja askarruttavaa outoutta.
Mika Roth
Vision 2000: V2K
Huumekoirien uhrien tuki
Mikä on visiosi?
Vision 2000 haastaa arvioijan, kuulijan ja koko maailmaan visiollaan, jossa maailma syntyy lo-fi elektropunkista ja taiderockista, jota luodaan ja luukutetaan digitalisoituneessa Suomessa. Gneren kohdille sovitetaan egg punk -termiä, eli nyt ollaan ironisia, hassuja, satiirisia ja syniin raskaasti nojaavia. Egg punkin alkuperäinen nimi oli muuten
Devo-core, joka olisi mielestäni huomattavasti osuvampi määritelmä.
V2K on huuruisten näkyjen ja kummallisten talousasioiden summa. Kokonaismittaa EP:lle kertyy vajaat 16 minuuttia, mihin mahtuu saavikaupalla visioita. Maailma pyörii rahalla ja rahan ympärillä, ei sille mitään voi.
Vision 2000 -kappale avaa kaiken jo ensiriveillä:
”B2B-ratkaisut, Influencer marketing, SEO-osaamisen tulevaisuus, vahvuusvalmennukset, sijoittajakohtaamisia, rajapintapalvelut…”. Kromia on pinnassa, tosin heti perään soiva
Musta home rikkoo illuusion liiasta täydellisyydestä ja
Talouskasvu-ankkuri näkee painajaista päivästä, jolloin kukaan ei enää tunnista kertojaa kadulla. Mikä voisikaan olla kauheampaa, kuin tavalliseksi kaduntallaajaksi päätyminen?
Sanan strateginen säilä huitoo ja vääristyneiden visioiden takana vaikuttavat useammatkin missiot. Musiikki soi vimmaisen kuumeisena ja iskulausemaisiin kertosäkeisiin luottavana, seuraavien yllätysten, rysähdysten ja pommien odottaessa kulman takana.
Ilmaisjakelulehdet kyllä huutaa otsikkoaan närkästyneenä ja
Tacticool turvaa VHS-saastalta vaikuttavaan juoneen, jossa päänsä tunnelistoihin eksynyt wannabe-Vietnam-veteraani tekee Humalistonkadusta taistelukenttänsä. Ahdistunut soundi saa tuekseen efektejä, mutta vain tarpeen ollessa riittävä.
V2K on samaan aikaan huono huumetrippi ja kristallinkirkas valonsäde suoraan supernovan sydämestä. Kovat ja raa’at soundit ajetaan kroonisesti pitkiksi, teksteissä sanotaan vain tarvittava – jos sitäkään. Visio on kova ja Devon lapset ovat löytäneet tarkoituksensa. Kaunista kai tavallaan ja tasoillaan.
Mika Roth
Vyöhyke: Nousukausi
Vyöhyke ei ole kiirehtinyt postituksen kanssa, tai sitten paketin taipaleella on tapahtunut jotain dramaattista. Nousukausi-kasetti saapui toimitukseen noin vuosi digitaalisen julkaisun jälkeen. Tai näin ainakin luottamani discogs- ja bandcamp-sivustot kertovat.
Bändin itsensä mukaan nimetty C-kasetti toi väriä pandemian harmaisiin alkuaikoihin, joten ryhmän uusin tallenne otettiin iästään huolimatta tutkittavaksi.
Eikä tuota päätöstä tarvinnut katua, sillä Nousukausi on kirpsakan tinkimätöntä punkrockia ja postpunkkia uuden aallon kovan kalseilla soundeilla vahvistettuna. Kappaleiden rakenteet ja mitat eroavat melkoisesti. Lyhin kiskaisu
EKY (Elävien kuolleiden yö) mahtuu alle minuuttiin, kun taas heti kyseisen pikataipaleen pesään soi miltei viisiminuuttinen
Taakka. Jotain levyn vahvuudesta kertoo se, että kumpainenkin biisi nousee mielestäni kärkihetkien joukkoon, eivätkä päällisin puolin näinkään erilaiset osat millään tavoin syö toistensa tehoja. Vyöhyke saattaa ensi alkuun vaikuttaa sinne tänne huitovalta bändiltä, mutta kokonaisuuden linjat ja teemat lähtevät kyllä nopeasti hahmottumaan.
Perinteisempää kitarameuhkaa tarjoaa
Varjon vokaaleilla vahvistettu
Huviretki, joka tekstin saralla ottaa kipakasti kantaa kulutusjuhlia vastaan.
Paperisota viskoo kieroja strategiapommeja, jossa valheet laitetaan töihin ja vihan sato korjataan lopulta ihka oikean sodan muodossa. Samaisen sodan jälkipyykkiä pohtiva
Mitäs läksitte näkee maailman illuusionsa menettäneenä, nousukautensa jo aikaa sitten förskottina nauttineena.
SA-INTin alkujaan esittämä
Maailma ilman rajoja istuu tässä kaikessa yhtenä lukuna tarinaan, jossa ihminen on ihan itse rakentanut helvettinsä vihasta ja sodasta.
Nousukausi on soundeiltaan tyly ja viesteiltään armottoman kova paketti. Vierailevan saksofonin äänet ja taustavokaalit sipaisevat pintoihin hieman meikkiä, joka ei pehmennä kokemusta vaan ennemminkin alleviivaa kaiken kovuutta.
Mika Roth
Lukukertoja: 53
