The Blubberheads – avaruudessa riittää kartoittamista
22.02.2018
The Blubberheadsin ensimmäinen demokasetti näki päivänvalon lokakuussa 1992, eli taustapeiliin on kadonnut jo pari mutkaa. 90-luvun puolivälissä bändi julkaisi muutaman EP:n, minkä jälkeen jatkoa saatiinkin odottaa pidempään. Hajabiisejä kuultiin toki joillain kokoelmilla, mutta vasta taannoin ilmestynyt Paradise Surrounding Us -albumi rikkoi varsinaisesti hiljaisuuden. Kuinka pitkältä ajalta kiekon materiaali kertynyt, ja koska teille kävi selväksi, että nyt tehdään muuten pitkäsoitto - vaikka hartiapankin voimin?
Tuomas: - Levyn vanhin kappale on vuodelta 1998, joten tavallaan jatketaan suoraan siitä mihin alkujaan vinyyliksi aiotun kasetti EP:n jälkeen oli jääty. Nimikappale on 2000-luvun alusta ja loput vuosilta 2010-12. Pitkäsoiton tekoa suunniteltiin alunperin jo ennen vuosituhannen vaihdetta, jolloin oli kustantajakin kiinnostunut yhteistyöstä.
Tuomas: - Toteutusvaihe toki vei aika kauan ja suunnitelmatkin välillä muuttuivat lennosta. Liekö mikään nyt kuitenkaan täysin selvää ollut ennen kuin levy oli omassa kädessä. Erityiskiitos Ville Piriselle viime hetken kannustuksesta.
Juho: - Muistan joskus vuosia sitten miettineeni, että Paradisessa se musiikki saapuisi tyhjyydestä eteemme. Yhtäkkiä se on muovin palaksi muuttuneena edessämme! Kyllä, tästä täytyy kiittää Piristä. Sen kai piti kuunnella toi levy läpi ja sanoa mielipiteensä, mutta mieleen on painunut vain keskustelu kesäisen Telakan terassilla: "Eikö kaiken perimmäinen tarkoitus ole kuitenkin tuottaa maailmaan LISÄÄ MUOVIA!" Siellä se varmaan naksahti, pitkäaikainen unelma, että kannattaa tämä levy tehdä.
Long Spaghetti Song on melkoinen jauhojen suuhun lyöjä avausraitana. 11 minuuttia ja 11 sekuntia savusukellusta jonnekin krautrockin ja stonerin psykedeeliseen risteykseen. Onko tämä sellainen testi, että jos pidät tästä, pidät mistä tahansa meidän tekemästä tavarasta?
Juho: - Niin tämähän lähti vähän semmosesta tsoukista. Oltiin pitkästä aikaa menossa keikalle ja mietittiin kämpillä, että soitetaan toi salin tyhjennysbiisiksi ilmiselvästi luotu 10-15-minuuttinen hirviö keikan alkajaisiksi. Sitten kun oli levy tekeillä, äänitykset käsissä, tuli mieleen, että laitetaan tämä levyn kärkeen. Oli kai siinä sekin vähän, kun meidän 90-luvun EP:t tahtoivat kestää kokonaisuudessaan juuri ja juuri saman verran.
Tuomas: - Itse kustantamisen paras puoli on tietenkin se, ettei kukaan ulkopuolinen tule järkeilemään ja sotkemaan.
Kun avauksesta on selvitty, niin sitten leukaperiin jysähtääkin jo Bongoloid-niminen psyke-garage-surf -herkku, josta on myös vaikea todeta, että onko se nyt uiva vai lentävä otus. Pidin tästäkin siivusta todella paljon, mutta en ihan ensimmäisellä kuuntelukerralla. Kuinka monta pyörityskertaa levy mielestänne vaatii, ja minkälaista palautetta olette saaneet itse kiekon materiaalista?
Juho: - Sehän on aina kuulijastakin kiinni, miten jokin musiikki toimii. Joku alkaa hymyillä ja jorata heti, kun taas joku toinen vaatii aikaa syventyä. Bongoloidin uusioversion syntytaru on aika tyypillinen Blubberheads-biisin alkukertomus. Olipa kerran biisi, joka toimi, ja paljon myöhemmin toinen biisi, joka ei sitten koskaan oikein lähtenytkään. Mutta siinä biisissä oli kuitenkin eräs osa, jota ei tehnyt mieli hassata. Niinpä eräänä päivänä nämä osat vain löysivät toisensa.
Tuomas: - Bongoloid on julkaistu alunperin jo vuonna 1999 Brew Recordsin kokoelmakasetilla suoraviivaisempana sovituksena. Pyörityskertojen tarvittavaa määrää en osaa arvioida, toivottavasti ihmisillä olisi aikaa ja kiinnostusta kuunnella musiikkia yleensäkin albumikokonaisuuksina. Jotkut ovat hieman kummastelleet kontrastia vanhempaan materiaaliin, mutta palaute on ollut kuitenkin yllättävän positiivista.
Biisimateriaalinne levittäytyy aika laajalle tyylikentälle, joten miten itse kiteyttäisitte musiikkinne noin genreviitoilla? Psykedeelistä rockia, stoneria, garagea, punkkia, taiderockia - vai mitä? Vai onko moisilla termeillä edes mitään väliä?
Tuomas: - Varmaan kaikkia noita ja toivottavasti muutakin. Itse en välittäisi kummemmin genrejä miettiä, mutta promotessa ja levyä kauppaillessa aina joutuu kuitenkin jollain lailla musiikkia kuvailemaan niin onhan tuollaisista jotain apua.
Juho: - Biisit ja musiikki syntyvät ehdoillaan. Ei nykyään enää pysty biisejä pakottamaan, niistä tulee semmoisia kuin tulee. Nykyään yhä enemmän yhdessä koko bändin voimin, Hallelujaa!
Ensimmäinen omakustannealbumi on nyt tosiasia, mutta tulevasta ei ole tätä kirjoitettaessa sen kummempaa tietoa. Uutta materiaalia on jo kuuleman mukaan syntynyt siinä määrin, että jatkoa on kuitenkin luvassa jossain muodossa – joskus.
Juho: - Suunta on looginen mutta silti jotenkin arvaamaton, itselle ainakin. Se pitää homman tekemisen arvoisena. Aina jotain uutta arvaamatonta horisontissa. Meillä on tosiaan nyt uusi jäsen bändissä, kutsumme häntä Velluksi. Hänen mukanaolonsa ei mitenkään vähennä tulevaisuuden arvaamattomuutta! Mutta uutta kamaa on tulossa. Avaruudessa riittää kartoittamista.
Albumin sulkee lähes 8 minuuttiin saakka kasvava nimibiisi, jonka alku muistuttaa, allekirjoittaneen mielestä nyt ainakin, Pink Floydin Careful With That Axe, Eugene -raitaa. Tietoinen kumarrus, puhdas vahinko vai kosmista sattumaa, jonka takaa löytyy tarkoitus? Miten Floyd ja aikalaiset muuten uppoavat jäseniin?
Tuomas: - Floydia toki on tullut kuunneltua paljonkin ja jossain vaiheessa biisin aloitus vain muotoutui itsestään tuollaiseksi. Tietoiseksi kumarruksen tekee, ettei sitä sitten väkisin enää lähdetty muuttamaan levylle.
Juho: - Niin, no mitäs sitä kieltämään – Floiska on Floiska! Aina vaan. Shine On You Crazy Diamond paukahti 19-vuotiaaseen meikäläiseen kaikkivoipaisen täysillä. Barrettin ja Gilmourin joitain levyjä olen kuunnellut. Hyviä juttuja. Mutta Paradise syntyi ehdoillaan. Ei siitä olisi lopulta muunlaista voinut tulla.
Autopilot on mielenkiintoinen rock-siivu keskemmällä levyä, mutta millä ja minne olette menossa autopilotilla, ja miltä maisemat näyttävät kulkuvälineenne ikkunoista?
Juho: - Olin tuohon aikaan kaupungissa yövuorossa ja aamuvarhaisella ajelin moottoritietä takaisin, kohti sankempia metsiä. Autopilot kertoo siitä fiiliksestä, kun ajaa unen ja valveen rajavyöhykkeellä, autopilotilla, tuollaisessa tilanteessa. Suuntana oma sänky ja höyhensaaret.
Juho: - Paitsi se alku, siinä oli taustalla vaan joku vakuuttuminen Lidlin kivennäisvedestä. Liekö Suomessa vielä Löningenistä ja sen alisista kertovaa biisiä tehty? Saa ilmoittautua, ehdottomasti kiinnostaisi tutustua!
Tuomas: - Vaisto vie ja sattuma sivaltaa. Maisemat on samat vanhat tylsät, kunnes jokin muuttaa näkökulmaa ja kaikki näyttäytyy aivan eri valossa.
Jos The Blubberheads tulisi muistaa vain yhdestä biisistä, tai sen osasta, niin mikä se olisi?
Juho: - Heh, enpä ole kyllä tällaista miettinyt. Taitaa se klassikoksi muodostuva miljoonahitti vielä odottaa tulemistaan. Kunhan tässä nyt jotain pahennusta vielä aiheutettaisiin.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.
Tuomas: - Kengännumero jäi kertomatta: 44.
Juho: - Kaikki lippikset on yleensä liian pieniä.
Desibeli.net kiittää ja kumartaa, ja kehottaa seuraamaan bändin uutisia. Luvassa on kevään myötä ensimmäinen keikka uudella kokoonpanolla, ja kenties jotain muutakin.
Haastattelu: Mika Roth
Kuvat:
mustavalkoiset: Jouni Parkku
punainen: Jaana Lehtinen
värillinen: Sami Laitala
