Ajankohtaista

Joulukuun kasetit II

21.12.2021

Kultaranta: Tuntematon suuruus
Suolavesi Records

Kultaranta saattaa olla tuttu nimenä aivan toisista yhteyksistä, mutta se on myös modernilla tavalla retroa iskelmärautalankapoppia luova kotimainen yhtye. Ryhmän Korjaussarjahommia -sinkku tulikin juuri arvioitua ja nyt olisi kasetillinen lisäherkkua nautittavaksi. Em. sinkun lisäksi ehdottomasti haltuun kannattaa ottaa toinen sinkku Pienet ihmeet, joka saa taatusti rautalankapoprocin tarttumaan.

Melankolinen kaiho ja suomalainen järvimaisema, yöttömät yöt soivat rautalankaa ja koivujen tuoksu sekoittuu heinikon kymmenien eri kukkien viekoitteleviin aromeihin. Nyt ollaan niin syvällä suomalaisessa idyllissä, että on aiheellista kysyä: kuinka tosissaan tässä ollaan?

En lähde epäilemään tekijöiden tarkoitusperiä, enkä Timo Metsäpeuran vaikuttimia, mutta voin puhtain sydämin todeta, että muoto on ainakin hiottu viimeisen päälle virtaviivaiseksi. Nämä ovat popiskelmiksi laskettavia numeroita, joissa rock aivan hitusen pistää esiin sieltä ja täältä. Laulaja esittää asiansa lähes lakonisesti, mutta on siellä tunnettakin mukana, tämä nyt on vain kuten suomalainen tango, eli versiomme jostain muusta.

Tietenkin Someron Cindy Crawford ja Rakkaudella Armille antavat tasoitusta otsikoillaan. Tähtihetki kierrättää uhkarohkeasti Mattia & Teppoa ja onko pätkä Phantasmin teemaakin seassa? On helppoa olla Hyvien puolella, ja tuskin tämä on pitkään Tuntematon suuruus.

Mika Roth

LAUA RIP: Keho on ruumis, ruumis on paikka, tämä paikka, missä elämme, olen eläin, olen onneton

LAUA RIP on kuvataiteilija Laura Nevanperän elektroninen sooloprojekti, jonka luomassa musiikissa kolkot soundit, dark trap, noise rap, spoken word, industrial ja elokuvamaiset elementit yhdistyvät.

Pitkästi nimetyltä kasetilta löytyy 13 kappaletta, jotka eivät yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kestä kolmea minuuttia. Soundit ovat taatusti tarkkaan mietittyjä, mutta kokonaisuudesta huokuu luonnosmainen ajattelu, aivan kuin kaikki tapahtuisi spontaanisti, ilman sen kummempia käsikirjoituksia. Vokaalit ovat efektoituja siten, että kaikki lämpö on taatusti poistettu niitä. Kyse ei olekaan useimmiten laulamisesta, vaan julistamisesta, iskulauseiden heittelystä ja pistävien runojen armottomasta mattopommituksesta.

Sanoissa on voimaa, uskomaton määrä mustuutta ja kaivertavaa tuskaa, mikä leviää soundien puolelle – ja toisinpäin. Oikeastaan vain clipping. on saavuttanut sielussani jotain vastaavaa, etenkin Ennuin kaltaiset rap-painajaiset liikkuvat lähellä Los Angelesin suuria. Kasetin loppupuoli ei aivan pidä jännitettä yllä, vaikka massiivinen Hydra hälysoundeillaan sumentaakin viime metrejä. Vahvemmat numerot vain löytyvät A-puolelta, kuuntee näitä sitten missä järjestyksessä tahansa. Väkevää.

Mika Roth

Mustaa Jäätelöö: B

Mustaa Jäätelöö julkaisi äänitaiteen puolelle liukuneen A-kasettinsa reilu kaksi vuotta sitten. Tulin tuolloin käyttäneeksi termiä ambient-elektro-lo-fi-laulaja-lauluntekijä, joka on edelleen erittäin osuva sekä kuvaava.

A oli materiaalinsa puolesta puhdas pitkäsoitto, kun taas B on mitoiltaan enemmänkin EP-luokkaa. Emmu Johansson on jälleen vastannut kappalemateriaalista, lähestulkoon kaikista kuultavissa olevista äänistä, sekä osin teknisestäkin puolesta. Eli taiteilijan vision olisi pitänyt toteutua suhteellisen tarkasti, vaan mikä on B:n tarkoitus, syvin olemus ja ydin?

Viisi kappaletta liikkuvat jossain äänitaiteen, dark ambientin, vinksahtaneen singer-songwriter -kaman ja romupihaballadien maailmassa. Lo-fi on ajatusmallina ja toteutustapana tuotosta määrittävä, vaan ei rajoittava. Äänet ovat usein tarkoituksellisesti ’rikki’, koska uskoakseni Johanssonin tapa luoda perustuu pitkälti sirpaleisiin ja niistä syntyviin mosaiikkeihin. Toki piano on kappaleita ja sävellyksiä selvimmin ohjaava soitin, mutta soittimen ja vokaalien ympärillä pörräävät äänet ovat vähintäänkin yhtä merkittäviä.

Musiikki hoippuu eteenpäin vähin aineksin, mutta on tässä silti, tai sen ansiosta, jotain omanlaistaan magiikkaa. Mielitietty on suorastaan kaunis, vaikka kivusta sekin lienee syntynyt. Rakentavalla tavalla vinksahtanut on myös plus seitsemänminuuttinen Ulottuvuudessa, joka ei oikein pääse vauhtiin, mutta jää silti kummittelemaan mielen sopukoihin. Kiehtovaa taidetta, joten toivotaan että mahdollinen C-osa löytäisi tiensä maailmaan nopeammin.

Mika Roth

Offside Reidars: FUCK OFF!

Rovaniemeltä kotoisin oleva Offside Reidars on yhtye, jonka nimi muuten kuuluukin kirjoittaa juuri noin. Samoin tämän kassun otsikko on isoilla kirjaimilla ja oikein huutomerkillä ryyditetty, jotta viesti menee taatusti perille. Musiikki on rupista ja metallista hardcore punkkia, jossa vauhti on kohdillaan ja jyrä päällä.

Esityskielenä toimii siis englanti ja laatusanoja ei säästellä, kun ryhmä antaa mielipiteidensä raikaa maisemaan. Maailman tola on huonosti, siis todella, todella huonosti, mistä kolmikko haluaa kertoa omat näkemyksensä ja havaintonsa. Mitä edistyneempiä olemme lajina, sitä suuremmiksi idiooteiksi populistien taluttamat massat käyvät, joten noinkohan kannattaa jalostua lainkaan?

Sick & Twisted World tipauttaa mukavasti soundeja matalammalle, jolloin iskuihin saadaan vielä rahtunen enemmän metallista takapotkua. Ensiluokkainen lanaus on myös Brain Eater, jonka isoilla kierroksilla käyvä myllytys on samaan aikaan armotonta, ja silti lyriikoista saa ongelmitta selvää.

Offside Reidars osaakin jalon taidon raivota ymmärrettävästi. Eivätkä biisien musiikilliset arvot kärsi, vaikka roiskinta on toisinaan julmaa. Selkeää voimaa, vääntöä ja sanoituksissa riittää pohdittavaa meille kaikille.

Mika Roth

The Rocks: Minun Vietnamini
Panama-levyt

Jokos siitä on viisi vuotta kulunut, kun Moppi Toiviaisen pilotoima The Rocks julkaisi mainion esikoiskasettinsa? Niin se aika rientää ja tällä erää Toiviainen heittää ilmoille muutaman kiperän kysymyksen. Miksi Vietnam otetaan mukaan, onko valkoisen hetero-miehen turvauduttava halpoihin temppuihin, vai haluaako hän olla vain oman elämänsä fantasia versio Rambosta? Ja jos näin, niin eikö se loukkaa liian monia?

Kauriinmetsästäjä on hieno leffa, mutta sen nosto saatesanoissa alkupisteeksi sujauttaa kriitikon käteen erittäin suuren tiiliskiven. En heitä sitä, sillä haistan ansan, kenties jopa väijytyksen. Siksipä aionkin vain arvioida tämän rock-kasettina.

Rock on siis peruskallio, joka värähtelee 70-luvun alun viboissa ja väreissä. Biisejä voisi kutsua jopa raukean letkeiksi puolipsykedeelisiksi numeroiksi, joiden lievästi vääristyneet heijastuspinnat saavat ajatukset laukkaamaan, mutta eivät aiheuta pysyvää päänsärkyä. Pahuus vallitsee ja Pyöräilyhousut trippailevat syvemmällä, mutta onneksi nämä luotailut kaikessa herkullisuudessaan ovat harvinaisempia.

Kusenhajuinen Cowboy johtaa kuulijat paikkaan, jossa Väliosa on ihka oikea väliosa satunnaisten taustahöpinöiden kanssa ja Juppipoppia on kaikkea muuta kuin juppien suosimaa poppia (tai näin ainakin itse arvelen). Barokkipoprockin 70-lukulaiset flashbackit potkivat niin, että kyljissä tuntuu, mutta on tämä silti kunnon kamaa. This rocks, Vietnamilla tai ilman.

Mika Roth

Veeruska: Veeruska
Harava Records

Veeruska on laulaja/lauluntekijä Veera Järveläisen ympärille kasvanut yhtye, jonka napakasti tarttuva Tuhmeliini-sinkku nostatteli jo alkuvuodesta odotuksia. Pitkäsoittoa saatiin sitten odotella pidempään, mutta nyt saatiin oikein kymmenen biisin ja reilun puolen tunnin annos popahtavaa rockia, jossa toisinaan on hiukan punkkiakin kyljessä. Henkisesti nyt ainakin.

Parasta tässä arjen hitaasta mankelista eri tavoin kertovassa annoksessa on puhtaan suomalaisugrilainen melankolisuus. Vahvuuksiin kuuluvat myös monipuolisiin kitaroihin nojaava melodisuus sekä Veeruskan persoonallinen lauluääni, joka saakin kantaa epätasaista joukkoa kappaleita toisinaan melko yksinään.

Materiaali on kuulemma syntynyt kiivaalla tahdilla, mikä kuuluu lopputuloksessa – eikä vain positiivisessa mielessä. Jokaisessa raidassa on kyllä ideaa, parhaissa kaksi, kolmekin hyvää sellaista, mutta valmiita biisejä niistä ei tahdo syntyä montaakaan. Hyviä ja lupaavia alkuja on tosin käsissä, sillä esimerkiksi Rakkaustarina jolkottelee aikansa ja Pyöreessä huoneessa suorastaan hurmaa – hetkittäin.

Olen hieman pulassa Veeruskan kasetin kanssa, sillä periaatteessa kaikki oleellinen on jo hallussa ja tarvittavat palaset näyttävät löytyneen. Jokaisessa biisissä on koukkua, kuten tuli jo todettua, ja huomaan aina silloin tällöin tempautuvani mukaan musiikkiin – kunnes ilma katoaa jälleen purjeista, joko paikallaan polkemisen tai jonkin kumman kurvin takia. Saattaa ongelma olla vastaanottavassakin päässä, ei olisi ensimmäinen tai viimeinen kerta, mutta haluaisin kovasti pitää tästä enemmän.

Mika Roth

Lukukertoja: 1991