Alice Cooper, Daniel Richler: Alice Cooper – Paholaisen riivaama

Vincent Furnier ja Alice Cooper ovat sama henkilö, mutta aikojen saatossa rajat Alicen ja Vincentin välillä ovat käyneet monesti epäselviksi. Cooper on jo useampaan otteeseen muistellut menneitä, mutta tällä kertaa hän pyrkii myös oikomaan joitain musiikkihistoriallisia vääryyksiä. Osan niistä hän on itse luonut, joten nyt on korkea aika tasata tilit ja samalla kertoa muutama uusi tarina. Ääneen pääsevät Vincent ja Alice, sekä toisinaan legendaarisen bändin muutkin jäsenet.

LIKE

Cooper osaa iskeä tarinaa ja tietää kuinka lukijat saadaan pysymään opuksen äärellä. Ovela temppu on antaa Alicelle oma äänensä. Kirja on siis Vincentin minämuodossa kertoma, mutta välillä Alice heittää väliin huomioitaan ja haastavia kysymyksiään. Tekstissä nämä väliintulot ilmenevät lihavoituina kohtina: nyt puhuu Alice ja Vincent on vähän väliä hätää kärsimässä. Alice saa olla monesti omatunto ja faktojen tarkistaja, jos Vincent lipsuu kertomaan totuudeksi miellettyjä satuja.

Muoto tuo vaihtelua kirjaan ja monta legendaarista tapahtumaa saa uuden näkökulman, kun ’totuuksia’ ehdollistetaan rakentavasti. Ihmisen muisti on konstikas asia ja monesti Vincent viittaa myös bänditovereiden kirjoihin, itsekin toisinaan lopullista totuutta aprikoiden.

Kirjan lähtökohdat ovat näin ainakin osittain hyvin jalot ja Cooper itse on nostamassa esiin sitä, kuinka hän on omilla aiemmilla jorinoillaan tehnyt monesti hallaa ystävilleen – ja ehkä itselleenkin. Cooperin ja Steven Gainesin yhdessä jo vuonna 1976 julkaisema Me, Alice piti sisällään aika paksuja väitteitä ja hetkittäin suoranaista mustamaalausta. Soolouransa alkupuolella Cooperin piti tietysti meuhkata kunnolla ja herran tapa luottaa pullon henkiin toi myös taatusti terää sanoihin, mutta yhtä kaikki. Monet asiat olisivat voineet jäädä sanomatta.

Sittemmin Cooper on mm. Golfhirviö-kirjassa kerrannut menneitä. Viinaa valui kurkusta alas valtaisat määrät, huumeita kului kokaiini kärjessä samoin, mutta jo tuolloin tuntui oudolta, ettei herra muka muistaisi juuri mitään 80-luvun alun tuotannostaan. Tässä välissä muisti on palaillut pätkittäin ja nyt läpi käydään myös ne ajat, jolloin moni shokki- ja kauhurockin kummisedän fani valitsi mieluummin katsella toiseen suuntaan.

Vaikka Cooper kuinka vääntäisi sanoja, niin Flush the Fashion ja Special Forces ovat heppoisia levyjä, jotka saavat vain hieman tilaa tämänkin kirjan sivuilta. Myös pohjanoteeraukseksi katsottava DaDa mainitaan, mutta pääpaino kirjassa on Alice Cooper Bandin ajoissa ja todella legendaarisissa albumeissa.

Otetaanpa siis pieni kertaus. Alkujaan Alice Cooper oli bändi, josta vata ajan myötä kasvoi vokalistin brändi. Cooper oli itse luomassa legendaa, vaikka hän oli vain yksi viidestä. Yhtyeen legendaarinen kokoonpano julkaisi vuosina 1969–1973 peräti seitsemän albumia, joista etenkin School’s Out (1972) ja Billion Dollar Babies (1973) ovat kiistattomia klassikoita. Materiaalin kirjoitti tuohon aikaan viisikko, jonka veroista ei ole muista Alice Cooperin bändiversioista löytynyt.

Rumpali Neal Smith ja basisti Dennis Dunaway tulevatkin kirjassa nopeasti vastaan, kun Cooper avaa lapsuutensa ja nuoruutensa käänteitä. Juuri Dennis oli se henkilö, joka toi teatraalisuuden mukaan kuvaan ja Smith oli Cooperia suoraan lainatakseni ensimmäinen oikea muusikko ryhmässä. Kitaristit Glen Buxton ja Michael Bruce saavat myös täyden kunnian osakseen, mutta todellinen kuninkaantekijä on tuottaja Bob Ezrin, joka ymmärsi rikastaa soundien tuolloin rohkeiksi koetuin tempuin.

Onkin mukavaa lukea pitkän kaavan kautta myös vuoden 1971 Killerin ja Love It to Deathin syntyhistorioista, joissa kultakauden bändi oli aidosti ja oikeasti bändi. Viiden visionäärisen ja vahvan persoonan muodostama ryhmä, jossa luominen oli parhaimmillaan kollektiivinen kokemus. Sydäntä särkevää on sen sijaan hidas siirtyminen Welcome to My Nightmaren kabareemaailmaan, jossa muu bändi tipautettiin kylmästi pois kyydistä. Temppu oli halpamainen, eikä Cooper sen kummemmin silottele tapahtunutta – tai onneksi syytä ketään muita siitä.

Cooperin 70-luvun soolotuotanto saa tilaa kirjasta, eikä edes 80-luvun kuonavaiheita enää ohiteta – kuten aiemmin jo mainitsin. Teoksen suurin arvo on kuitenkin bändin historiassa, valheiden oikaisussa ja siinä, että muutkin ryhmän jäsenet pääsevät ääneen. Lisäkumarrus myös siitä, että Cooperin pitkäaikainen vaimo Sheryl voi kertoa omia näkemyksiään asioista, jotka koskevat häntä.



Vincent on puhunut, Alice on korjaillut häntä ja maailma on valmis ottamaan vastaan The Revenge of Alice Cooper -albumin seuraajan. Olkoon se kantavampi ja toimivampi, jotta jokainen ympyrä voisi sulkeutua.

Mika Roth