Ward: hidas ja painava askel kerrallaan
17.01.2014
Riffien rajamailla aiheena tällä erää tamperelaisen Wardin debyytti. Vire on matala, biisit pitkiä ja kokonaisuus tutustumisen arvoinen.
Parin lupaavan lyhärin jälkeen tamperelainen Ward tuo pöytään pitkäsoiton. Hitaasti ja raskaasti asiansa toimittavalle bändille luonteenomaisesti musiikillinen kehitys on niinikään tapahtunut hidas ja painava askel kerrallaan. Kyseisen viisikon tyylisuunta on niputettu genresekamelskaksi, josta löytyy piirteitä sekä sludgen, crustin, deathin että myös doomin saralta. Tarkempi genrelokerointi ei liene tälläkään erää tarpeen, mutta pinttynyttä likaa, primitiivistä raivoa, lannistavia melodioita ja sangen haasteellisia, biiseiksikin kutsuttuja eepoksia ei levyltä kyllä puutu. Kertonee riittävästi, että kaksitoistatuumainen kokonaisuus sisältää neljän kappaleen verran materiaalia.
Nimetön pitkäsoitto on raskausasteeltaan melkoinen klimppi nieltäväksi, mutta puuduttavuutta ehkäistään sovitusten vaihtelevalla dynamiikalla ja kaukaa viisailla soundiratkaisuilla. Kaikessa rujoudessaankin äänimaailma on ilmava, ja antaa kappaleille tilaa kasvaa omiin mittoihinsa. Kokonaisuus kuulostaa luontevalta ja hinkkaamattomalta jopa siinä määrin, että seasta erottaa satunnaisia virheitäkin, jotka tekevät kuuntelukokemuksesta omalla tavallaan inhimillisemmän. Siis, arvoisa lukija, jos kaipaat tekniseen täydellisyyteen hiottua musiikkia, kenties artikkelin lukeminen kannattaa päättää tähän.
Kärsivällisen kehitystyön ja sovituksellisen tarkkuuden ansiosta Wardin ilmaisulle oleellinen kauhun tasapaino on pitkäsoitolla asettunut viimein kohdilleen. Rujonkauniiden suvantojen ja laavan tapaan vääjäämättä kaiken tieltään tuhoavan riffimönjän toisistaan erottava kuilu maalautuu huomaamattomaksi osaksi orkesterin piirtelemiä maisemia, mutta kummasti se vain kutsuu kuulijaa luokseen – ja joka kerralla sukellus on syvempi.
Kauhun tasapaino on Wardin kohdalla sopiva kuvaileva termi muutenkin. Käänteet eivät ole äkkijyrkkiä, eikä kuulijaa heitetä suinpäin surman suuhun. Tunnelma on tasaisen synkkä, vainoharhainen ja vangitseva, mutta ei silti liian tasapaksu. Neljästä raidasta selkeimmin erottuva ja heti ensikuulemalta eniten allekirjoittanutta kiehtonut In Denial esittelee erinomaisesti bändin tunnelmalliset ja sovituksellisetkin ääripäät. Kappale rakentuu yhden, mutta sitäkin iskevämmän jyräriffin varaan, samalla kietoutuen maalauksellisen sellon johdattamiin kauniisiin instrumentaaliosuuksiin.
Karkeasti esitettyä musiikkia ja sen omalaatuista, hämärää tunnelmaa tukevat Antti Murtosen asianmukaisella raivolla tulkitsemat vokaalit. Karjunta kiihtyy hetkittäin raastavaan rääkymiseen, joka on omiaan kasvattamaan albumilla viljeltyjä epätoivon ja vainoharhaisuuden sävyjä. Näiltä osin nelikosta edukseen erottuu suomeksi esitetty Riisuttu, joka sanoituksensa erilaisen otteen vuoksi tunkee lähemmäs kuulijaa, ja mielikuvien sijasta esittää sen lajin kysymyksiä, joita ei toivoisi koskaan joutuvansa peilikuvaltaan kysymään.
Kotmaisen alavirehidastelun piirit ovat pienet ja taso perhanan kova. Wardin päänavaus pitkäsoittojen saralla kestää sekä vertailua että myös kuuntelua, joten suosittelisin tutustumista varsinkin sellaisille tahoille, joiden pulssi on luonnostaankin alakanttiin. Seuraavalta levyltä toivoisin vielä laveammin lanaavia biisejä, ja vielä syvemmin riipaisevaa tunnelmaa. Laulunaiheiden määrästä asia tuskin jää tässä tapauksessa kiinni.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Ward
