Sinkut - Helmikuu 2021
AWA: Magiaa
Rakkaus tekee meistä kaikista mielipuolia, osasi eräskin runoilija ja kirjailija aikoinaan kiteyttää. Pakkomielteisestä rakkaudesta on tehty aikojen kuluessa useampiakin eri taiteenlajien merkkitöitä, joten AWA on tuoreen sinkkunsa kanssa kelpo seurassa. Tumman pop-kappaleen syntyhistoria ulottuu kuuleman mukaan aina 15 vuoden päähän, jolloin biisin cembaloteema ilmiintyi tähän maailmaan. Hyytävän barokkimainen kuvio on selvää sukua klassisten kauhuleffojen ääniraidoille, joten otti aikansa löytää teemalle sopiva ympäristö.
Magiaa on siis laulu rakkaudesta, himosta ja siitä, kuinka kertoja on valmis turvautumaan jopa noituuteen saavuttaakseen tavoitteensa. Cembalon kutoma kuvio luo kappaleeseen pahaenteisen tunnelman, joka enteilee jonkin sydämen rikkoutumista. Sillä aina kun pakotamme tahtomme, rikomme myös todennäköisesti jotain rikkoutumattomaksi tarkoitettua. AWA osaa pidätellä kappalettaan, sen vyöryessä hiljalleen eteenpäin, eikä kuulijalle tarjota helpotusta edes lopussa, vaan ennemminkin entistä isompaa koukkua suupieleen.
Mika Roth
Folkjykä: Tyttö
Folkjykä täräytti vuosi sitten ihmeteltäväksi yhden miehen akustisen varaventtiilin, joka toimi terapiafolkkoneena.
Folkjykän EP-levy avasikin rohkeasti luvun, jota uusi sinkku nyt osaltaan täydentää. Kolmen minuutin radio- ja markkinaystävällisen mitan asettamat rajat eivät ole oikeastaan minkäänlaisia rajoja, kun Folkjykä vyöryttää kurkkuäänisen biisin ihmeteltäväksi.
Saatesanoissa Tyttö-sinkkua kuvataan rytminsä puolesta hypnoottiseksi, ja tuo väite on helppo myös allekirjoittaneen allekirjoittaa. Muinaisuutta uhkuva rytmi ja poljento näet vievät aatokset jonnekin luolamiesaikoihin saakka. Kaukaisiin hetkiin, jolloin vasta ryhdyimme tarkemmin tiedostamaan ympäröivän maailman ihmeellisyyden. Isosta maailmasta varoittaa myös kertoja, joka yrittää suojata tyttöä maailman pahuudelta, raskaalla tavalla keveiden äänien muodostaessa vastavoimien navat. Nämä ovatkin uniikilla tavalla järjestäytyneitä ääniä jostain runouden, romuluisen folkin ja shamanistisen loihdinnan tienoilta.
Mika Roth
Heidi Simelius: Upee
Soulahtavaa poppia ei ole tässä murheiden vaivaamassa maailmassa koskaan liikaa, ei ainakaan tähän aikaan vuodesta. Viime keväänä
Heidi Simelius avasi soolouransa isosti soivalla
Tähän jää -balladilla. Tällä erää soundi ei yllä aivan
James Bond -sfääreihin saakka, mutta Upee on siitä huolimatta räväkkä, elämän iloa pirskahteleva voimaantumisen julistus.
Suomalaisugrilaiseen luonteeseen kuuluu olennaisena osana se, että oma kynttilä pidetään visusti vakan alla. Omaa erinomaisuutta ei julisteta, olisi siihen sitten vaikka kuinka hyvät perusteet. Upee rikkoo tuon tradition, sillä eroprosessista toipuva kertoja huomaa vahvuutensa, vaikka onkin rikkinäinen ja toisinaan yksin. Antaa siis noppien tippua ja tartutaan elämään, kun vielä elossa ollaan – siinä osapuilleen sanoma, joka on kieltämättä sanomisen arvoinen. Pienet räpit väliosassa ja urbaanisti svengaava soundi nostavat fiilistä. Tästähän tulee hieman mieleen
Michael Jacksonin kulta-aika, mutta hänhän olikin popin kuningas.
Mika Roth
Hugo Soniver: Summeri soi
4RPA Entertainment
Jossain trapin ja hip hopin vaikeasti rajattavilla välimailla taituroiva
Hugo Soniver tekee ensimmäisellä sinkullaan parikin asiaa selväksi. Ensinnäkin koripallo on se laji, joka saa Hugo Soniverin sykkeen nousemaan, toisekseen hyvä biisi pystytään takomaan alle kolmeen minuuttiin, kun vain löytyy taitoa ja tahtoa.
Koripallo antaa kieltämättä mukavan pamauksen osuessaan parkettiin, mutta koritelineen kolinaa ei tällä siivulla kuulla. Jokainen heitto näet lentää sukkana läpi, eikä Hugo myöskään muulla tavoin pidä kynttiläänsä vakan alla. Biisin rytmikoukku ja pieni klingahduskuvio jäävät jo kerrasta kummittelemaan mieleen, eikä siivu heikkene edes raskaammassa toistossa. Savolaislähtöinen ja tätä nykyä Vantaalta käsin operoiva artisti aloitti musiikillisen uransa viime vuonna, joten matka on vasta aluillaan. Nähtäväksi jää kuinka monta kolmen pisteen koria herra tuleekin vielä upottamaan kotimaisilla musiikkikentillä, alku ainakin lupaa pisteilottelua.
Mika Roth
Hullunkruunu: Alku
Hullunkruunu on nokialainen duo, jonka debyyttisinkku yllätti kuin varoittamatta saatu lämmin halaus. Kaksikon musiikkia luonnehditaan saatesanoissa americanaksi, jonka lievä tummasävyisyys selitetään suomalais-melankolisella kierteellä. Kieltämättä preerioiden ja loputtomien peltoaukeiden avaruus saa pohtimaan suuren veden tuolla puolen löytyvää ihmemaata, jota kauniisti rullaava biisi maalailee taivaanrantaan suosiollisilla väreillä.
Alku on hienosti kohti loppuaan kasvava ja tuntoja nostattava biisi, joka osataan kuitenkin pitää riittävän pienenä. Kappale vaikuttaa jopa lievästi folkahtavalta, vaikka kuulasta soundimaailmaa on rakennettu kerros kerrokselta, yksityiskohtien kohotessa kuuntelukertojen karttuessa pintaan.
Antti Isosompi on löytänyt koskettavan kulman nopeasti ohikiitävään hetkeen, joka ei välttämättä olekaan niin ohikiitävä. Isosompi ja
Niina Sirén laulavat riipaisevan täydestä sydämestä, eikä elämän ihmeellisyyttä korostava kappale selitä itseään turhaan puhki. Melkoinen debyyttisinkku, joka saa odottamaan innolla jatkoa.
Mika Roth
Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat: Ikuinen tammi-helmi-maalis
Texicalli Records
Mitä meille jää, kun joulun pyhät ja uudet vuodet ovat takana, ja toisessa suunnassa vappuun on vielä lohduttoman pitkä aika? Se on sitä sohjoa, pitkää ja kylmää talvea, sekä loputtomia iltoja, jolloin lapaset, sormikkaat, kengät ja ulkohousut ovat pattereilla kuivumassa. Ikuinen tammi-helmi-maalis – tuskinpa tuota voi tätä osuvammin sanoa, ja muodoksi on tietysti valittu melankolialla lumipesty kitarapop.
Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat ei kuitenkaan ainoastaan murehdi jäätyneen loskan ja huuruisten lasien takana, vaan osaa nähdä kaikessa tässä myös jotain hienoa. Näin vaikka työporukan kanssa kohti lounaspaikkaa liukastellessa saattavat lapsuuden talviriemut olla kaukana. Kuinka voisi oppia taas nauttimaan ikuisesta tammi-helmi-maalis -maailmasta, jossa kaikki on jäätynyt tavallaan aloilleen? Pitäisi kaiketi löytää oma sisäinen lapsi, joka laskisi Stigallaan pois jopa ne työkiireet ja muut elon tuskat, jotka kummittelevat jokaisen lumikasan takana.
Mika Roth
Johanna Rutto: Unleash the Madness
Siitä on lähes päivälleen vuosi, kun tutustuin artistiin nimeltä
Johanna Rutto. Melodisen metallin powerimmalla puolella viihtyvä laulajatar latasi
Steal Your Soul -sinkkuunsa sellaisen määrän newtoneita, että oksat poikki ja puoli Siperiaa perään. Uuden metallikärjen on kirjoittanut monissa metalliliemissä karaistu
Vili Rantanen, joten palasten pitäisi olla kohdillaan.
Heavy metalin perinteitä kunnioittava Unleash the Madness paukutetaan reiluun kolmeen minuuttiin, perinteisen – ja kiistattoman mehukkaan – kitarasoolon tipahtaessa maisemaan jo kahden minuutin virstanpylvään jälkeen. Kappale on kaikin puolin nopea, armoton ja iskevä, mutta samaan aikaan soundeiltaan selkeä. Lopun väliosasuvanto järjestää palikat kohdilleen, ennen kuin viimeinen hyökkäys käynnistyy, eikä tuttu kaava vaikuta tässä kohdin mitenkään ennalta-arvattavalta. Energiamittareiden neulat napsahtavat kaakkoon, eikä päämelodian tarttuvuudessakaan ilmene ongelmia, joten vuosi 2021 potkaistaan komeasti käyntiin tässä leirissä. Pinnat vielä taiten tähän päivään päivitetyistä soundeista.
Mika Roth
Julian Faith: Sorrow Wing
Julian Faith on soolouraansa käynnistelevä artisti, jonka ensimmäinen sinkku sijoittuu tyylillisesti sangen vaikeasti määriteltäville seuduille. Komean ja suomalaisugrilaiseen makuun sopivan tuskaisen lauluäänen omaava mies kun pistää hitaalla startillaan arviosedän adjektiivivaraston testiin.
Yhtäältä hitaamman puoleinen biisi on selvä balladi, mutta elektronisen koleat ja kaikuvat elementit tuovat esiin dark elektron ja dark ambientin kaltaiset termit. Vokaalit ovat vahvasti edessä ja alati läsnä, modernia kohinaa ja rahinaa ripottelevien synien jäädessä säestäjän rooliin. Tulkinnassa on samaan aikaan runsaasti voimaa ja haurautta, jolloin kuulijan on helppo asettua oletettavasti siipeensä saaneen rakkauden saappaisiin. Tai saattaahan aiheena olla kaltoin kohdeltu toripulu, kukin tehkööt omat tulkintansa. Tulkintaa sen sijaan eivät kaipaa lopun rankemmat vivahteet, jotka henkivät lämpöä taatusti useammankin goottirokkarin sydämeen. Kyse on pienen pienistä siirtymistä, mutta viestit löytävät taatusti kohteensa. Mielenkiintoista.
Mika Roth
Kaarnalaivuri: Kuka tähtenä taivaan loistaa
Kaarnalaivuri julkaisi vuonna 2016 osittain lujaakin potkineen
Seinän takana on toinen maailma -pitkäsoiton, joka tosin mielestäni kärsi tarpeettoman hinkatusta ja siloisesta äänimaailmasta. Tässä välissä duosta oikeaksi bändiksi kasvanut yhtye lupaa rockin paukkuvan kovemmin tulevalla pitkäsoitolla, jolla on toki tilaa myös balladeille.
Kuka tähtenä taivaan loistaa -biisi kertoo ihmisestä, jolla on kenties liikaakin vaikutusvaltaa siinä, kenestä tulee tähti ja kenestä ei. Mitään sen tarkempia koordinaatteja ei anneta, mutta ehkäpä tosi-tv:n musiikkikisat ovat toimineet innoitteena – ken tietää. Sen kuitenkin tiedän itse, että tässä biisissä on parikin loistavaa koukkua. Akustinen kitara ja pamahtelevat rummut saattavat maalailla
Bon Jovia taustalle, mutta stadin slangi ja rouheaksi intoutuva sähkökitara pistävät leveyspiirit kohdilleen. Kertosäkeessä tarrapinnat täyttävät myös nuotteja, minkä lisäksi hattua on nostettava ilmavasta sovituksesta. Paljon tapahtuu, eikä soundi/info -ähkystä ole silti tietoakaan.
Mika Roth
Kallio Underground: Kirkas puoli
3rd Rail Music
Kallio Underground on kiistatta suomiräpin legendaarisimpiin rap-yhtyeisiin lukeutuva nimi, joka teki paluun pitkän tauon jälkeen. Vuonna 2021 Kallio Undergroundin muodostavat monissa rap-liekeissä karaistut
Petos ja
Jontti, joiden tulevan albumin nimeksi on valittu
Kirkas puoli. Nimihän viittaa neljäntoista vuoden takaiseen
Pimeä puoli -pitkäsoittoon, jonka julkaisun jälkeen maailma on muuttunut ja muuttanut.
Ihminen on rakennettu ovelalla tavalla, sillä meissä kaikissa (tai ainakin lähes kaikissa) on omatunto. Tiedämme koska teemme oikein ja koska teemme väärin, eivätkä säännöt ole kovinkaan vaikeat – paitsi että ovat. Ahdistavilla soundeilla ja viiltävillä riveillä varustettu biisi on kuin laukaus kohti maailman ydintä, koko sivilisaatiomme sydäntä, jota jokin tuntuu jatkuvasti mädättävän. Kolkon raidan neljä minuuttia tippuvat kuin avaruusalus mustaan aukkoon, hitaasti, viivytellen ja sitä varmemmin. Tervetuloa takaisin Kallio Underground, nyt jos koska tarvitsemme kirkasta puolta ja ohjaavaa valoa.
Mika Roth
Karri Lehtonen: Ullanlinnan valssi
Young Diamond Creative
Karri Lehtonen on Helsingin Kalliossa vaikuttava tarinankertoja-muusikko, joka luo tarvittaessa isosti soundaavaa poprockia. Tai vaikka urbaanin iskelmäfolkin ja rock operan hybridiä, jos tilanne ja tarina niin vaativat. Ja Ullanlinnan valssi on vaatinut yllättävän runsasta maalipaletin käyttöä, isosta kankaasta nyt puhumattakaan. Mainittakoon vielä että Lehtosta on sparrannut itsensä
Jarkko Martikainen, minkä ansiosta Lehtonen on karistanut ns. normin pölyt pois tarinankerrontakengistään.
Ullanlinnan valssi on kieltämättä valtaisa biisi, jonka rönsyilevä, barokkimainen ja kulmikas pop-ooppera losautti jauhot suuhun ensikuuntelulla. Reiluun neljään minuuttiin on survottu folkahtavaa tarinankerrontaa, rämisevää stadionrockin rosoa ja tietenkin pientä kritiikkiä itseään liian täynnä oleville ihmisille. Iloiset ripaukset chansonin, kersantti Pippurin ja 60-luvun undergroundin purnukoista ja kasassa on jotain unohtumatonta. Tämähän on oikeasti virvoittavan sulaa hulluutta, jossa ns. normeille ja säännöille annetaan pitkät. Stadionluokan akustista folkpoprockia täysin omilla korteilla, nopilla ja numeroilla.
Mika Roth
Lettoman: Letto Song
Suo, kuokka ja wanha kunnon blues, siinähän se oleellinen on. Tai tämä lienee ainakin vastaus, mikäli asiaa sattuu kyselemään
Lettomanilta, eli
Antti Pasaselta. Lettohan on siis puuton suo, josta em. kuokalla saa muokattua peltoa, tai sitten suon äärellä voi kitara kourassa kaipailla menneiden päivien, onnen ja ehkä rakkaankin perään.
Letto Song on surumielisen veikeä siivu alkuperäisen bluesin ravinnerikasta multaa, joka on saatettu maailmaan lähinnä akustisen kitaran sekä valittavan laulun keinoin. Taustalla kyllä rynkytetään pientä rytmiä bassolla ja rummuilla, mutta painotus on sanalla ’pientä’. Oman pikantin makunsa bluesliemeen tuo slidekitara, joka olisi kannattanut nostaa ehkä paremminkin esille näin karussa maisemassa. Tulevaisuudessa Lettoman pohtii tosin jopa soundin pelkistämistä entisestään, joten ehkä tämä ensimmäinen sinkku tulee myöhemmin edustamaan projektin soundillisesti monipuolisinta antia. Kulmikas ja hellyttävän romuluinen biisi, josta ei osaa oikein olla pitämättäkään.
Mika Roth
Moses II: The Golden Calf
Nyt on nimeämispolitiikka kohdillaan.
Moses II niminen yhtye ja biisinsä The Golden Calf? Tätä herkullisemmaksi ei hehkutus enää mene, mutta mitä löytyy kirjainten takaa? Moses II on omien sanojensa mukaan 70-luvun progen jättiläinen 2020-luvulla, eli irrottakaa turvavyönne ja sytyttäkää savukkeenne, äänimatka halki aikojen on alkamassa.
The Golden Calf on ensisijaisesti rock-biisi, mutta tämä rock-siivu perustuu
Bachin
Toccata ja Fuugaan D mollissa. Kyllä, luit oikein. Kuinka kukaan uskaltaa, kehtaa ja arvaa koskea näin ikoniseen klassisen musiikin monoliittiin? Ennen kuin annetaan kivien kuitenkaan lentää halki ilman, nostan esille kaikkein merkittävimmin puolustuksen: Moses II on saanut rock-koneensa toimimaan, eikä tässä tanssita mitenkään
Johann Sebastianin haudalla. Yhtye ei tee pilkkaa tai turvaudu halpoihin temppuihin, vaan kunnioittaa omalla tavallaan mennyttä, mutta tekee kaiken samaan aikaan omalla tyylillään. Alkuperäinen on tietysti aina alkuperäinen, mutta alkupisteestä voidaan piirtää vaikka minkälaisia kaaria, joiden arkkitehtuuri entisestään korostaa alkuteoksen voimaa.
Mika Roth
Musta Valo: Morfiini
Kaakao Records
Tummaa post-poppia soittava
Musta Valo oli niitä harvoja valon tuikahduksia viime keväänä, kun bändin
Tuleville sukupolville -albumi ilmestyi keskelle pandemian lamaannuttamaa maailmaa. Poikkeuksellisesta tuli sittemmin normaalia, mutta onneksi bändi jatkaa eteenpäin ja Morfiini-sinkulle luvataan jatkoa jo kevään aikana.
Entä mistä Morfiinissa on kyse? Kappaleen kertoja kokee olleensa vain kipulääkettä toiselle, jotain jonka tehtävänä oli ainoastaan auttaa pahimman yli. Siinä missä kertoja avasi auliisti itsensä, kotinsa ja sydämensä, koki vastapuoli tilanteen siten, että tämä oli vain välivaihe, johon ei missään nimessä sitouduta pidemmäksi ajaksi. Jo alusta saakka tuhoon tuomittu suhde maalataan esiin tummin sävyin, hiljaisen biisin ja kylmäävien soundien avautuessa tragedian tavoin. Viimeisen minuutin kosketinkuvio ja öisen veden pintaa muistuttava soundimaailma kiteyttävät kaiken. Surumielisyys, synonyymien aallokko ja tappion karvas kalkki – niistä on parhaimmat biisit tehty.
Mika Roth
Palor: Tyhjiö
Palor on salolainen yhtye, joka luo kitaralla ja syntetisaattorilla 80-luvun synkistelystä innoittunutta postrockia. Ensimmäisen sinkun perusteella rockista on tosin sangen lyhyt matka dreampopin rauhaisille rannoille, sillä Tyhjiön sisälle on jäänyt runsaasti kaikualaa. Palorin perustaja oli mukana sittemmin telakalle päätyneessä
Transdelassa, jonka mainio
Fever Dreams -pitkäsoitto herätteli niin ikään
The Cure -mielleyhtymiä.
Tyhjiö leijuu näkyväisen rajoilla, hiljaisten ja varoen esitettyjen vokaalien pysytellessä harvojen kitaranuottien edellä. Taustalle luodaan kauniita syntetisaattorimaailmoja, joita väritetään rohinalla, rakeisuudella ja hälyllä. Myös kitaran säästeliäissä piirroissa on paljon pientä rosoisuutta ja ns. vääriä hälyääniä, jotka ovat kuitenkin kaikki tarkoin rakennetun kokonaisuuden osasia. Nimeensä sopien Tyhjiö kulkee radallaan ilman sen kummempia muutoksia tai kehitystä, biisi vain leijuu ja huojuu, kunnes haipuu pois. Olo ei ole kuitenkaan millään tavoin tyhjä, vaan jotenkin lohdullinen. Kaunista maalailua hiljaisuuden kohisevilla rajoilla.
Mika Roth
Peter Engberg: Ambient Fields of Gold
Impossible Music
Ambient-musiikista puhuttaessa tulee helposti rajanneeksi genren musiikkia syntetisaattoreilla tehdyksi, mutta asiahan ei tietysti ole niin yksinkertainen.
Peter Engbergin uudella sinkulla ambientin rauhaisia polkuja kuljetaan akustisen kitaran, baritonikitaran, ukulen sekä lap steel -kitaran johdolla. Toki takaa löytyy hieman rytmiäkin, mutta painotus on tässä tapauksessa vahvasti sanalla ’hieman’.
Ambient Fields of Gold onkin kuin rauhoittava kävely halki seesteisen puiston, tai häiriötön matka keskellä luonnon kauneutta, kenties painottomuuden harhatilan hetkellisesti luovalla junalla, jonka suurten ikkunoiden takana vaikuttaa olevan aivan toinen maailma. Erittäin harvat rytmiset välipisteet rytmittävät menoa juuri sen verran, ettei biisi vajoa omiin lampiinsa, kielisoitinten luomien aaltojen ollessa juuri riittävän energisiä, eloisia ja korkeita. Instrumentaaliraidalla voikin aistia kultaisten peltojen taian, etenkin jos ehtii sulkea silmänsä hetkeksi ja antaa äänten vain johdatella itseään.
Mika Roth
St. Aurora: Falling (Just Another Way to Fly)
St. Aurora on helsinkiläinen vauhdikasta ja räväkkää rockia soittava orkesteri, joka lataa esikoissinkullaan melkoisen paukun matkaan. Debyytti EP-levyään parhaillaan viimeistelevä ryhmä on kasvanut basisti
Ero Lambergin ympärille, joka aiemmin vaikutti
Santa Cruzissa. Kahden kitaristin rinnalla ei kuulla kiippareita, eikä muitakaan mutkikkaita juttuja, sillä ainakin Falling (Just Another Way to Fly) -biisillä homman nimi on potkiva, popahtava ja punkahtava rock.
Rosoa ja luonnetta on siis kaadettu esikoisbiisiin sankokaupalla, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö mukana voisi olla melodista tarttumapintaa. Tuo eri maailmoiden yhdistely ja rusinoiden nyppiminen useammasta pullasta antavatkin kipaleelle vankan vauhdin. Eikä tarkemmassa syynissä yllättävänkin monimutkaiseksi osoittautuva siivu edes kompuroi omaan näppäryyteensä. Pinnat vielä lyriikoista, joissa lähetetään matkaan viestien ohessa myös tärkeitä huomioita, joita itse kunkin kannattaa aina silloin tällöin pohtia.
Mika Roth
Teemu Raita: Levoton
Skogbacka Records
Kirkkonummelainen laulaja/lauluntekijä
Teemu Raita on ehtinyt julkaisemaan jo kaksi pitkäsoittoa, mutta viime vuodet ovat olleet suoranaista hiljaiseloa musiikin saralla. Nyt heleää ja folkahtavaakin poppia soittava mies katkaisee kahdeksan vuoden mittaiseksi venähtäneen kuivan kauden uudella sinkulla. Nopeasti syntyneelle kipaleelle ei luvata vielä sen kummempaa jatkoa, mutta pöytälaatikoissa on kuuleman mukaan runsaasti materiaalia, joten kuka tietää.
Keskitytään kuitenkin käsillä olevaan biisiin. Levoton on hellyttävän pienimuotoinen laulu arjen tasoittamasta luonteesta ja rakkaudesta, jota kertoja haluaisi kovasti vaalia ja hoivata. Nuoruuden levottomuus on jo jäänyt taakse, joten ehkäpä on aika katsoa asioita itseään suuremmasta kulmasta. Akustiset kielisoittimet soivat hiljaa, helkkyen ja positiivisuutta uhkuen, mitä myös lyriikka alleviivaa: kaikki on tässä ja nyt, joten pidetään se arvokkaista arvokkain, rakkaus, elossa. Eikä ainoastaan elossa, sillä yhteistyöllä kasassa on nopeasti jotain upeaa ja entistäkin hienompaa, joten annetaan hyvien asioiden vain kasvaa. Tuolle voisi nostaa vaikka maljan.
Mika Roth
Vancleef: Human Vultures (Desert Prey)
Gatling Ambush Productions
Spagettiwesternien ja surffaavan rautalangan mestarit ovat täällä taas ja uusi sinkku lupailee jopa tulevaa EP-levyä.
Vancleef eli
Frank Wolff Spider,
Franco Horo,
Poc Stoneface ja
Mefisto Volonté ratsastavat pölyisissä takeissaan kaupunkiin, eikä tässä instrumentaalimittelössä oteta vankeja. Aseina herroilla ovat kitarat, sekä rullaavaa komppia takova rytmiryhmä, eikä vokaaleja ole mukana muutamaa, oletettavasti ainakin osin elokuvista napattua, taustahuutoa lukuun ottamatta.
Tuore sinkku on peräti kuuden minuutin tuolle puolen ulottuva teos, jonka lopussa kuullaan colt-pistooleiden orkestroima ampumavälikohtaus, ryyditettynä ilkeällä naurulla & kuolinkorinoilla. Tämän jälkeen kuullaan hautajaismarssia, tai jotain sen kaltaista rauhoittelua, mikä kaikki puuttuu biisistä löytyvältä sinkkuversiolta. Itse pihvi tässä annoksessa on kuitenkin timanttinen pääriffi sekä melodiakulku, jonka aallonharjalla kipale ratsastaa. Soundi on raskaalla tavalla runsas, mutta vaikka kitarasoundi säröytyykin hetkittäin, pysyy lataus mielestäni ihanteellisesti yllä. Tuhat tulimmaista, koska se uusi EP-levy oikein saapuu saluunaan tarkasteltavaksi?
br>
Mika Roth
Weri: Uppoava laiva
Rakkaus ei ole läheskään aina taivaallisen tuoksuvaa ruusutarhaa, eikä yhteiselo kulje juuri kellään kuten romanttisissa saduissa. Omien sanojensa mukaan tyylikkäästi epäsovinnaista poppia luova laulaja/lauluntekijä
Weri käsittelee uudella sinkullaan arkaa aihepiiriä. Henkisistä ongelmista kärsivät ihmiset ovat toisinaan äärimmäisen vaativia, hankalia – suorastaan mahdottomia. Kuinka siis elää elämää, jossa oma ongelmien vaivaama puoliso tuntuu muuttuvan toisinaan joksikin täysin vieraaksi ihmiseksi?
Weri ei tarjoa mitään ihme vastauksia, koska sellaisia ei tietenkään löydy keneltäkään. Sen sijaan biisi pyrkii antamaan vertaistukea ja vakuuttamaan, että parempi päivä kyllä odottaa siellä jossain - ainakin jossain muodossa. Melankolia on luonnollisesti läsnä, mutta biisin pop-puoli pitää pään pinnan yläpuolella ja kertosäkeen
”mä en haluu sua enää yhtään millään tavalla” -lausehan nyt on kultakimpale. Kyllähän se otsaan kopsahtaessa sattuu, mutta on silti kultaa yhtä kaikki.
Mika Roth
Lukukertoja: 3451