Mouth Congress: Waiting For Henry

Toisinaan musiikki vain saapuu jostain ja n�in k�vi etenkin Mouth Congressin kanssa. Yhtye sai alkunsa yhden rumpukoneen onnekkaasta vuokraamisesta, oikeiden ihmisten yhteisty�st� ja siit� seuranneesta luovuuden purskahduksesta. Asiaa ei edes haitannut se, ett� suurin osa musiikin ihmemaan l�yt�neist� tekij�ist� oli ensi kertaa luomassa mit��n musiikkia. Legendan mukaan kaikki oleellinen tapahtui noin viikossa, vaikka oletettavasti asioiden jalostuminen otti vuosia. Tuo alkuper�inen innostus kuuluu kuitenkin yh� musiikista l�pi, mink� johdosta kanadalaisten touhuihin kannattaa tutustua viel� 20-luvullakin.

Captured Tracks

Mouth Congressin massiivista musiikillista tuotantoa ei ole aiemmin julkaistu virallisesti, vaikka ryhm� dumppasikin joku vuosi sitten noin 600 biisi�, biisin raakiletta ja demoa verkkoon muun universumin ihailtavaksi. Waiting For Henry on kokoelma tuosta huimasta lo-fi punkrock, elektropop ja komedialaulu -annoksesta, josta kummunnee viel� enemm�nkin julkaisuja. Reseptorit saattavat joutua n�iden herrojen kanssa koetukselle, mutta kyyti on ainakin uniikkia ja erilaista.

Yhtye on t�t� nyky� pitk�lti henkil�itynyt Paul Bellinin ja Scott Thompsonin muodostamaan duoon, mutta vaikka kuvissa patsastelevatkin yleens� n�m� kaksi, niin taustalla on ihka oikea b�ndi. Jo aivan kaiken alussa, eli vuonna 1984, mukana olleet Rob Rowatt, Brian Hiltz ja Gord Disley vilahtelevatkin biisien tekij�krediiteiss�, mink� lis�ksi niin ik��n jo syv�ll� 80-luvulla mukaan liittyneet Tom King ja Steve Keeping on mainittava muiden rinnalla.

Hieman kummalliseksi ja spinaltapmaiseksi tarinan tekee se, ett� ryhm�n basistit ovat poistuneet sankoin joukoin taivaallisten rock-orkestereiden j�seniksi. Fakta joka takuulla kummittelee potentiaalisten uusien basistien mieliss�, etenkin jos joku heist�kin sattuu yll�tt�en poistumaan toisille soittomaille. Eik� Mouth Congress pyri mitenk��n peittelem��n outouttaan, tai joidenkin j�senten homoseksuaalisuutta. P�invastoin: lyriikoissa kiskotaan kaikki mahdolliset tehot irti etenkin seksuaalisista jutuista, rotukysymyksist� ja kaikesta muustakin, joka kohahdutti 80-luvulla � ja pitk�lti my�s edelleen.

Mouth Congress onkin kiistatta tekstit edell� toimiva yhtye, mutta musiikillinen puoli pystyy t�ytt�m��n vaivatta toisen puoliskon. Saatesanoissa mainitaan suoraan Devo, jolta on lainattu siin� m��rin partikkeleita, ett� moista voisi kutsua jopa plagioinniksi joissain tapauksissa. Tekij�t saavat kuitenkin paljon anteeksi jo yksist��n sill�, ett� Thompson kuuluu Kanadan suureen ja mahtavaan Kids in the Hall -komediaryhm��n, jonka surrealistinen sketsitaide on tuottanut mm. useamman kauden mittaisen TV-sarjan, jota Kanadan suunnalla voi kutsua ongelmitta klassikoksi.

Mutta palataan takaisin musiikin pariin. Devo tulikin jo tuossa mainittua, eli heid�n(kin) hengess� uusi aalto velloo, punkahtava eletrorock ryskyy ja tahallisen matalatekniset ratkaisut ovat itsest��nselvyyksi�. Lopputulokset kuulostavat samaan aikaan halpahallin soitinosaston hapuilulta ja t�t� kautta n�pp�r�n ajattomalta, koska ne eiv�t toista ns. oikean musiikin s��nt�kuvioita.

Pohjalla vaikuttavat kaavat ovat periaatteessa yksinkertaisia, mutta jokaisessa biisiss� on koukkua, kulmaa ja tietysti pisteli�isyytt�. Yleens� rytmikone naputtelee v�h�eleisesti levottoman basson rinnalla, s�hk�kitara kutoo taustalla jotain kuvioitaan mink� p��lle sitten huudetaan ja karjutaan lyriikoita. Eik� huutaminenkaan ole itseisarvoista, sill� esimerkiksi Wind in My Belly uskalletaan esitt�� jopa varoen.

Spoken word sopisi genrem��ritelm�n� muutamiinkin raitoihin, koska sanojen sis�lt� on yht� merkityksellist� kuin ne tavat, joilla tarinat saatetaan maailmaan. Huudot ja kuiskaukset, ylin�yttely ja lakonisuus � sek� tietysti kaikki n�iden ��ripisteiden v�lilt� tarvitaan, jotta kokonaisuus on prikulleen t�m�n kokoinen, n�k�inen ja tuntuinen. Herkk�� palapelin kokoamista vai raitojen roiskintaa?



Lyriikat ovat tietysti itsess��n jo yksi universumi ja t�ss� kohdin kiit�nkin fyysisen kopion mukana tullutta paksua kansivihkosta, josta l�ytyv�t kaikki faktat, fiktiot ja isojen poikien sadut. Apuna toimii my�s nykyteknologia, jolloin vanhat slangikuvaukset avautuvat siin� miss� jokaisen henkil�n historiakin, mik�li verosta l�ytyviin tietoihin on uskominen.

Be My Hole porautuu syv�lle aiheeseensa ja The People Have Spoken on edelleen harmillisen ajankohtainen numero, vaikka el�mme jo vuotta 2022 ja kaiken pit�isi olla kunnossa. Tuskinpa tekij�t uskoivat muinoin 80-luvulla polarisaation yltyv�n nykyisenlaiseksi, joten kaikelle kuullulle on vain entist� enemm�n tilausta. Ja kuinka ollakaan: kumpikin n�ist� ralleista on valittu kokoelman sinkkuraidoiksi.



Waiting For Henry on tunnin ja kymmenen minuutin mitassaan melkoinen annos navanaluskamaa kertanautintona, mutta tarkoin harkittuina ja sopivan pienin� lohkoina Mouth Congress vie taatusti sinut uusiin paikkoihin. Monty Pythonin lapset (tai lapsenlapset) ansaitsevatkin kiitoksia loistavista oivalluksistaan. Samaan hengenvetoon on todettava, ett� my�s Devo on saanut lukemattomia heppoisempia seuraajia, joten kokoelma on monin tavoin todellinen kulttuuriteko.

Mika Roth