Ajankohtaista

Omakustannealbumit ‚Äď Syyskuu 2022

19.09.2022


Antti Kuosmanen: Timantteja Antti Kuosmanen: Timantteja

Antti Kuosmanen vaikuttaa olevan artisti, jonka kellossa on normaalia enemmän tunteja. Hämmästyin tutkiessani miehen tämän vuoden julkaisuhistoriaa, jolla on sekä näköä että kokoa. Yksistään sinkkuja vaikuttaa tulevan linjoille lähes viikoittain, eivätkä niistä monetkaan ole edes päätyneet uusimmalle pitkäsoitolle.

Nelisen vuotta sitten hämmästelin Antti Kuosmanen & Kromatut Kuninkaat -yhtyeen moneen taipuvaa Alaston lounas -pitkäsoittoa. Tuolloin blenderiiin oli viskottu suomirockin hedelmiä eri vuosikymmeniltä, tanssittavampaa kamaa sekä iskelmää. Roiskeitahan siinä lensi hiukan joka suuntaan, mutta sattumien seassa oli todellisia herkkujakin. Täsmälleen sama meno on myös tällä levyllä, jonka neljässätoista raidassa on lähes jokaiselle sektorin tienoilla roikkuvalle jotakin mukavaa.

Annetaan siis grooven ruuvata peilipallot kattoon, kun Vie mut lennolle leikkii retroisessa peilitalossa kutusoundien kanssa. Tanssilattian puolella jympyttää myös Ei oo munaa, jonka otsikko ei ole viittaus pannarin tekemisen vaikeuteen vaan johonkin muuhun. On se toisaalta hyvä, että tietää omat rajansa ja riskivyöhykkeensä, kuten kantrahtavampi Marianne myöhemmin osoittaa. Karkkimetaforat eivät koskaan vanhene, eivätkä tyttöjen perään kuolaavat pojatkaan näemmä.

Kuosmanen pysyy toiminnan keskiössä raidalta toiselle, vaikka karmit kaulan ympärillä vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Herran eduksi ja voimaksi on laskettava kuitenkin se, että pokka pitää tiukimmassakin tilanteessa ja mikään rivi ei ole liian paksu laulettavaksi suoraan ja tunteella. Eihän tästä ehyttä albumikokonaisuutta saa väännettyä mitenkään, mutta Timantteja osoittaa Kuosmasen olevan armoton sinkkujyrä ja iskelmäpitoisen poprockin todellinen kameleontti.

Mika Roth


Jantters: Elävien kirjoissa Jantters: Elävien kirjoissa

Jantters esittää suomenkielistä kantria, jossa tutut teemat, soundit ja tunnelmat lämmittävät kuulijaa kuin paksu viltti talvisen takkatulen äärellä. Tällä erää ei keskitytä niinkään siihen, että onko tuoppi puolitäysi tai puolityhjä. Tärkeämpää on se, että kolpakko ensinnäkin on kädenulottuvilla ja siinä on edes jotain täytettä.

Esikoisalbumille on saatu vierailemaan genren nimiä, mutta paketti pysyy mielestäni riittävän hyvin kuosissa. Ydinkaksikkona häärii pidemmän linjan lauluntekijä Antero Gustafsson, sekä nuoremman polven kantrilaulaja ja -lauluntekijä Janne Kaunisto, joiden kynistä ovat lähtöisin kaikki omat biisit. Duon kvartetiksi täydentävät kitaristi Tuomas Metsberg ja rumpali Sami Laakso, jotka hoitavatkin tonttinsa moitteetta.

Ote kantrista on napakka, vaan ei tarpeettoman tuima. Renkaat rullaavat ja suuntavakavuus on kohdillaan, eikä kone piiputa ja nauru röhähdä ilmoille edes silloin kun mennään Perse eellä puuhun. Käännöskappaleissa suomenkielisistä teksteistä vastaa Gustafsson ja esimerkiksi Jykän autopurkaamo, eli Working at the Carwash Blues, taittuu näppärästi härmäksi. Lievästi hämmentävä on sen sijaan When The Saints Go Marching In -käännös, jossa härmäkantrin avulla alkuperäinen viesti on muuntunut totaalisesti. Niinpä otsikkona palvelee nyt Kun pyhät miehet marssivat sisään ja kertoja neuvoo nimenomaan, ettei pyhien miesten seuraan liitytä. Moisesta toiminnasta kun ei mitään hyvää seuraa.

Omista siivuista rempseästi rokkaava En enää soita rokkia ja em. Perse eellä puuhun kuuluvat ykköslaariin, mutta onhan psykedeelisemmillä soundeilla pelaileva Seitinohuessa myös ansiokas aluevaltaus. Taaksepäin tuolissa saa nojailemaan tavallaan Taivaanrannan rantaravintolakin ja onhan Siunattu hulluus ison nimensä veroinen siivu.

Ei siis mitään tavattoman uutta tai erilaista, mutta kyllä tässä hevosen selässä pysytään ja päästään vielä oikeaan suuntaankin. Ja uskoakseni kolpakossa on muutakin kuin vain helmi nestettä pohjalla.

Mika Roth


Monocots: Eight Feet Beneath the Surface Monocots: Eight Feet Beneath the Surface

Monocots on kiemuraisuuteen taipuvaista rockia soittava orkesteri, jonka debyyttialbumi ehdittiin julkaista jo elokuun puolella. Turussa jokunen vuosi sitten alkunsa saanut yhtye suorastaan leikittelee rockin laveassa puutarhassa, poimien hedelmiä hyvinkin erilaisista, eri ikäisistä ja eri sukuisista puista.

Voisin, ja ehkä minun pitäisikin, hiukan ojentaa yhtyettä täydellisestä linjakkuuden puutteesta, sillä Matadorin kaltaisia garagehelmiä ja Feel Finen leijuvaa loungerokkia ei kannattaisi laittaa istumaan vierekkäin. Mutta arvatkaapa mitä? Värikäs yhdistelmä toimii sittenkin, kuten myös Queen-kappaleen leijuva haparointi ja puolittainen väärinsoitto. Monocots kirjoittaa omat pluskymmenen käskyään ja saa kuulijankin pitämään kuulemastaan, satunnaisesta arviosedästä nyt puhumattakaan.

Eight Feet Beneath the Surface -albumi on siis linjoiltaan ep√§tasainen ja tunnelmiltaan kummallinen joukko erilaisia kohtauksia, n√§kym√§isi√§ tilanteita sek√§ taka-askeleita ottamaan saavia lavastuksia. Avainasemassa vaikuttaa kroonisesti olevan yleinen tunnelma, jonka nimiss√§ voidaan tehd√§ ‚Äď tai ennemminkin j√§tt√§√§ tekem√§tt√§ ‚Äď osapuilleen mit√§ vain. En t√§ysin ymm√§rr√§ esimerkiksi 315-raidan sis√§isi√§ ratkaisuja, mutta yhtye tuntuu useimmiten valitsevan tarjolla olevista reiteist√§ niit√§ sumuisempia, hiljaisempia ja seesteisempi√§. Tosin tuokaan ei ole mik√§√§n kiveen hakattu oppi.

Uneliaat fiilikset lakaistaan sivuun muutaman isomman pommin voimin, sekä siirtymällä sivusuunnassa yllättävänkin kauas, kuten vaikkapa Nighttime ’65 tekee lynchiaanisen yökahvilan hämärässä valossa. Henkilöt teksteissä ovat lähinnä luonnostelmia, niin ovat sävellyksetkin tavallaan, kun tunnelma ajaa nuottien ohitse. Todellinen taika ja mullistus tapahtuukin soundien puolella, joita on selvästi pohdittu, hiottu ja haettu pieteetillä kohdilleen.

Olen pitkään miettinyt Monocots syvintä sydäntä, mistä tässä kaikessa on kyse? Mysteeri ei täysin selvinnyt, joten johtolankojen toivossa lienee parempi seurata nelikon tekemisiä myös vastaisuudessa. Tässä taas kerran terveiset niille, joiden mielestä rockin saralla kaikki tekemisen arvoinen on jo tehty.

Mika Roth


Nina Kaitaranta: Minä valitsen tämän Nina Kaitaranta: Minä valitsen tämän

Suomenkielistä ja orgaanista popmusiikkia luova Nina Kaitaranta on käynyt tutuksi tekijäksi Desibeli.netin pienjulkaisuja niputtavista koosteista. Sinkkuja on ilmestynyt sitten vuoden 2019 melkoinen pino, joita on puolestaan niputettu EP-levyille.

Esikoisalbumilla ei kuulla ainuttakaan aiempien vuosien kappaletta, eli mukaan ovat päässeet vain neljä tämän vuoden puolella ilmestynyttä maistiaista. Uudet tuulet puhalsivat jo puolentoista vuoden takaisella Taite-EP:llä, kun soundi jalostui juurevammaksi ja asteen rokimmaksi. Bändin soundi määrittelee myös pitkälti esikoisalbumin sisäavaruuksia, joissa särmäisyys kohtaa herkkyyden.

Paljon on siis muuttunut, mutta mielest√§ni Kaitaranta yhtyeineen tekee edelleen henkisesti singer/songwriter -kamaa. Muoto on vain kasvanut, kehittynyt ja laventunut ‚Äď sek√§ joiltain osin my√∂s yksinkertaistunut sek√§ tehostunut. Tasapainoilu tuolla harmaalla rajalla on tuottanut yll√§tt√§vi√§ onnistumisia, kuten vaikkapa rokkaileva Silt√§ se n√§ytt√§√§, jossa tallaa painetaan l√§hemm√§s permantoa kuitenkaan isommin remuamatta. Hele√§mpi Pohjant√§hti hurmaa my√∂s l√§mpim√§ll√§ soundillaan, johon voisi vaikka k√§√§riyty√§ ja vain katsella hetken pohjoista taivasta.

Uuden levyn tekstit tuntuvat käsittelevän murroksessa olevaa ihmistä tai ihmisiä, joiden on aika tehdä valintoja. Eivätkä kaikki valinnat ole helppoja, mutta mikäpä arvokas maailmassa vaivatta tulisikaan. Tuosta selvin teksti on Askel kerrallaan, jonka kohottava ja minimalistisesti sielukas muoto on karsittu sanalla sanoen täydellisesti. Saman dilemman tummempi sisarus Kumpaa sutta ruokit on myös nostettu viisaasti sinkuksi, eikä tästäkään numerosta jää pahaa sanaa sanottavaksi.

Min√§ valitsen t√§m√§n -albumilla Nina Kaitaranta pist√§√§ kaikilla oleellisilla alueilla paremmaksi. Aivan kuin t√§ysin uusi sivu olisi k√§√§ntynyt ‚Äď ja niinh√§n se on tainnut k√§√§nty√§kin.

Mika Roth


Thelise: Ihmissuhdeanarkisti Thelise: Ihmissuhdeanarkisti

Thelisen menevä elektropop kävi tutuksi keväisellä Timanttii-sinkulla, joka oli samalla neljäs ja viimeinen sinkku ennen esikoisalbumia. Sinkkujen lisäksi nimellään jo kulmakarvoja kohottava Ihmissuhdeanarkisti pitää sisällään kuusi muutakin biisiä, eli kokonaisannos on kymmenen raidan ja vajaan 36 minuutin pamaus.

Kuten otsikkokin jo kertoo, ovat ihmissuhteet ja niihin liittyvät ongelmavyyhdet albumin kantava teema. Periaatteessa monet kappaleet ovat suoraa suomipoppia, mutta todellinen taikuus tapahtuukin tuotannon puolella ja soundien hionnassa. Lähimmäs ns. perinteistä laulaja/lauluntekijä-poppia osuu sinkkujoukosta Mannerlaatat, jolla kotimaisten kovien naisten vaikutus kuuluu ehkä turhankin selvästi vielä läpi. Fetissi on puolestaan se klubien tanssilattioille tähdätty täsmäpommi, jonka groove poraa parkettiin reikiä ja teksti taatusti häiritsee herkkähipiäisempiä.

Maailma ei kuitenkaan p√§√§ty sinkkujen takarajoille, mist√§ Helsinskin osuvasti vahvistama Melankoliaa on mielest√§ni rohkein ja laadukkain osoitus. Kohdilleen napsahtaa my√∂s avausraita Olisiks√§ mun, jonka √ľbercoolit soundit edustavat j√§lleen uutta puolta artistista, ja siivuun upotettu melodiakoukkuhan on j√§rjett√∂m√§n ter√§v√§. Olisin itse asiassa odottanut vastaavaa soundirohkeutta muillekin numeroille isommissa annoksissa, mutta otetaan nyt vastaan se mit√§ saadaan.

Levyn p√§√§t√∂s sinkkuputken j√§lkeen on niin ik√§√§n vahva, kun Diagnoosi ensin keikkuu helmeilev√§n konepopin aallonharjoilla ja teksti valuu mustuutta perustuksiin. Viel√§kin rohkeampi ja ulommas puskeva on p√§√§t√∂sraita Rakkaudella, Petra ‚Äď nyt on runsaasti tunteita peliss√§ ja se tuntuu. Vinkuvat soundit ja puhesamplet ovat kyll√§ mahdottoman l√§hell√§ takarajaa, mutta sanoisin ly√∂nnin silti mahtuneen kent√§n rajojen sis√§puolelle. Eik√§ edes se ruma sana r√§s√§hd√§ nyt korvaan, kun se kerrankin kuullaan oikeassa paikassa.

Mika Roth




Lukukertoja: 316
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs