Klassikko

Waltari: So Fine, 1994

05.12.2017



Albumin kansainvälistä vetoa auttoi, ja auttaa varmasti edelleen, The Cure -laina A Forest. Biisihän vedetään vain päivitetyillä soundeilla, joten kyse taitaa olla puhtaasta kunnianosoituksesta. Ismo Alangon rustaama Piggy in The Middle on loikka ulos boksista, vaikka yhteistyön hedelmä jääkin hieman torsoksi. Kulmakarvoja rypistää myös loppuun sijoitettu blacksabbathmainen Mysterious, sekä sen takaa löytyvä piiloraita, jolla black metalin vuonotkin jo siintävät horisontissa.



Raskaampaa päätä edustaa myös Faith No Moren sivupeilin tienoilta kumisteleva Freddie Laker. Tämä kuului niihin raitoihin, joita en aiemmin ymmärtänyt lainkaan. Nyttemmin tuo täytepalan ja tunnelmanvaihtajan välillä taiteileva raita tarttuu jo napakammin, mahdollisesti juuri siksi että se kuulostaa niin kovin vähän Waltarilta. Mutta tämähän ongelma oli jo tuolloin: kaikessa kahkoudessaan yhtye kun loi musiikkia joka kuulosti yleensä ensimmäiseksi Waltarilta – asia jota ymmärtääkseni juuri yritettiin välttää kaikin mahdollisin keinoin. Keskelle levyä unohtuneita helmiä on myös funkkaavasti metalloiva To Give, jonka väliosassa Waltari hipoo jo Pet Shop Boysin tuolloisia tiluksia. Ja vieläpä onnistuneesti kaikkine ”Isolation!” huutoineen.

Maailma on muuttunut, mutta edelleenkään kovin moni bändi ei sotke teknoa, death metalia, progea, funk rockia, joikausta ja ysäri-altsua keskenään. Ainakaan samassa biisissä, tai edes samalla levyllä. Waltarin tapauksessa lopputulos on tekijöidensä näköinen musiikkiräiskäle, jonka jokainen lohko maistuu erilaiselta. Ja että miksikö klassikoin juuri tämän levyn? No, Waltarihan rikasti kansainvälistä Suomi-kuvaa, ja oli luomassa korpien kätköissä jurottavasta mörököllilaumasta eurokelpoista, rohkeaa ja itseensä luottavaa kansaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 106
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa myös