Ilia Belorukov & Lauri Hyvärinen: Inverted Canvas
09.05.2021
Ilia Belorukov & Lauri Hyvärinen, joiden käsissä modulaattorisyntetisaatori ja akustinen kitara muuttuvat joksikin epätavallisemmaksi. Tietysti näillä soittimilla on luotu runsain määrin populaarikulttuurin perusleipää, mutta kaksikon kokeellisissa kourissa lopputulema on ennemminkin äänitaidetta kuin perinteisesti ymmärrettyä musiikkia. Inverted Canvas on livetallenne, jolla duo esittää kaksi teostaan. Levyn yhteismitta on päälle 38 minuuttia, ja sen äärellä tahtovat adjektiivit loppua kesken.
Hemisphäre
Tallenteella on siis vain kaksi raitaa, joista kummatkin on äänitetty helmikuussa 2019 Pokojessa, Puolassa. Tuo piskuinen kylä sijaitsee melko keskellä Puolaa, eikä siellä vaikuta olevan mitään sen suurempaa ja ihmeellisempää kulttuuritarjontaa. Paitsi tietysti yhtenä helmikuisena päivänä, kun Ilia Belorukov & Lauri Hyvärinen esiintyivät tuolla jossain.
Ensimmäisenä kuullaan nimiteos Inverted Canvas, jonka plus kahdeksantoista minuuttia kulkevat suhteellisen suorana vuoksena. Belorukovin modulaattorisyntetisaatori rätisee, humisee, vinkuu ja kohisee, täyttäen ilman äänimassalla. Alkuun ääniin saattaa olla hankalaa suhtautua minkäänlaisena musiikillisena rakennusaineena, mutta se on lopulta yllättävän hedelmällistä maaperää. Hyvärinen kurittaa akustista kitaraansa sangen epäperinteisin tavoin, mutta tärkeintähän on lopputulos, ei sinne johtava tie.
Toisinaan äänet yltyvät pienoisiksi messuiksi, mutta en kokenut teosta millään tavoin epämiellyttäväksi tai ärsyttäväksi. Toki sirisevät ja vinkuvat äänet voivat muodostua joillekin piinaaviksi, mutta omaan korvaani, mieleeni ja kuvitelmiini äänet järjestyivät jotenkin tarinaa kertoviksi. Näillä äänillä on melankoliaa, kaipuuta ja ehkä hieman suruakin, mutta samalla jokin erityisesti akustisen kitaran rämähdyksissä luo myös toivon ja parempaan huomiseen uskomisen tuntoja.
Heijastan varmasti omia tuntojani teokseen, mutta niinhän äänitaideteosten – ja taideteosten yleisestikin – soisi toimivan: ne antavat minulle jotain, josta luon jotain itselleni kulloinkin sopivaa. Taidetta ei voi tietenkään omistaa, mutta sen luomia taianomaisia hetkiä ei voi toisaalta ottaa keneltäkään pois.
Julkaisun toinen raita on kaksikymmentäminuuttinen Painting in the Dark, joka on sisarustaan säyseämpi, sävyisämpi ja hiljaisempi. Belorukovin modulaattorisyntetisaatori antaa taustaksi nyt lähinnä hiljaisen huminan, jota Hyvärinen hädin tuskin arvaa värittää kitaransa äänillä. Välillä hiljaisuuden vierellä viipyvä humina saa jatkua sellaisenaan kymmeniä sekunteja, tai siltä kuulijasta ainakin tuntuu.
Mikä on tuo maalaus pimeässä? Kuka sen on tehnyt ja kuinka olemme päätyneet maalauksen luokse? Jokainen nimi on annettu jollain tarkoituksella, mikä saa pohtimaan myös tämän teoksen taustoja. Kaksikko ei lähde sen kummemmin muokkaamaan ja edistämään kappaletta/teosta, joka jää näin hieman tyngäksi – tai sitten vain missasin koko pointin.
Mika Roth
