Tekramütisch: Muutosneuvottelut

Tekramütisch Suomi

Maailma muuttuu eikä mikään ole ikuista, vaikka kuinka haluaisimme pitää kiinni aiemmin tutuiksi käyneistä kuvioista. Tämän osoitti karulla esimerkillään todeksi myös Tekramütisch, joka tiputti puoli vuotta sitten pienoisen julkaisutekrapommin. 12. tuotantokausi koostuu vain kahdesta albumista, totutun neljän sijaan. Biisejä on silti vain kymmenen per levy, joten määrä puolittui, mutta laadun luulisi vastaavasti tuplaantuvan, eikö vain?

Uuden ja uljaan aikakauden alku oli kaikkea muuta kuin lupaava, sillä kauden ensimmäinen pitkäsoitto Peilitesti ei syystä tai toisesta maistunut allekirjoittaneelle. Bändille ominaisen outorockin ja sanapiirileikkien tutut ruksit kyllä periaatteessa täyttyivät tuolloinkin, joten oliko vika allekirjoittaneen vastaanottimessa? Olinko vain pahoittanut mieleni tuotannon puolituksesta, totutteliko tekraduo uuteen tilaan, vai oliko kyse kenties jostain muusta? Niin tai näin, huomasin jännittäväni uuden levyn mahdollista arvoa/arvottomuutta poikkeuksellisen paljon.

Konfettisade ja trumpettitöräykset soikoon, nythän tämä toimii jo lupaavammin. Galaktinen hörhö on abduktointitakuun ansaitseva ässäbiisi, joka tulee ja tamppaa sputnikit tieltään. Soundi on rock, mutta runsaalla ja syvällä äänikentällä. Albumin avaus käykin päälle kuin H.G. Wellsin marsilaislauma. Hieman myöhemmin Uskallus tulee ja nostaa svengipitoisuudet vitriinin ylähyllyn korkeudelle ja myös absurdi folkrokkailu Pelle poissa on lasketaan ykköskoriin kuuluvaksi. Tekstin saralla outous ja surumielisyys käyvät jälleen käsikynkässä ja soitinvalinnat napsuvat kohdilleen. Ankkuriraita Tarina ei kerro nyrjähtää jälleen pois muodosta ja tutusta aika-avaruudesta, mutta mitäpä muutakaan olisin oikeasti edes odottanut päättävältä osuudelta?

Okei, ovat heput ennenkin osuneet oleellisiin kohtiin ja herkkiin paikkoihin, joten kuinka nämä kappaleet sitten eroavat niin kovin monista aiemmista? Materiaali kuulostaa tekijöiltään, mikä lienee täysin ymmärrettävää. Toteutus ja viimeistely ovat mielestäni ensimmäinen avain, sillä negatiiviseksi harmillisen usein kääntynyt demomaisuus on tällä erää poissa. Toinen olennainen pala on itse materiaalin laadun korkeampi taso, kun materiaalia on kirjaimellisesti puolet vähemmän. Tai sitten enemmän täytteeltä haiskahtavat raidat soundaavat vain paremmalle – eli palaamme jälleen toteutuksen laadun kohoamiseen.

Junan tuomat ei kestä kuin 94 sekuntia, mutta turha valmista on venyttää venyttämisen itsensä nimissä. Koko albumikin mahtuu 23 minuuttiin, vaan kaikki käy kuten pitää. Muutosneuvottelut voivat olla uhka, mutta myös mahdollisuus. Uskokaamme siis muutoksen voimaan.