Ajankohtaista

Syksyn 2016 kasettikooste

16.11.2016


J. Kill and Mr. Mule: Lopun ajan kansan lauluja J. Kill & Mr. Mule: Lopun ajan kansan lauluja

Omakustanne

J. Kill & Mr. Mule on yhden ihmisen ”jakomielitautinen projekti”, joka on julkaissut vuoden 2012 jälkeen kuuleman mukaan 85 (!) albumia ja EP:tä. Oman luovuuden puronsa suoranaiseksi Niagaraksi kasvattanut artisti ei tietenkään päästä itseään helpolla, sillä Lopun ajan kansan lauluja -kasetti on selvästi erittäin henkilökohtainen ja syvältä luotaava kokonaisuus. Toivottavasti artisti ei ole raastanut itseään aivan näin perusteellisesti kaikilla julkaisuillaan…

Mutta asiaan. Kasetin eri puolet on jaettu valoisaan ja pimeään. Tosin valoisuus on tässä tapauksessa vähintäänkin tulkinnanvarainen juttu. Erämaa kun tuntuu kaikessa huojuvuudessaan ja eteerisessä folkissaan yhtä iloiselta kuin Walking Deadin maailma, ja Jumala on kone maalaa silmien eteen sellaisen maailmanpalon, ettei lopun loppuakaan enää luvata. A-puolen heleän huuruinen psyko-folk on tietysti tavallaan päivänpaisteista, mutta tässä paahdossa saattaa kyllä nopeasti iskeä auringonpistos

Kasetin B-puoli on siis nimensä puolesta varjoisampi, mutta tässä yhteydessä pimeys näyttää tarkoittavan dark ambientin väreitä, jotka kasvattavat kappaleista ehkä tummempia, mutta samalla mielestäni asteen kiinnostavampia. Varjoissa on joku saa mielikuvituksen kiiruhtamaan tomwaitsmaisella kolinallaan ja päälle kuusiminuuttinen Minä olen outo piiri betonoi itsensä takaraivoon puhutun sanan dadaistisella taiteella. Ei helppoa, mutta erittäin puhuttelevaa.

Mika Roth


Kaupungin Valot: Päiväntasaaja Kaupungin Valot: Päiväntasaaja
Suolavesi Records

Ja seuraavaksi hieman suorempaa punk rockia.
Kaupungin Valot julkaisi noin vuosi sitten Laulunmaa -albuminsa, jonka punkahtava ja naiivi suomirock osui jotenkin oikeassa kulmassa, ainakin allekirjoittaneen kohdalle siis. Tällä kerralla biisejä on kolme, joista ainoastaan kaksi toimii kaikilla sylintereillä.

Avauksena kuultava nimibiisi on peitsamomaisen simppeli ja lempeän auringonpaisteinen ralli, olematta silti tarpeettomissa määrin pop. Muistijälkesi rollaa rahdun rokimmin, mutta muistaa silti pitää pedaalin irti permannosta, mikä kasvattaa kappaleesta lopulta todella suuren. Joskus ei vain tarvita niin kovin paljon osasia, jotta palapelistä syntyy riittävän täydellinen kuva. Tässä yhteydessä pitää nostaa myös silinteriä tekstille, joka osaa ottaa pienestä hetkestä ja sen loputtomuudesta hienosti tehoja irti. Näin jopa, vaikka lopun toisto saa jatkua turhan pitkään. Päätöksenä kuultava Sade kastelee on lähinnä kaunis kehyksen palanen, joka olisi kannattanut kasvattaa ihan oikeaksi biisiksi, tai edes tarinaksi, joka olisi sulkeutunut jollain tavoin.

Mika Roth


Musti: III Musti: III
Future Lunch

Satakunta-Savo -akselilla toimivan Mustin ensimmäinen julkaisu sisältää kiinnostavia äänimaisemia, joihin uppoutuminen vaatii oman aikansa ja paikkansa. Samplejen, rupuisten synarupsutusten ja aivoihin takertuvien yksinkertaisten rytmien ympärille rakennettu omintakeinen lo-fi ambient on tunnelmiltaan yllättävän monenkirjavaa. Kahteen osaan jaetun kasetin kappaleiden nimet kuvailevat musiikkia hyvin. Kesämetsä on mystinen, eläväinen ja leppoisa, kun Minotaur taas upottaa huomattavasti pahaenteisempiin ja arvaamattomampiin maisemiin. Kääntöpuoli on kirjaimellisesti merkityksensä mukainen.

Bändisoiton konventioita perinteisten rakenteiden ja akustisten soitinten poissaololla pakoilevan äänimaailman kiehtovin ominaisuus perustuu kuuntelukokemuksen toismaailmallisuuteen. Toisaalta orgaaniset ja luonnolliset piirteet sitovat musiikkia todellisuuteen, mutta levottomasti hurisevat, melodioihinkin ajautuvat synamaalailut ja lo-fi -estetiikan huomioidenkin yllättävään syvyysvaikutelmaan kykenevä kokonaisuus estävät jalkoja laskeutumasta takaisin sammalmättään pinnalle. Kuuntelin levyä erään kerran tiskatessani, ja yhtäkkiä en enää ollut aivan varma siitä, mitkä äänet olivat peräisin levyltä ja mitkä tiskipöydältä. Harvoin kotityöt ovat tuntuneet yhtä unenomaiselta seikkailulta kuin Mustin myötävaikutuksella.

Henkilöstä riippuen Musti voi tuntua tyhjältä hurinalta, jonka anti ja osaaminen ovat samaa tasoa kodinkoneiden tuottamien äänten kanssa. Toisaalta, jos kokee mekaanisen rytmin ja luontevien elämän äänten välisen kitkan kiinnostavaksi, ehkä tältä kasetilta välittyvä tunnelma tekee arkitodellisuuteen pienen mutkan, ja värittää päivää ja ajatuksia erilailla kuin jokin tutumpi ja turvallisempi levy. Aikani ihmeteltyäni jäin mielelläni leijumaan Mustin maailmaan.

Aleksi Leskinen


Samuli Rautiainen Trio Samuli Rautiainen Trio: s/t
Suolavesi Records

Okei, tunnustan saman tien tässä alussa, että nyt ollaan reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolella. Samuli Rautiainen Trio soittaa näet svengaavaa, ja kaiketi hiukan bluesistakin kimmoketta nappaavaa jazzia, joka ei varsinaisesti ole allekirjoittaneen kuppi Earl Greytä. Mutta musiikkia sekin on, joten eihän tämä nyt ylivoimaista voi olla, eihän? Onneksi satun pitämään Twin Peaksista, jonka soundtrackin jazzeimmat hetket viistävät miellyttävän läheltä tätä kasettia. Ja näin, kun alkupiste on saavutettu, onnistuu se purkaminenkin jo helpommin.

Kuten bändin nimestä voi jo ymmärtää, kyseessä on trio. Tarkemmin sanottuna piano-basso-rummut -trio, jossa piano on tietysti karavaanin pomo ja seremoniamestari. Tämä ei silti tarkoita, etteikö myös muilla tonteilla voitaisi ottaa ilo irti soittamisesta – ja näin myös tapahtuu toistuvasti. The Slang ja Hegemony ovat mainioita avausraitoja, mutta vasta I’m Too Sad For Youn pidäkkeetön irrottelu iskee toden teolla. B-puolella meno jatkuu samoilla raiteilla, kenties jopa liiankin samoilla, sillä ilmassa on lievää toiston tuntua. Rautiainen kavereineen hallitsee kyllä tonttinsa, mutta olisiko jokin lisäsoitin, mahdollisesti jopa vokalisti, sittenkin se tarvittava lisä tähän muuten mainiosti eteenpäin puskevaan jazz-junaan?

Mika Roth


Sunny & Cloudy: Laulut 1 Sunny & Cloudy: Laulut 1
GuggenRecörds

Välillä pilvet peittävät taivaan, toisinaan taas aurinko paistaa täydeltä terältä. Sunny & Cloudy -trion tapauksessa matalapaineet vaikuttavat tosin olevan se vallitsevampi tila, sillä kolmikon folkahtava pop ei varsinaisesti hehku auringon lämmöstä.

Kasetin kuusi kappaletta pyörivät ns. tavallisen elämän äärellä, Sanni Sepän ja Jyri Pitkäsen hiljaisen laulun muodostaessa hieman alakuloisten kappaleiden ytimet. Koristeluun on käytetty akustisia kitaroita, hieman rytmisoittimia ja haitaria, sekä viimeisenä ripauksena vielä vähemmän koskettimia. Näin syntynyt äänimaisema on kevyt, hetkittäin jopa ohut, mutta näin riisuttu ilmaisu nostaa toisaalta biisien rakenteet väkisinkin etualalle. Enkä ole varma, kuinka muuten esimerkiksi Vielä nuoria -kappaletta olisi saatu toimimaan näin väkevästi. Tuskin ainakaan raskaalla syntetisaattoriseinällä ja sähkökitarahelvetillä.

B-puoliskolla ei kuulla enää Nicolas Kivilinnan haitaria, mutta korvaukseksi toisen posken keskeltä nousee Maailma ei oo telkkarii -ralli. Iloinen väläys, jonka naiivissa kömpelyydessä ja puhdasotsaisessa lapsenomaisuudessa on sitä jotain. Kiitokset myös Kerorn sinusta -siivun ovelasta kosketinkoukusta, joka voisi olla peräisin vaikka keltä Kate Bushilta. Olipas tämä nyt oikein virkistävä ja ilahduttava kokemus, joten toivottavasti jo pian saamme kuulla Laulut 2 -äänitettä.

Mika Roth


The Rocks The Rocks: s/t
Ultraääni

The Rocks yhtyeen napakan nimen takaa löytyy Tuomas ”Moppi” Toiviainen. Ja niille teistä joille kyseisen artistin nimi ei sano mitään kerrottakoon, että Moppi on vaikuttanut mm. sellaisissa yhtyeissä kuin Kukka ja Moppi & Aivokurkiaiset. Mutta se oli silloin ja nyt on nyt, joten ydinkysymys kuulunee: miten käy Mopilta rock 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla?

The Rocks jatkaa 60-luvun psykedeelisen rockin tuomista nykyhetkeen, tällä kertaa luomusti folk-suodatinta käyttäen ja (luojan kiitos) huomattavasti siistimmillä lyriikoilla. Lopputulos on lievästi jakomielitautinen, mutta samalla hurmaavan kiehtova – aivan kuten Mopin aiempienkin bändien kohdalla. Tekstit eivät anna nekään paljoa liekaa, tarinoiden leijuessa toisinaan jossain beat-runouden paremmalla puolella, ja toisinaan taas muotopuolten päiväkirjamerkintöjen hetteiköissä. Enkä usko että vaikutelma on lainkaan sattumanvarainen, sillä näin sirpaloitunut lopputulos vaatii omanlaistaan sydbarrettmaista luonnetta.

Ollapa mulkku avaa pelin mainiosti, mutta vasta Runouden asiantuntija, joka kaatuu päälle kuin hengästynyt jättiläinen, saavuttaa jotain allekirjoittaneen sisuksista. Ehdottomasti onnistumisten joukkoon kuuluu myös kierosti svengaava Terhi, jolla kosketinten ääreen pääsee myös hetkeksi Risto ”Risto” Ylihärsilä. Sen sijaan esimerkiksi Rockenroll-tähti tuntuu vain polkevan paikallaan, juuri silloin kun pitäisi pistää rähinäksi. Esikoinen on siis hieman ristiriitainen kokemus, mutta sen verran unohtumattomia hetkiä kasetti tarjoaa, että soisin ryhmän jatkavan tästä eteenpäin kohti uusia, entistä ennakkoluulottomampia horisontteja. Hyvältä näyttää!

Mika Roth




Lukukertoja: 1233
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös