Pienet

Pienet - Maaliskuu 2024

05.03.2024


Alase: Beyond Our Imagination Alase: Beyond Our Imagination

Monelle yhtyeelle yhden laulajan ääni on merkityksellinen. Se on olennainen osa persoonallisuutta, toimien ns. virallisena ikkunana ja äänenä. Alase ei kuulu tuohon ryhmään, vaan bändin tuoreella EP:llä kuullaan neljää eri laulajaa neljällä eri raidalla. Eli EP on neljän erilaisen kuvan ja näkymän yhteenliittymä. Voiko moinen toimia täysipainoisesti?

Kyllä, näin uskallan sanoa. Enemmänkin kitaristiksi itsensä identifioiva Janne Lunnas osoittaa lauluääntäkin tarvittaessa löytyvän ja herra vetää hienon dueton Rioghan Darcyn kanssa. Postrock-kaunokainen Love Crime näyttää miten sinkkuja voi luoda rauhallisemmastakin materiaalista, eikä poikkeuksellisempi muoto ainakaan heikennä kokonaisuutta. Alaselle ominainen progressiivisuus kukkii täydessä väriloistossaan A Night to Rememberin koukeroissa, kun ”luottovokalistiksi” tituleerattu Juha Tetjakov pääsee piirtelemään eeppisempiä ja ilmavampia linjoja taivaanrantoihin. Avausraita Broken Pendulum nojaa puolestaan Omar Zouiterin vivahteikkaaseen lauluun, jota Lunnas räyhävokaaleillaan ansiokkaasti tukee. EP:n alun tunnelmallinen keinuefekti on vahva, vaan ei hajottava.

Paljon tapahtuu, monenlaista maustetta lyödään postmetallin progeiseen pataan, vaan kaikesta tuntuu kehkeytyvän jotain täysipainoista – jo neljän raidan minilevyllä. Lupaa paljon tulevalta, kun näin nopeasti on syntynyt jotain näin syvällisesti erilaista ja silti toimivaa.

Mika Roth


Aleksi Matias: Käsipohjaa Aleksi Matias: Käsipohjaa

Kolmekymppinen Aleksi Matias on kuuleman mukaan jo puolet elämästään luonut musiikkia, mutta vasta nyt sitä julkaistaan virallisesti. Rovaniemeläinen luokanopettaja ja musiikintekijä luo melankolista ja hetkittäin hieman popahtavaakin indietä, debyytti-EP:n koostuessa peräti kuudesta raidasta.

Suomenkielisyys voi olla uhka, mutta Aleksi Matias kääntää sen aseekseen. Soundeiltaan hilpeän leikkisä Kaksi patjaa luonnostelee nopein kääntein ihka oman kodin, jonka tyhjyys täyttyy minimalistisin aineksin. Tälläkin numerolla esiintyvä (inho)realistisuus lienee huomattavasti tarkemmin sommiteltua, kuin mitä ensikuuntelulla ehkä arvaisi. Ristoa saatetaan hakea, mutta muodon lievä arvaamattomuus tuo kyllä mieleen nopeammin Jukka Takalon. Kärkibiisiksi tarjotussa Käsipohjaa-siivussa popahtava melodia helkkyy isommin ja taustaa rakennetaan kauniimmin, mutta nostan silti valokeilaan myös nostalgialla taiten leikittelevän Yhdeksän elämää -lurituksen. Lohdullinen loppusointu räväyttää myös komean kunnarin, vaikka katseen fokus tuntuu jo hakeutuvan kentän ulkopuolelle.

Pienuus on eri vaatteiden alla voimaa, sydän löytyy paikaltaan ja muotojenkin kanssa uskalletaan jo hakea tukijaloille paikkoja rohkeasti. Käsipohjaa onkin komea avaus, jonka materiaali suorastaan huutaa avukseen kunnon tuotantoa – ja ehkä myös ulkopuolista tuottajaa.

Mika Roth


Ashes of Perishing: FRVR / CRSD Ashes of Perishing: FRVR / CRSD
Inverse Records

Helsinkiläinen modernia metalcorea soittava Ashes of Perishing on julkaissut tähän mennessä neljä sinkkua vajaaseen puoleentoista vuoteen. Nyt on koittanut debyytti-EP:n aika ja sinkuista kaksi uudempaa on saatu mahdutettua mukaan. Kokoa paketille ei kerry edes 12 minuuttia, joten tiiviimpi on tällä erää parempi.

Metalcorea on monenlaista ja Ashes of Perishing pamahtaa suoraan genren rankempaan laitaan, raskaan metallisuuden ja hardcore-laidan raaston vuorotellessa ruorissa. Toki ainoana raitana lähes kolmeen ja puoleen minuuttiin yltävä Forever… nostaa aavistuksenomaisesti lapikasta naamalta, ja ankkuri Burdens pelaa kosketinmelodiallaan, mutta nuokin pienet melodisuuden lisät toimivat oikeastaan vain muun materiaalin iskuvoiman korostajina.

Vokaalit huudetaan ja kitaroilla vallitetaan armotta, mutta huimia tehoja korostava muoto tahtoo mielestäni lipsahdella jo tarpeettomankin kovaksi murikkasateeksi, mikä katkaisee osan terästä. Metalcoressakin sävyt ovat rikkautta ja Ashes of Perishingin hillitön möyhennys tahtoo uhkaavasti puuroutua juuri silloin, kun isoin koukku/leka pitäisi heilahtaa. Waste of Life saa jo koneen hiukan korkeammalle, vaan nytkin ideat tuntuvat livahtavan käsistä. Olisiko pieni yliyrittäminen päässyt yllättämään.

Mika Roth


echo+seashell: When A Girl Wants / Heresy echo+seashell: When A Girl Wants / Heresy
Minna Records

Suomalainen Henna Hyvärinen ja hollantilainen Susan Kooi muodostavat echo+seashell -yhtyeen, jonka tuplasinkku on samalla ensimmäinen näyte syksyksi luvatulta EP-levyltä. Mukana biisikaksikon työstössä on ollut niin ikään hollantilainen artisti/tuottaja Torus ja lopputulemaa voi helposti kutsua vallankumouksellisen erilaiseksi.

A-puoleksi valittu When A Girl Wants on yhtäältä rauhaisan unenomainen ja toisaalta miltei painajaismaisen ahdistava elektronipilvi, jonka sisäiset avaruudet luovat taidetta staattisuudesta. Pohjalla oleva pop-rakenne on yhä aistittavissa taustalla, mutta sävyjä vaihtava valo loistaa läpi harvojen rakenteiden ja kaikkea leimaa outo toismaailmallinen jähmeys. Aivan kuin aika olisi hetkeksi lakannut vaikuttamasta miltei kaikkeen, paitsi efektoituun vokalisointiin. Heresy jatkaa lakonisuuden jalostusta ja ambientmaisen popin verkkaista taivuttelua siten, että saranat ja saumat taatusti huomataan. Duolle kankeus onkin voimavara ja lo-fin rahina mahdollisuus, rytmin sykkiessä kaiken alla, yllä ja keskellä.

Kokeellisen musiikin rajattomuus hohtaa kirkkaana, eikä echo+seashell päästä kuulijaansa helpolla, vaan jokin duon luomassa oudon kiehtovassa äänimaailmassa vetää puoleensa. Musiikki, äänitaide, jokin muu – sanat vain rajoittavat kokemusta, joka haastaa mielikuvitusta ja saa odottamaan lisää. Vaikuttavaa.

Mika Roth


F100g: HALOO HALOO! / DANCEHALLII F100g: HALOO HALOO! / DANCEHALLII

Kahden aikakauden suomi-dancehallia paukkuu maisemaan kahden raidan verran, kun F100g äityy pohtimaan asioiden ytimiä ja genren alkuhämäriä. Eli mistä dancehall-musiikissa on ensinnäkään kyse? Muna vai kana – ääh, mitä väliä! Koska rakkautta tarvitaan kuitenkin aina ensin.

Avauksena kuultava HALOO HALOO! nostaa 90-luvun kunniaan ja pitää asianmukaisesti kaiutetun äänimaiseman superkarsittuna. Eli kaiku saa kimmahdella erittäin avaran hallin sisällä, eikä basso pääse pilaamaan ilomielistä peruskuviota. Tempo on terhakka, sanoja ei kannata liiaksi pohtia, sillä elämä on elämää. B-puoli DANCEHALLII sotkee kuviot moderneilla viboilla, mikä tahtoo sanoa vokooderilla tehostettua vokalisointia, tuhdimpaa bassopäätä ja selvästi laveampaa soundipalettia. Tosin kun puhutaan laveudesta, niin kietaistaanpa tuo sana oikein paksuihin lainausmerkkeihin. Jamaika on maantieteellisesti ehkä kaukana, mutta niin kovin liki sydäntä, ja aksenttiakin haetaan rohkeasti.

Alle viiteen minuuttiin purkitettu tuplasinkku ei jää turhia makailemaan hallin lattialle, vaan tekee juttunsa nopeasti, kustannustehokkaasti ja ehkä tarpeettomankin huomaamattomasti. En lähde kiistelemään dancehallin muotoseikoista, mutta jäin kaipaamaan pientä lisägroovea polvien tienoille, koska kiiruskin on joskus pahasta.

Mika Roth


Garden of Stone: Tides of Decay Garden of Stone: Tides of Decay

Tummaa ja rakeista oli tamperelaisten rockmetalli esikoissinkulla ja vasta viime vuonna perustettu Garden of Stone ei lamppuja juuri kirkkaammiksi käännä myöskään debyytti-EP:llä. Siinä missä helmojaan raahaillut debyyttisinkku Hymn of a Dead Man Pt.1 luotti melankolian voimaan, lähtee neliraitainen EP sentään revittelemään halki maisemien rohkeammin.

Em. sinkun saatesanoissa lupailtiin aikoinaan tuhtia riffivoimaa ja tällä kertaa sitä myös kammetaan esiin isommissa määrin, kun kakkosraita ja uudemmaksi sinkuksi poimittu Idol of Flesh päästetään irti. Toki melodisemman melankoliasuvannon kautta kuljetaan myös nyt, mutta biisi lähtee keulimaan mahdollisuuden moiseen saadessaan kuten pitääkin, eikä tuiman deathin osasistakaan varsinaisesti haittaa ole. Pari numeroa thrashimpi Seeker of Salvation ruuvaa kelloa rohkeasti taaksepäin, muttei onnistu muuntamaan mielestäni riittävästi virtausta. Hymn of a Dead Man Pt.2 on taas nimensäkin puolesta suoraa jatkoa ensimmäiselle sinkulle, tosin omaan korvaani toinen osa peittoaa ykkösen mennen tullen.

Melankolista on, tummaa myös, sekä tietysti metallista. Garden of Stone käsittelee hurjan tuttuja aineksia, eikä vielä onnistu löytämään niistä mitään kovinkaan ikimuistoista. Vaan puutarhan murikoita kannattaa vastakin takoa toisiaan vasten, koska niistä on saatu luotua monet tulet jo aikaisemminkin.

Mika Roth


Hedelmätutit: UMK2024 Hedelmätutit: UMK2024
Wooden Sherpa

Hedelmätutit on kokeellista ja avantgardistista poppia luova projekti, jonka takaa löytyy tätä nykyä Matias Helmikuu -artistinimeä käyttävä konkari. Muillakin nimillä musiikkia on luotu ja kuten julkaisun nimikin kertoo, otetaan tässä tavallaan kantaa eräisiin kisoihin.

Kahden biisin mittaisen paketin avaava nimiraita UMK2024 porisee, pyörii ja liitelee psykedeelisesti sävyttyneen kokeellisemman popin synaisella sivurinteellä. Sampleiset vokaalit toistavat vain yhtä kuviota, kaveriksi annetaan kosketinkoukkua, sekä pientä rytmileikkiä, ja siinä se. Biisin voima perustuu äänikentän selkeyteen ja kuvioiden vuoksimaiseen toistuvuuteen, rattaiden naksahdellessa vaivatta eteenpäin. Ilmapiiri on kevyt, jopa kepeä. Vaan moisista tunnoista päästään eroon, kun Uudet mankelit kylvyssä antaa noisen rätistä ja soraisen murskeen virrata korvista sisään. Jossain siellä kerrosten alla sinnittelee taas kosketinmelodia, mutta muodottomaksi kilkuteltu pinta ei armoa anna.

Kisat tulivat ja menivät. Ne voitettiin tänä vuonna ’huumorilla’, vaan Hedelmätutit taitaa hirnua vieläkin. Ja ihan eri syistä. Avantgardea ei voi oikeastaan arvioida, mutta jos nyt noisettomampaa materiaalia saataisiin vastaisuudessakin, niin kyllä sitä särkemistäkin sitten jaksaisi taas paremmin.

Mika Roth


HT tapes: Pojara HT tapes: Pojara

On huolestuttavalla käyntiäänellä varustettua garagea, kovin rämisevää punkrokkia ja sitten on tietysti tuon saran toisinaan tappiin asti vetävä HT tapes. Rock-duon uusin EP on kolmen raidan mittainen, kannessa hehkuu sydän ja julkaisupäiväkin oli helmikuun 14. Tämä kaikki on silti silkkaa sattumaa, väittävät.

Selvää sen sijaan on se, että lofi on jälleen ylin totuus ja kaiken kattava asenne. Avauksena soiva I wouldn´t know about that on sellaista pesutilan takaisen röökikopin sisältä kumisevaa räiskettä, että pahaa tekee – eikä välttämättä täysin hyvälläkään tavalla. Onko tämä nyt linkoukseen vahingossa päätynyt Pixies, vai särkyneestä kasettinauhurista soiva Sonic Youth? Jaa-a, testi on ainakin kova, jotta päästään mureasti soivan Losing it (Jailbreak 24) -helmen pariin. EP:n kiistaton kruunu soi kauniisti, tikkuisuudestaan silti tinkimättä, vokaaliyhteistyön kiteyttäessä kitarapoprockin simppelin voiman. Ankkuri Only the lonely ones on samoilla kaavoilla leikattua grungegaragepeltiä, mutta edellisen siivun saksofonisoolo ja istuvampi sovitus tekevät eron selväksi. Huti ja kaksi maalia, lukee muistiinpanoissa.

Pojara on kiva kortti, joka saapui ystävänpäivänä ja jonka myötä muistin taas jotain rakasta. Ihanaa muuten että ihmiset antavat huonekasveilleen oikeita nimiä, vai oliko kyse jostain muusta avaruuden jutusta?

Mika Roth


Leipä: Mitä tänään Leipä: Mitä tänään

Enpä olisi voinut toivoa maaliskuun alun harmauteen mitään sitä parempaa, kuin tuoretta ja lämmintä Leipää. Folkahtavaa kitarapoprockia soittava nelikko paljastaa lisää tulevan debyyttipitkäsoittonsa osasia, joten nojaudutaan reilusti taaksepäin, otetaan kuppi lämmintä kouraan ja kuunnellaan kummallakin korvalla. Silmätkin voisi hetkeksi ummistaa hymyssä suin.

A-puoleksi valittu nimiraita rakentuu kolmeen ääneen ja neljään kitaraan, eli Simon & Garfunkel -vaihteella mennään ja ympärille syntyvässä äänimaailmassa on ainakin tilaa. Akustiset kitarat ja taiten kerrostetut vokaalit pystyvät kuitenkin rakentamaan vaivatta herkän sekä kestävän hetken, jossa pelkkä tarinan toimettomuus muuttuu kaikkea pyörittäväksi dominoksi. Leipä osoittaa ohikiitävän hetkenkin kestävän oikeissa käsissä vaikka mitä, kunhan tuohon hetkeen, tunteeseen ja ideaan vain luottaa. Nerokkaan vähäeleistä ja välitöntä, tosin muotoa lienee haettu se toinenkin kerta kohdilleen.

B-puolen Helou nojaa varoen rumpuihinkin, joita ryhmän ulkojäsen ja masteroijavelho Anssi rummuttaa vaimeasti taustalla. Valokeilassa tanssahtelee puolestaan kylähullumainen hahmo ja sankari, jonka ’hulluus’ taitaa olla puhdasta onnea. Pieni biisi kasvaa nuotti kerrallaan, vokaalit ottavat pikkuruisia askeleita ja siinä se – lumous syntyy hetkessä ja hetkestä. Lisää Leipää kansalle, vaadimme.

Mika Roth


M75!: Paniikki San Franciscossa / Jälkijäristys M75!: Paniikki San Franciscossa / Jälkijäristys
Alakulttuuritalo

M75! tyhjensi synteettisen pajatson toissavuotisella Synteettinen herätysliike -albumillaan. Helsinkiläisen Matti Härkösen sooloprojekti kiteytti tuolloin mielestäni paljon olennaista analogisten syntetisaattoreiden mahdollisuuksista. Moni mieltää ehkä moiset värkit menneisyyden reliikeiksi, vaan mitä aika on muuta kuin kehiä kehien sisällä ja aina takaisin alkuun pyörähtäviä loppuja.

Tuplasinkku on kuulemma tositapahtumiin perustuva kaksiosainen teos, jonka aiheena ei suinkaan ole maanjäristys vaan paniikkikohtaus. Instrumentaalisen ambientin ja syntwaven keinoin pyritään siis kuvaamaan jotain, joka ensinnä lukitsee kokijan mielen ja vielä myöhemminkin vainoaa häntä. Ahdistus on tietysti tapauskohtaista, enkä huomaa varsinaisesti ahdistuvani näistä vajaasta kahdeksasta minuutista, vaikka avauksena soiva ja verkkaisesti kulkeva Paniikki San Franciscossa tummia sävyjä omaakin. Särkynyt ääni lienee selvin merkki pielessä olevista asioista, massiivisten alaäänten jyristessä kellarissa.

Jälkijäristys on selvemmin sortunut pois raiteiltaan, soundien heijastellessa toisiaan ja sinkoillessa edestakaisin. Äänimaiseman koleus ja kovuus käyvät enemmän hermoille, äänten hajotessa hitaasti mutta vääjäämättömästi. Melankolinen teema kruunaa koko hitaan syöksyn tyhjyyteen, joka saa alla olevan tuolin tai lattian tuntumaan epämiellyttävältä – juuri sopivissa määrin.

Mika Roth


Otto Mikkola & Pitkä ikävä: Frank / Jäät lähtee (taas) Otto Mikkola & Pitkä ikävä: Frank / Jäät lähtee (taas)
Harava Records

Otto Mikkola on koonnut sitten vuoden takaisen debyyttialbuminsa ympärilleen yhtyeen. Tuo yhtye on nimeltään Pitkä ikävä. Nyt on siis Otto Mikkola & Pitkä ikävä, jonka ensimmäinen tuplasingle jatkaa melko tarkkaan siitä mihin soolo-Otto vuosi sitten jäi.

Aiemmin puhuttiin pohjoisesta melankoliasta ja tummasävyisestä americanasta. Kaurismäkeläistä suomirockia, lupaa uuden saatekirjeen otsikko ja herättelee näin tummia tuntoja jo valmiiksi. Nyt ollaan mustavalkoisen rakeisissa kuvissa ja mistäs muualta Kaurismäetkään ovat ammentaneet tarinoihinsa vaikutteita, kuin esimerkiksi myyttisen Amerikan raiteilta. A-puolen Frank voi nimellään olla vinkkaus erääseen leffaan, kun baarin vanhat & tutut naamat varisevat harmaata tuhkaa ja heijastelevat näin hidasta, mutta väistämätöntä mielen tappiota. Rullaava americana on jatkojalostunut, menettämättä kuitenkaan yhteyttä juuriinsa ja samalla huumorin tumma kukka saa myös kukkia tavoillaan.

B-puolen Jäät lähtee (taas) versioi debyyttialbumin raitaa, muttei lähde sen kummemmin rikkomaan toimiviksi havaittuja valumuotteja. Isompi soundi, enemmän kaihoa ja toimiihan biisi uusissakin vaatteissaan moitteetta. Otto Mikkola & Pitkä ikävä avaa pelin tyylillä, eikä tämä taida jäädä tähän.

Mika Roth


Presidenttikuningas: Verta ja sirpaleita EP Presidenttikuningas: Verta ja sirpaleita EP

Presidenttikuningas on ovela nimi, kun sitä tarkemmin pyörittelee ja pohtii. Kyseessä on suomalaisenglantilainen yhteistyö, jossa suomalaisen melankolian ja englantilaisen melodian voimin syntyy melankolista eeppisyyttä. Itämeren periltä Pohjanlahden rannoille on matkaa, mutta niin vain kasaan on saatu neljä raitaa.

Kuten otsikkokin jo antaa ymmärtää, on esityskieli suomi ja suomalaisuus tuntuu muutenkin olevan parlamentissa niskan päällä. Toisena soiva Alttari soundaa kovasti suomalaiselta uudelta aallolta, jostain 80-luvun alusta jopa. EP:n otsikkoakin toistetaan ja tuhti sähkökitaravalli on viittä vaille metallista kolistelua. Melankolian saralla duo kalauttaa puolestaan masennuskunnarin Sosiaalinen yksinäinen -raidalla, joka soi vaimeana, alistuneena ja musertuneena, mutta suomalaisenglantilaisella tyylillä ja arvokkaasti. Äänessä ovat lähinnä mies & kiipparit, vaan enempää ei tarvita, kun ainekset ovat kohdillaan.

EP:n jokainen raita on niin omanlaisensa, että Presidenttikuningas vaikuttaa enemmänkin kokeilualustalta kuin varsinaiselta yhtyeeltä. Avauksena soivan Vapaan stadionrockin kajahduksista on matkaa suomalaisugrilaisen junttarockmetallin luo, mutta vaikka Taas paleltaa kellottaakin päälle 7 minuuttia, pitää myös ankkuri sarallaan kutinsa. Valikoima kummia makuja maailmalta, sekä lähempää.

Mika Roth


Stanley Yodeling: Mole / Tom Selleck Stanley Yodeling: Mole / Tom Selleck
Take The Money And Run

Kouvolan alternative/indie rock -ihme Stanley Yodeling oli allekirjoittaneelle tuntematon suuruus ennen tätä kahden biisin sinkkua. Desibeli.netin arvioista löytyi noin 13 vuotta vanha arvio Stanley Yodeling EP:stä, joka tunnetaan nykyään Black-nimellä. Lähes vuosikymmenen telakalla ollut yhtye kokosi pandemian aikana rivinsä alkuperäiseen kuntoon ja nyt ollaan taas täydessä vauhdissa.

Tuplasinkun A-puoleksi valittu Mole osaa summata supertarttuvan melodisuuden ja energisen rockin räyhän siten, että kunniaa tehdään pohjoisamerikkalaisille kitararyhmille, muttei kuitenkaan liikaa kumartaen. Välillä ehditään kaikuilla soundien arvaamattomissa väliosaviidoissa, mutta kun iskun aika koittaa se myös kosahtaa isosti keskelle jakausta. Kitararock ei ole ehkä rakettitiedettä, vaan kaikkien osasten päätyessä oikeisiin aikoihin ja oikeisiin paikkoihin voi vain hämmästellä lopputuleman riemastuttavaa voimaa. Kuten nyt Molen tapauksessa. Suoraviivaista runttaa ja lähemmin tarkasteltuna huimasti tärkeitä pieniä juttuja.

B-puolen Tom Selleck nostaa hattua tuuheille viiksille ja menneille ajoille, tosin varoituksen sanakin lausutaan. Vaikea sanoa missä määrin tässä ollaan tosissaan tekstin puolella, mutta itse biisi on mitä mainiointa indierockin pyöritystä. Taustan woo-hoot huudetaan hymyssä suin ja soundien herttainen sotkuisuus istuu maisemaan kuin viikset Tomin ylähuuleen. Lisääkin saisi olla, joten jatkakaa ihmeessä SY.

Mika Roth


Usva: Hajanaisia muistoja Usva: Hajanaisia muistoja

Olen ottanut tavakseni kuunnella musiikkia siten, että tiedän siitä alussa mahdollisimman vähän. Täysi infoblokki on näinä päivinä haastava saavuttaa, mutta tarkoitus on antaa itse musiikille aina paineettomin ja ennakkoluulottomin mahdollinen alkupiste. Usvan EP:n tunnistin kuitenkin heti tekijöidensä lapseksi, siinä määrin persoonallinen Pirtan lauluääni on. Edes siirtymä englannista suomeen ei hämännyt, vaan tuntui ennemminkin mitä luonnollisimmalta siirrolta.

Viiden kappaleen nippu tuo uuden kielen lisäksi kuvaan mukaan astetta tuhdimpia särökitaroita, ja yleinen tunnelmakin vaikuttaa olevan himpun tummempi. Parin vuoden takainen sinkkuraita Pilkkopimeää on sysätty tylysti ankkuriksi, mutta elektronista poprockia säkenöiden edustava Kuka kysyy asettuu kuin luonnostaan seuraavaksi sinkkuehdokkaaksi. Yli vuosikymmen sitten englanniksi kuultu Susilauma keinuu mystisemmällä voimalla, kuroen välit kiinni niin idän ja lännen, kuin pohjoisen ja etelänkin väliltä. Menneestä nykyiseen ja saduista inhorealistiseen arkeen pamahtaa puolestaan avausraita Perjantaina, jolla kertojalle on tehty oharit. Rakkaus meni, rahatkin nähtävästi, vaan minkäs teet.

Usvan uusi EP painuu mielestäni selvästi keulille bändin diskografiassa. Soundillinen ote on kiistatta astetta ronskimpi, mutta eri puolten muutokset palvelevat mielestäni kaikki isoa kuvaa. Toimii ja kiristää sopivasti ruuveja eri puolilta.

Mika Roth


Uzu Noir | Ontelo: Invisible Labyrinth Uzu Noir | Ontelo: Invisible Labyrinth
Elektrokuutio

Uzu Noir | Ontelo -projektissa on kaksi puolta ja yksi suunta. Antti Uusimäen, eli Uzu Noirin, parin vuoden takainen Zo! EP on yhä tuoreessa muistissa. Ontelo on puolestaan nähtävästi sama asia kuin mm. Circlestä tuttu kitaristi Pekka Jääskeläinen. Uusi projekti sai alkunsa livekokoonpanosta, joka jatkaa kolmella raidalla ambientin ja elektronisen äänimaisemoinnin salaisuuksien tutkimista.

Instrumentaalinen äänitaide saa kiireettä pulpahtelevan ambientin muodon Amulet-raidalla, joka osaa olla samaan aikaan suunnattoman rauhaisa ja kihisevän levoton. Suuret linjaukset eivät juuri muutu matkan varrella, mutta pinnan alla tapahtuu vaikka ja mitä. Välillä äänet painuvat miltei hiljaisuuteen, mutteivat kuitenkaan. Tuo sama rajojen häilyvyys ja kaiken aaltoileva muutos leimaa myös niin Sketch Map kuin Orients -raitoja, jälkimmäisen synapilvien ja sähkökitarautujen sekoittuessa vielä poikkeuksellisen herkullisesti toisiinsa. Analoginen vai digitaalinen – mitäpä väliä tuolla on, kun orgaanisuus saa tyystin uusia muotoja, ehkä tarkoituksiakin.

Invisible Labyrinth on ambientin, kosmisen musiikin ja äänitaiteen kauneinta sinfoniaa. EP vaatii aikaa ja tilaa antaakseen enemmän ja enemmän, mikä tekee kokonaisuudesta suorastaan lumoavan. Näihin ääniin voisikin kietoutua hymyssä suin tunneiksi, kaiken ollessa jotenkin lohduttavaa ja seesteistä.

Mika Roth




Lukukertoja: 1008
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s