Pienet

Sinkut - Elokuu 2023

15.08.2023


Black Jezebel: Monsters Black Jezebel: Monsters

Black Jezebel on ainakin toistaiseksi kahden henkilön muodostama goottiprojekti, joka kuvaa musiikkiaan mielestäni melko rohkeasti melodiseksi gootahtavaksi metalliksi. Tummaahan tämä on, mutta metallisuus on mielestäni jäänyt elektronisuuden kanssa kisaillessa aika selvästi alakynteen. Amanda Aalto ja Heikki Vähäkuopus osaavat kuitenkin löytää äänimaisemasta siinä määrin draamaa, ettei Monsters jää kaipaamaan metallisia lisätehoja.

Sinkuksi sopivan kokoinen kolme ja puoli minuuttia on rakennettu tuttujen kaavojen mukaisesti ja rajoja rikkomatta. Tutut rakenteet vuorottelevat ja loppupuoliskolla instrumentaalinen väliosa pystyy nostamaan tasoa, jalostamaan teemoja, sekä kohottamaan tunnelmaa vielä entisestään. Tekstin hirviöt ovat aika monitulkintaisia olentoja, jotka voivat olla niin hahmoja kuin asioitakin. Merkittävää on kuitenkin kertomuksen onnelliseksi tulkittava päätös, joka rikkoo muodikkaan dystooppisuuden ja murjotuksen ajanhenkeä.

Mika Roth


DON KJ: Viit vaille DON KJ: Viit vaille

Simpeleläislähtöinen DON KJ on jo vuosia sitten helsinkiläistynyt sooloartisti, lauluntekijä ja tuottaja, joka luo suomenkielistä räppiä tavallaan ja tavoillaan. Viimeisten kuuden vuoden aikana kunnioitettavan kokoisen kasan julkaisuja maailmalle saattanut tekijä on jossain vaiheessa uinut vaarallisen syvissä vesissä, mikä on pistänyt arvioimaan koko elämää uudestaan. Uhat ja vaarat ovat nyt taaksejäänyttä aikaa, mutta jälkeen jääneet urat ovat syvät ja nyt on koittanut aika koetun summaamiselle. Sinkku johtaakin kohti uutta kokopitkää, joka tulee sitten kun tulee.

Viit vaille -sinkku korostaakin elämän tärkeyttä, sekä omien valintojen kaikkien seurausten ymmärtämistä. Elektroniset taustat ja harvakseltaan paukkuvat rytmit jättävät lyriikoille tilaa, jolloin sydämestä puristettuja sanoja tulee todella kuunneltua. Artistin itsensä kirjoittama, äänittämä, miksaama ja masteroima paketti on DIY suurilla kirjaimilla ja sielulla, tekijän korostaessa omaa pienuuttaan kaiken keskellä. Retroisen melodiset soundit ovat hiukan sinisiä, tipahtamatta kuitenkaan partaan yli pimeyteen. Hiljaiseksi vetää, hyvällä tavalla.

Mika Roth


HaloShade: Mayday HaloShade: Mayday

Keskellä kesän leppoisia helteitä kuopiolainen progevivahteista rockia soittava HaloShade julkaisi debyyttisinkkunsa. Maydayn syntyhistoriaa tai merkityksiä ei lähdetä sen kummemmin taustoittamaan, mutta musiikin katsotaan olevan alternativen kanssa hartioita hankaavaa. Olemmeko siis matkalla kohti vapun juhlia, vai ollaanko tässä nyt jossain mahdollisessa vaarassa? Otetaanpa Maydayn kolme ja puoli minuuttia haltuun.

Taustalla vaeltelevan kitarasooloilun rapeus ja sopivaa säröisyyttä toiseen kainaloonsa hamuava herkkyys istuvat ainakin vokalistin äänen rinnalle kuin aurinko loppukesäiseen taivaanrantaan. Isommissa kohdin koskettimet pamahtavat voimalla edustalle, mutta biisin ydinlangan muodostava melodia on todellisuudessa Maydayn kruunu. Soitto tahtoo progeilla ja rönsyillä vähän joka saumasta, mutta sovitustyössä langat on pidetty lyhyinä ja sopuisina. Eli paljon tapahtuu, vaan ei liikaa, ja näin Mayday anastaa helposti sydämen.

Mika Roth


Hostikka: Mahonki Hostikka: Mahonki
Penttilae Music

Hostikka kertoo olevansa kuusihenkinen uuden aallon instrumentaali folk-musiikkia soittava yhtye. Bändin keulahahmona toimiva kontrabasisti Saija Penttilä vastaa pääosin uuden ryhmänsä kappaleista, mutta kokemusta löytyy kotoisilta musiikkikentiltä jo riittämiin. Pandemian aikana ajatus omasta tiestä syntyi ja nyt on viimein koittanut oman orkesterin aika. Mahonki on siis ensimmäinen luku, muttei jääne todellakaan viimeiseksi numeroksi.

Instrumentaalikappaleen mitta lähentelee viittä minuuttia, ensimmäisen reilun minuutin kuluessa lähinnä alkuvauhdin synnyttämiseen. Vaan kun malttaa keskittyä alati rikastuvaan äänimaisemaan huomaa nopeasti kaiken olevan vastustamattomassa liikkeessä. Rytmiryhmän rinnalla soivat niin kitara, huilu kuin viulukin, kaihon ja kauneuden nivoutuessa erittäin pohjoismaisin kuvioin toisiinsa. Mahongin herkkä lujuus ja syvä puna välittyvät arvokkain nuotein, herkin piirroin ja viisi minuuttia kuluu kerran toisensa jälkeen tuosta vain.

Mika Roth


Jarkko Niemi: Jos rakkaus ei riitä Jarkko Niemi: Jos rakkaus ei riitä

Jarkko Niemi on rovaniemeläinen sooloartisti, joka esittää menevää suomenkielistä poprockia. Parin englanninkielisen sinkun jälkeen on koittanut aika kielenvaihdolle, sillä paremminhan sydäntään osaa tietysti purkaa äidinkielellään. Niemen säveltämä ja niin ikään rovaniemeläisen Antti Koivulan kanssa sanoittama Jos rakkaus ei riitä -sinkku tuntuukin kumpuavan suoraan sydämestä, vaan riittääkö se nostamaan kappaleen korkeuksiin?

Isoksi sovitettu ja ilmavasti soitettu biisi enteilee monin sanoin rakkaustarinan päättymistä, mutta kaiken loppumista ei ole ehkä vielä sittenkään lyöty täysin lukkoon, tai niin ainakin itse tulkitsen kuulemaani. Ensinnäkin biisin energisyys ja nostovoima vaikuttavat yhä korostavan rakkauden voimaa, ja toisekseen otsikon ensimmäinen sana on ’jos’, eikä vaikkapa toteava ’kun’. Tuo sitkeä valonsäde tuntuu loistavan halki tarinan ja pitävän tekstin menevän musiikin tasolla. Jos yhdessä koettu matka ja rakkaus eivät vielä riitä, niin sitten pitää vain tehdä enemmän asioita sydämen osoittamalla tiellä, uskoisin. Yhtä kaikki hieno kappale.

Mika Roth


Jasso: Sininen tie Jasso: Sininen tie

Jasso on angloamerikkalaista poprockia kitarat edellä esittävä kotimainen combo, joka toisinaan saattaa löytää itsestään myös haikeankaunista kantri-iskelmää. Tai ainakin tällä erää huippukantrahtavat vibat ovat päässeet pullahtamaan pintaan, kun suomalaisen melankolian ja angloamerikkalaisen ruutupaita/rekkamies-soundin olennaisia palasia nidotaan toisiinsa. Julkaisujen ketju on pidempi kuin yhdistelmärekka, joten maileja on mittarissa taatusti riittämiin.

Nerokkaan simppelisti nimetyn yhtyeen Sininen tie -sinkku saattaa olla osittain ihan tahallinen pastissi, tai sitten se on vain rakkaudesta lajiin syntynyt reissuromantiikan ylistys. Vastuu kopsahtaa kuulijan syliin, eikä yhtä oikeaa vastausta ole tietenkään edes olemassa. Kiire ei ole silti mihinkään, basso pumppaa tahtia ja urut värittävät jalat hellästi alta tempaisevan siivun kylkiä. Vuodenajat vilisevät kuvasarjoina, maisemat muuntuvat ajan hampaissa, samoin kuin tiellä kulloinkin kulkevat sielut, mutta tie se vain on ja pysyy.

Mika Roth


KIRKKOTIE99: Saaristoon KIRKKOTIE99: Saaristoon
Drink Tonight Records

Me kaikki olemme varmasti tiettyyn pisteeseen asti erilaisten odotusten panttivankeja, meidän tulisi tehdä ’oikeita’ valintoja. KIRKKOTIE99 on jostain päin Suomenniemeä ponnistava indie/elektropop- yhtye, joka kaipaa saaristoon. Ihan vaan mökille chillailemaan ja kantamaan vettä kaivosta, eli mahdollisimman kauas urbaanin cityelämän ihanuuksista. Yksiön partsin ekologisesti kasvatetut chilit eivät näet selätä lapsuuden mökkikesien vetovoimaa.

Kaiho ja kaipaus ovat tietysti tuttuja ja turvallisia polttoaineita musiikissa, onhan niiden avulla syntynyt se toinenkin merkkipaalu. Anonyyminä pysyttelevä duo on ottanut dream popin, kuulaan synaisen popin ja heleäksi kuulotetut vokaalit asiaansa palvelemaan, tosin tekstin yksi V-sana luo hiukan ristiaaltoja lampeen. Kaikua on soundeissa todella runsaasti, elektroniset pop-elementit napsuvat ja säksättävät alakasvustossa, mutta sievästi, kauniisti ja riittävän matalalla, jotta huomio on itse melodiassa ja sanoissa. Toimii ja maistuu. Jahka duo palailee mökiltä takaisin syksymmällä, on luvassa lisääkin tavaraa ainakin kuuleman mukaan.

Mika Roth


Laura Asunta: Seitsemäs aalto Laura Asunta: Seitsemäs aalto

Laura Asunta on pitkän musiikillisen historian omaava laulaja/lauluntekijä, joka soolosinkullaan suosii rauhallisempaa ja akustisempaa ilmaisua. Asunnan ura lauluntekijänä on poikkeuksellisen mittava, kun ensimmäinen julkaistu sanoituskin on jo vuodelta 1992, mutta niin vain Seitsemäs aalto -sinkku on vasta hänen toinen soolojulkaisunsa. Virtuaalisen pöytälaatikon sisusta on hiljalleen ryhtynyt avautumaan ja Pimeetä draamaa -näytelmään sävelletyt ja sanoitetut kaksi kappaletta saattoivat olla merkittäviä porttien avaajia.

Seitsemäs aalto on hiljaisen kaunis pop-balladi, jolla folkin kosketus on parista sähköisestä elementistä huolimatta vahva ja väkevä. Tekstissä muistetaan mennyttä rakkautta, hukattua mahdollisuutta, mutta jäivät edes muistot jäljelle. Kertoja ymmärtää ajan kulkevan armotta vain eteenpäin, eikä Asunta jää vellomaan surun aaltoihin vaan avaa lopussa rannan kaikkine äänineen ja mahdollisuuksineen kuulijan eteen. Sanoisin että kannattaa jatkaa pöytälaatikon penkomista, koska nyt ollaan jonkin kauniin ja merkittävän äärellä.

Mika Roth


Laura Lehtola: Nimetön Laura Lehtola: Nimetön

Laura Lehtola on helsinkiläistynyt musiikin- ja kuvantekijä, jota on kuultu mm. Captain Cougarin ja Twilen solistina. Soolona Lehtola liikkuu elektronisin ja akustisin keinoin hitaan tummissa popin viidoissa. Nimetön on sooloprojektin ensimmäinen virallinen julkaisu, mutta työn alla on kuuleman mukaan kokonainen pitkäsoitto, jolla musiikillinen kirjo tulee olemaan sateenkaarimaisen lavea. Vaan mistä kaikki alkaakaan?

Nimetön on kiehtova raita, jolle ei anneta mitään sen kummempaa taustaa. Musiikillisesti sangen verkalleen jalkojaan siirtelevä raita on työnnetty lähelle trip hopin öistä taikuutta, mutta nopeus on tiputettu niin matalaksi, että biisi melkein seisoo paikoillaan. Eikä kuitenkaan. Liekö torvia vai mitä, mutta pitkiä nuotteja venytetään kaihoisiksi, koskettimet liukuvat pinnalla ja kaikesta hohkaa levottoman yön levollisuus. Niin tekstissä kuin musiikissa tuntuu olevan näennäisen rauhaisan pinnan alla jännitteitä, vai toinko ne sinne itse? Lähes spoken wordia, miltei elokuvamaista, oudon päiväkirjamaista ja mahdottoman kiehtovaa.

Mika Roth


Mara Salminen: Dongguanissa Mara Salminen: Dongguanissa
Music Box Helsinki

Mara Salminen on ansainnut vuosikymmenten aikana kannuksensa, julkaisuhistorian ulottuessa aina 80-luvun alkuun saakka. Sooloa saatiin kuitenkin odottaa pandemiavuosiin saakka, jolloin musiikkituottaja, muusikko ja musiikkiteknologian opettaja aloitti seikkailunsa angloamerikkalaisen poprockin ja suomalaisen venkoilun murtovesissä. Dongguanissa on ymmärtääkseni Salmisen ensimmäinen soolosinkku, mutta lisääkin on jo tulossa.

Dongguan on suuri kaupunki Kiinassa, joka on riittävän/liian lähellä Hong Kongin ja Guangzhoun mehiläispesiä. Rahaa syntyy kun vain töitä tehdään pienin kätösin ja monet verkosta tilaamamme paketit ovatkin peräisin noilta päin, tavoin tai toisin. Salmisen veikeän nyrjähtelevä ja synainen pop leikkii melodiansa kanssa ja tuuppii tekstillisiä teemojaan eteenpäin kuin älyluurin rikkoutuneita vanhoja kuoria. Kepeää ja aurinkoista yhtäältä, hivenen kummaa ja varjoja suosivaa toiselta kantilta tarkasteltuna.

Mika Roth


Massali: Mitä mulle kuuluu Massali: Mitä mulle kuuluu
Suhina Records

Massali on turkulainen artisti, josta ei tunnu paljon suoria jälkiä löytyvän verkon puolelta. Kyseessä on saatesanoja mukaillakseni hiphop-kulttuuria teini-iästä saakka suurkuluttanut fani, tapahtumatuottajanakin kunnostautunut, folkrockbändeissä soittanut heppu, joka on nyt löytänyt rap-musiikista uuden linjan. Tai uuden ja uuden, klassista rappailuahan tämä on ja vuosien vääjäämättömän vierimisen on tiedostanut Massali itsekin – niin herra kuin rap keski-ikäistyvät.

Mitä mulle kuuluu on tekstin puolesta vähintäänkin puolittainen hätähuuto, jossa kertoja kaipaa inhimillisiä kosketuspintoja, aitoja keskusteluja – kykyä ja keinoa merkitä edes jotenkin jollekin jotakin. Soundien puolesta liikutaan vakaasti ainakin ysärin juntassa Massalin sylkiessä ja singotessa sanoja suustaan. Biitit tippuvat jyrkällä kulmalla, taustojen minimalistisuus lähentelee brutaaliutta ja mitä syvemmälle teksti sukeltaa sitä ahdistavammalta äänimaisema vaikuttaa. Neljä ja puoli minuuttia nojataan hellittämättömästi eteenpäin, kunnes ollaan jo lähellä naamalleen kippaamista. Kriittinen piste on lähellä, sen voi todella aistia ja tuntea.

Mika Roth


Musta Delfiini: Osa tätä kaavaa Musta Delfiini: Osa tätä kaavaa

Sopivasti nyrjähtänyttä ja dreampopahtavan synaisesti eteeristä indie-poppia luova helsinkiläinen Musta Delfiini julkaisi uransa toisen sinkun elokuun alussa. Siinä missä viimevuotinen Täällä pornotähtien alla otti postpunkmaisen kolkkouden ja synawaven syntiset soundit haltuunsa, on toisella kierroksella panospöydän pääväri vaihtunut punaisesta mustaan. Parisuhteesta, tai moisen haaveilusta, kertova biisi on kuin päiväpainajainen paratiisin kulisseissa.

Osa tätä kaavaa on siitä ovela teksti, että sen voi nähdä treffipalveluiden kritisoimisena, twinpeaksmaisena sukelluksena yön pimeyteen tai moneksi muuksi asiaksi näiden ääripäiden väliltä – ja miksei sivultakin. Hidas biisi vyöryy horisontista kohti kuin pyroklastinen pilvi. Kaunistahan se on kai hetkisen katsoa, mutta samalla voit jo tuntea ihosi höyrystyvän. Vinot äänet, oudon vääristyneet soundit ja pehmeät vokaalit löytävät hetkestä universumin taikaräpäyksen, vaikka taidamme lipua mustan killan puolelle punaisia verhoja.

Mika Roth


River Below: Wasteaway River Below: Wasteaway

River Below on vuonna 2022 perustettu oululainen vaihtoehtorock-yhtye, jonka yhtenä tavoitteena ja suoranaisena missiona on tuoda kitaramusiikki takaisin valtavirtaan. Moinen onnistuu tietysti helpoimmin luomalla mahdollisimman tarttuvaa ja toimivaa kitararockia, koska markkinat toimivat kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Alle kolmeen minuuttiin puristuva debyyttisinkku on mitä mainion esimerkki tarttuvuudesta, joten lupaavasti ainakin alkaa taival.

Wasteaway on menneen rakkauden tuhkista syntynyt siivu, jossa katsotaan taaksepäin päätään puistellen ja vahingot lähinnä todeten. Leuka ei painu kuitenkaan rintaan, eikä kertoja nillitä lasiinsa katkeria kyyneleitä, vaan menneestä pyritään oppimaan jotain. Mennyt on auttamatta mennyttä, sitä ei mikään muuta, mutta biisi puskee eteenpäin kohti uutta auringonnousua ja mahdollisuuksia. Näin erosta kummunnut siivu on toiveikas, voimaannuttavakin, mitä sopivan rouheat kitarasoundit ja tuhti rytmipuoli korostavat. Homman kruunaa monitasoinen vokalisointi, joten helppohan tässä on oululaisille nostaa peukkua. Nimi mieleen.

Mika Roth


Sepänkadun Köyhät & Nöyryytetyt: Neuroosi-Nelli Sepänkadun Köyhät & Nöyryytetyt: Neuroosi-Nelli
Panama-levyt

Tehokkaimmin mieleen jäävän nimen kisassa Sepänkadun Köyhät & Nöyryytetyt taitaa vetää nyt pisimmän korren. Yhtye hallitsee niin kitaravetoisen indiepopin kuin vanhemman laulelmaperinteenkin salat (tästä lisää myöhemmin), mutta punkahtavalle jälkigrungelle on myös värikkäissä juhlissa tilaa. Entä kuka on ronskisti rapaa roiskivan rallin Neuroosi-Nelli ja mistä tässä on oikeastaan edes kyse? Romahtaako taivas todellakin niskaamme?

Tulevan Hyvästit pojille -debyyttialbumin ensimmäinen sinkku on kädenojennus pienelle lapselle, joka saattaa löytyä monenkin sisältä. Sille lapselle, joka olisi vain halunnut olla kotona turvassa nukkumassa ja jättää ruotsinlaivat, Ikeat sun muut seikkailut muille. Bändi punnertaa punkahtavaa rockiaan komeasti, osaa pyöritellä ytimen melodiaa näppärästi ja väliosan johtaessa viittä vaille progehtavan laulelmapilven reunalle on maankamara jo todella kaukana. Eikä siinä vielä mitään, sillä kaikki tämä plus pari muuta juttua on saatu sovitettua alle kolmen ja puolen minuutin mittaan. Siispä kolminkertainen aargh-huuto Nellillemme.

Mika Roth


Sina Viola: Värit Sina Viola: Värit

Laulaja/lauluntekijä Sina Viola on dramaattista ja minimalistisella tavalla jännitteistä pop-musiikkia luova artisti, jonka debyyttisinkku ilmestyi alkuvuodesta 2022. Neljännellä sinkullaan Viola käsittelee kahden ihmisen välistä ongelmallista suhdetta, jossa jokin on vain mennyt perustavalla tavalla pieleen. Kipua ja tuskaa syntyy toiselle osapuolelle ehkä vahingossa, ehkäpä täysin tarkoituksella, mutta tärkeintä ei olekaan nyt se, että miten vaan mitä.

Ahdistus ja arjen helvetilliset olosuhteet eivät saa kuitenkaan seurakseen massiivista äänivallia, vaan kaikki pystytään kertomaan dream popille ominaisin heleämmin vedoin. Vokaalien rinnalla soivat sellot pysyttelevät verhojen luona, eikä 100-vuotias Steinway-pystypianokaan varasta show’ta, vaan herkistä palasista rakentuu yhdessä unenomainen kolme ja puoliminuuttinen. Hidas numero laahaa helmojaan surun muuntaessa jopa sateenkaaren harmaaksi, vaan kaikesta on kuultavissa (ainakin allekirjoittaneen mielestä) myös lupaus paremmasta. Yö on ehkä synkkä, mutta toivo kimmeltää jo horisontissa. Mitä kauneinta surumielisyyttä.

Mika Roth


Sini Sax: Kesäfilmi (muistoja tyhjästä) Sini Sax: Kesäfilmi (muistoja tyhjästä)

Sini Sax on oululainen laulaja/lauluntekijä, joka kertoo modernimman elektropopin ja orgaanisemman poprockin avulla tarinoitaan. Tai näin ainakin vinkkaa debyyttisinkku, jonka Sax on säveltänyt yhdessä niin ikään oululaisen Juha-Matti Tapion kanssa. Aiemmin Sax on julkaissut musiikkia myös Desibeli.netissä noteeratun Havina-nimen alla, mutta nyt tempo on noussut ja eteerisyys vaihtui voimakasrytmisempään ilmaisuun, joten nimivaihdos oli paikallaan.

Pop-sinkun soisi tarttuvan nopeasti, sen kannattaa herättää mielenkiinto jo muutamin tarinansa palasin, jotta satunnainen kuulija kiinnostuisi kuulemaan lisääkin. Kesäfilmi (muistoja tyhjästä) pystyy ruksaamaan jokaisen näistä kohdista ja vaikka alle kolmeen minuuttiin leikattu pituus tuntuu alkuun jopa brutaalin tiiviiltä, on biisi kerrasta mieleen jäävää sorttia. Itse tarinassa mielikuvitus on avain jokaiseen oveen, ja kun melodia pääsee kunnolla vauhtiin, huomaatte kyllä päässeenne mukaan junaan. Loistava startti uuteen aikaan.

Mika Roth


Tavallinen Korhonen: Häiriötekijöitä Tavallinen Korhonen: Häiriötekijöitä

Debyyttisinkkunsa julkaiseva Tavallinen Korhonen on tavallaan uusi tekijä musiikkimarkkinoilla, mutta nimen takaa löytyy vanha tuttu kettu. Aiemmin Antti Roihu -nimellä Desibeli.netinkin sivuilla vilahdellut jyväskyläläisartisti esittää nyt räväkkää suomenkielistä poprockiskelmää, jossa arki nostetaan tavallisuuden yläpuolelle. Tai noin ainakin saatekirjeen otsikossa lupaillaan, vaan mihin tavallisuudesta voimaansa uuttava Korhonen lopulta yltää?

Häiriötekijöitä on siis ketjun ensimmäinen lenkki ja hieman yllättäen suomenkielinen poprock ja iskelmäiset lyriikat saavat seurakseen tulisempaa jytkettä rytmipuolelta. Kiivaimmillaan biisi näet risteilee jossain siellä missä reggae, ska ja suomirock kohtaavat toisensa turkoosien vetten keskellä. Torvet törähtelevät kuten kuuluu, perkussioista kaivetaan esiin tehoja ja koskettimetkin keikuttavat venettä, mutta nämähän eivät ole mitään häiriötekijöitä, vaan oleellisia osasia Tavallinen Korhonen -kummajaisen ainutlaatuisesta cocktailista. Hiukan kumma biisi, joka ei jätä helposti rauhaan, joten tavallisin tavallisuus unohdettakoon nyt ainakin.

Mika Roth


Trio Orit: Kasvimaa Trio Orit: Kasvimaa
Spiridom

Trio Orit on niitä nimiä, jotka vain maistuvat sanaleikeiltä – oli siihen sitten syytä tai ei. Yhtye aiheutti mukavaa kuhinaa vuoden 2014 Aurinkoinen musiikkimatka -albumillaan, jolla kuultiin joitakin todella nimekkäitä kotimaisia vierailijoita. Mm. Kun on työpäivä ohi ja Aamulla karanneiden hellepäivä ovat kelpo saavutuksia, joiden perustalle kelpaa rakentaa tulevaa. Ja tuleva on saapunut nyt, sillä uusi sinkku käynnistää julkaisujen sarjan.

Kasvimaa on näin kesäaikaan monelle meistä tuttu paikka, jos ei omalta niin sitten sukulaisten tai muiden tuttujen pihoilta, palstoilta, ehkä vaikka saunan takaa. Saunan takana on muutenkin kivaa, toteavat Trio Orit, koska siellä on tilaa ja hivenen ramonesmainen kitarasoundi saa auringon paistamaan leppoisasti kasvoille. Narskuvan ja pinkeän siivun mitta jää kahteen ja puoleen minuuttiin, mutta tuossakin ajassa ehditään jo huhuilla stemmoja lopussa. Uusi avaus yllätti, mikä on tietysti plussaa, etenkin kun biisi toimii kuin häkä.

Mika Roth


Wirtavuori: Kuin kuninkaat Wirtavuori: Kuin kuninkaat

Wirtavuori on suomenkielistä poprockia pidemmillä varjoilla esittävä artisti, jonka uusin sinkku on itse asiassa coveri. En normaalisti lämpene näille lämmittelyille, koska alkuperäinen on aina alkuperäinen. Tässä tapauksessa peräti jo vuonna 1980 alkujaan levytetty Flatbush Waltz on amerikanjuutalaisen Andy Statmanin originaali siivu, josta on tehty jo ainakin parikymmentä versiota vuosien saatossa, eikä tämä lähde näytä ehtymisen merkkejä.

Wirtavuori on siis kovassa seurassa, mutta hänpä tempaisee hihasta jäyhän suomalaisuuden valtikseen. Tämä on melankolinen siivu vieläpä siinä määrin, että melankolisuus tuntuu iholla asti. Tuohon kun lisätään kaurismäkeläisen harmaan tekstin painolasti, niin kyllähän tämä taatusti kutittelee suomalaisugrilaista sielunmaisemaa. Päähenkilö vaeltaa lähiön ahdistavia kujia vailla toivoa suuren maailman parrasvaloista, vai onko toivottomuus sekä juuttuminen peräti osin oma valinta? Olisin voinut… olisin saattanut… kaikki tuntuu jo lipuneen käsistä ja sekös painaa leukaa rintaan. Mestarillisen mehukasta ja melodista melankoliaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 1483
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s