Pienet

Pienet II - Marraskuu 2022

30.11.2022


Bob Malmström: Segla med Satan Bob Malmström: Segla med Satan
Elitbolaget

Raskaan musiikin saralla tuntuu toisinaan siltä, että jokaisen itseään kunnioittavan aktin on luotava oma alagenrensä. Se lienee ainakin osittainen selitys sille, että Bob Malmström soittaa bättre folk metalia. Punk kun on kuuleman mukaan köyhille luusereille ja folk metal tyhmille luusreille. Että näin, jokainen voi arvailla ironian määrää ja kulmaa.

Eikä siinä mitään, otetaan pappaa osakesalkusta ja annetaan taantuman painua takalistoon, koska huomisesta on turha murehtia. Vauhtia ainakin riittää, folk soi komeasti Bättre folk metal -siivulla ja Westendflickan uskaltaa flirttailla myös tarttuvamman rock-soundin kanssa. Bättre folk metalistit kun voivat tehdä mitä vain. Ja kun asiaa pohtii laveammin, niin eiväthän nopeus ja rosoisuus suinkaan kaikkea muuta sulje pois. Avausraita Segla med Satan provoaa ansiokkaasti ja viskoo tavaraa seinille, mutta sekin on vain osa kokemusta.

Bob Malmström osaa rokata ja rollata, napsia mukaan kauniita melodioita ja rankistella niin, että kravatti kastuu mausteisiin. Raskasta vaan laadukasta, förträffligt arbete.

Mika Roth


Cory Marks: I Rise Cory Marks: I Rise
Better Noise Music

Cory Marks on vuollut mukavasti kultaa countryrockin rikkailla sydänmailla ja uutta pienjulkaisua tuntuu tupsahtavan tasaisin ajoin markkinoille. Uuden EP:n avausraita on sama siivu, kuin reilun vuoden takaisen Nashville Nights EP:n korkannut, eli In Me I Trust. Eikä raskaasti iskevä siivu ole ainakaan heikentynyt ajan kuluessa.

Countryrockin raskaaseen laitaan kosahtaa myös aiemmin tänä vuonna sinkkuna ilmestynyt Burn It Up, mutta todellinen täsmäohjus on kolmantena soiva Flying joka tätä kirjoitettaessa lentää korkealla soittolistoilla. Marksin rockmetallinen soundi puskeekin perinteisenä ymmärretyn countryn jo niin ahtaalle soundissa, ettei stetsonia kannata enää edes yrittää pitää päässään. Se kun lähtee liitämään päätä musiikin tahtiin liikutellessa – ja tahti on nyt tuima.

Hiukan iisimmin mennään EP:n jälkimmäinen puolisko. Tuttua western-soundia ujutetaan enemmänkin kylkeen Jet Airlinerin siivellä ja I Rise alkaa jo viistämään siinä määrin mahtiballadin sivusta, että modernin countryn supermies ei jätä sittenkään ruutupaitaisia fanejaan pulaan.

Mika Roth


Crest: Riptide Crest: Riptide

Leit kaulaan, ananakset viipaleiksi ja havaijipaitaa päälle, sillä Crest on täällä taas. Turkulaiset metallistit esittelivät maukasta hawaijicoreaan jo alkusyksystä Aloha-sinkullaan ja nyt kyseinen ässäbiisi on saanut neljä kaveria kylkeensä.

Teknisen metallin ja raikkaan kireiksi viritettyjen vokaalien liitto saa hakemaan verrokkikohtia aina vuosituhannen vaihteen tietämiltä, mutta vaikeahan tätä musiikillista kookospähkinää on osiin pilkkoa. Rytmipuolella peruskomppiin ei tarvitse kyllästyä ja kitarat soivat samaan aikaan rikkaina, vivahteikkaina ja rankkoina. Biisit kellottavat kaikki noin viiden minuutin verran, mutta toisinaan sisäiset avaruudet tuntuvat puolta mittavimmilta – hyvällä tavalla. Korkea teknisyys ei kuitenkaan kylmetä biisien sisätiloja, mistä iso kiitos kuuluu niin ikään kerrostetuille vokaaleille. Taustan lisillä on nytkin huima vaikutus, tunnelmien aaltoillessa näissä toisinaan hyvinkin arvaamattomissa laguuneissa.

Alohan voima on edelleen kiistaton, mutta progeisemmaksi äityvä Hempen Jig Jive osoittaa esimerkillään, ettei päitä huimaa syvemmissäkään vesissä. Tiger Stripesin tarttuva kertsi ja vivahteikkuus viittaavat myös bileiden vasta hiljalleen käynnistyvän.

Mika Roth


Elske & The Vagabonds: Travel Songs Elske & The Vagabonds: Travel Songs
Seaheartmusic

Americanan rikkaasta perinnöstä innoitustaan hakeva Elske & The Vagabonds lupaili jo kevään korvalla EP-levyä saapuvaksi, kun My Heart is Broken avasi ryhmän julkaisuketjun. Ja vielä tässä on vuotta jäljellä, kun neljän raidan mittainen Travel Songs pääsee esittelemään matkalauluja.

Americana on kiistatta vahvasti läsnä, mutta mukana on myös pohjoisempaa kaihoa sekä pohdintaa. Toiseksi sinkuksi kesän korvalla nostettu Close to Happiness tipauttaa nopeutta, uskaltautuen syvemmälle akustisen soundin pehmeisiin viitoihin. Rakkauden asioita pohditaan eri kulmista ja sydän on ottanut vakaviakin osumia, mutta osataan sitä muustakin puhua. Joukon reippain ralli, lähes EP:n nimibiisi Travel Song, kertoo kulkemisen vapauttavasta voimasta ja siitä yksinkertaisesta etsimisen riemusta, jonka ansiosta tien päälle hakeudutaan. Tärkeintä ei ole mahdollinen päätepiste vaan itse prosessi.

Travel Songs on neljän nätin raidan joukko, jonka sävellykset, tekstit ja melodiat osaavat luoda vanhasta uutta. Jäin silti kaipaamaan hivenen syvempää soundia ja kontrastia, joka joko tempaisisi mukaansa tai rikkoisi muuten tiivistä joukkoa.

Mika Roth


Everfrost: Frostbites Everfrost: Frostbites
Rockshots Records

Osasin jo odottaa jotain hieman erilaista, sillä sinfonista heavy metalia ja 70-luvun rock-oopperoita yhdistelevä Everfrost oli tuttu bändi. Mutta nyt sukelletaan jo tosi syvälle/korkealle, sillä Frostbites on anime-covereiden kokoelma. Kyllä, luit oikein.

Eikä EP voi käynnistyä tietenkään millään muulla kuin Pokémonien Gotta Catch ’Em All -tunnarilla, josta onkin kuoriutunut komea rockmetallisinfonia. Toinen napakymppi on Yoko Takahashin megabiisi A Cruel Angel’s Thesis, josta taotaan tietysti giga-luokan powermetallikaunokainen kimalteisella hard rock -kuorella varustettuna. Hacking to the Gate ei lähde keulimaan edes ShiroNekon vetoavulla, vaikka kertosäkeessä on enemmän tilaa kuin Euroviisujen finaalissa. Ja kaiken tämän jälkeen boogaava ja groovaava Flyers paiskataan vielä kehään itsensä Rob Lundgrenin laulamana – ei tähän voi kuin ihastua, tai sitten loukkaantua.

Animen ystävät saavat metalliannoksesta taatusti enemmän kuin muut, mutta hyvä biisi on lopulta aina hyvä biisi ja Everfrost on ainakin luonut itselleen uniikin pikku tilan. Alkuperäiset siivut ovat omanlaisiaan, mutta nyt sääntökirja menikin uusiksi, ja ehkä hyvä niin.

Mika Roth


Handshaking: Alone in the Sushibuffet Handshaking: Alone in the Sushibuffet
PME Records

Handshaking on sama asia kuin tuottaja/muusikko Fedja Kamari. Monessa jo mukana ollut suomalaisen elektronisen musiikin konkari tutkailee nimikkeen alla retrompaa ja karsitumpaa materiaalia, joka ei välttämättä ole niin listaystävällistä kamaa. Toinen pitkäsoitto on ilmestymässä ensi vuoden puolella ja tuore tuplasinkku on ensimmäinen maistiainen tulevasta.

A-puoleksi nostettu Alone in the Sushibuffet on linjakas house-siivu, jolla tyyni rauha löydetään sushiravintolan turvallisesta ympäristöstä. Ei tarvitse kuin lunastaa paikkansa ja olet hetken vapaa kaikesta, minkä lisäksi voi välillä tarkkailla muita. Keitä kaikkia särkynytsydämisiä ikkunoiden editse meneekään, virran vain jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa. Turn It Off kytkee osan laitteista pois päältä ja siirtyy suoraviivaisemman elektronisen musiikin pariin. Tanssilattiaa ei hylätä, sillä vain pyöritään selkeämmissä kaarissa ja riisutummissa kulmissa, jolloin saksalaisempi soundi ja nakuttava rytmi purevat ärhäkämmin.

Kaksi samaan aikaan yhtenevää ja toisistaan eroavaa raitaa avaavat tulevaa laajalti. Handshaking pyrkii pitämään pakkansa tiiviinä ja sivuhälyt minimissä, jolloin yksittäiset äänet ja elementit todella erottuvat. Kuulostaakin erittäin lupaavalta.

Mika Roth


Lala Salama: Pyydän kyl apuu sit ku tarviin Lala Salama: Pyydän kyl apuu sit ku tarviin
Need Money for Records

Siitäkin on jo vuosi, kun Lala Salama ponnahti esiin jostain Pasilan betoniröykkiöistä ja iski kylkiluiden väliin herkullisesti punkgaragerockillaan. VHS & Chill / Miks kukaan ei tuu Vantaalle paitsi panemaan? -tuplasinkulla oli ehkä omat puutteensa, mutta hitot siitä.

Nyt annoskoko on tuplattu ja neljän rallin mittainen EP on yhtä tahdikas kuin sopi odottaa. Elo on syvältä, joskus myös poikittain ja sitten saa vielä todistella omaa soittotaitoaan, kun on sattunut syntymään naiseksi. Vähemmästäkin alkaa tukkaan sattumaan. Ensin kuitenkin kuullaan ohjelmajulistus Ei oo tultu tänne pyytelee anteeksi, ja kumpikin keskari heiluu korkealla, kun toilaillaan ja toimitaan. EP:n toisessa päässä Maailmantuskarock ei taivu yhtään nätimmäksi, vaan haistattaa kaikelle pitkät rullaavan rockin soidessa.

Ja kun vauhtia sitten tipautellaan, ui mukaan svengi ja Soitat hyvin naiseksi -biisihän suorastaan groovaa. Nelikon pisin, kummallisin ja vaikeimmin sulateltava kummajainen onkin Sain latinorakastajalta täitä, joka kyllä potkii kertsissä, mutta jää muuten hiukan puolittaiseksi huitaisuksi. Vai oliko se juuri tarkoituskin? Ei näistä tiedä, mutta tuskinpa tarvitsevat apua.

Mika Roth


Mons Ignifer: Sandgrado Sunrise Mons Ignifer: Sandgrado Sunrise

70-lukulaista jytää ja ysärin jyrinää muutamaan muuhunkin ainekseen persoonallisin elein sotkeva Mons Ignifer julkaisi viime vuonna pitkäsoiton, jolla summattiin siihen asti tapahtunutta. Uusi EP ei ole materiaaliltaan täysin tuoretta, sillä kappaleita on koottu vuosilta 2016–2021 ja niistä osaa on esitetty jo keikoillakin, eli nyt ollaan samoilla aikalinjoilla.

Mörinää ja murinaa tarjotaan monenlaista säröisen kitaran kyljessä ja mahtiballadiksi kutsuttu Circle of Maze on kieltämättä näissä ympyröissä rauhalliseksi luettava möhkäle. Kuvaavaa on tavallaan sekin, että siivu on joukon lyhin, kun esimerkiksi stonerimmin suriseva You Need a Drink lohkaisee itselleen peräti seitsemän minuuttia ja risat. Tarttuvin siivu saattaa kuitenkin löytyä heti startista, sillä Humanoidin jytäävässä kulussa on mielestäni sopivassa suhteessa runttaa ja melodisuutta.

Mons Igniferin savuisa tyyli jakaa takuulla mielipiteitä, etenkin kun yhtye ei pitäydy perinteisen stonerin, progemman heavyn, tai aina edes näiden lähialueiden tienoilla. Biisit rönsyilevät, muuntuvat ja yllättävät, mikä on mielestäni kuitenkin tyylillistä ’puhtautta’ tärkeämpää. Eli toimii, ja isolla volakalla vieläkin paremmin.

Mika Roth


Perfume Genius: Live at Electric Lady Perfume Genius: Live at Electric Lady
4AD

Tämä ei ole uudesta materiaalista koostuva Perfume Genius EP, vaan joukko artistin uudelleentulkitsemia vanhempia kappaleita. Nähtävästi materiaalia on äänitetty enemmänkin, mutta ainakin alkuun kuulijoille tarjotaan kompaktimpaa pakettia. Kolmen oman raidan lisäksi kuullaan ihan kiva Radiohead-laina 4 Minute Warning.

Perfume Genius, eli Mike Hadreas, esittää kappaleet vokaalit ja koskettimet etualalle nostettuina, mitä nyt muu bändi hiukan maalailee taustalle unenomaisia pop-harsoja. Ilmassa on vahvaa Twin Peaks -usvaa ja jokainen kuultu nuotti on taatusti kohdillaan, jokainen soundi palvelee suurempaa kuvaa. Photographin äänekkäimmässä vaiheessa jopa sanaa ’rock’ voidaan hetkellisesti sovittaa kuvaan, mutta ovathan nämä sangen hempeitä äänimaisemointeja. Reippaammin askeltava poppis On The Floor hyötyy mielestäni selvimmin muuttuneista olosuhteista ja keikkaolosuhteen luomut puitteet tuovat lämpöä kenties toisinaan hivenen koleisiin rakenteisiin.

Pitkään esiintymislavoilta poissa ollut Hadreas selvästi nauttii studiolive-tilanteesta ja vanhempien kappaleidensa hellästä versioinnista. Lämmön voikin aistia aina kotisohvalla asti ja siitä on helppo nauttia.

Mika Roth


Suvanto: Emmekö me osaa enää edes hävetä? Suvanto: Emmekö me osaa enää edes hävetä?
Tuulimaan tytär Oy

Suvanto on oululainen yhtye, jonka esikoissinkulta löytyy kaksi erilaista ja silti samansuuntaista kappaletta. Saatesanojen mukaan bändi soittaa suomenkielistä rokkia ripauksella Amerikan kitaraa ja bluesin kaihoa, mutta sekoitussuhde vaihtelee kuullun perusteella melkoisesti.

Otsikon nimistä raitaa sinkulta ei löydy, mutta A-puoleksi nostettu Kuka minut hautaa? viistää ehkä lähempää katumuksen kenttiä. Folkrokahtava soundi soi laveana kuin preeria ja teksti pui yksinäisen elämän valinnutta henkilöä, joka ei ole osannut rakastaa ja sitä myöten jakaa mitään. Toisessa säkeistössä puhutaan tiensä hukanneesta, joten valinta on ollut selvästi väärä, mitä lap steel korostaa soundillaan. Mää ja sää löysentää huivia kaulalta ja hiukan vanhanajan tanssimusiikin kanssa askelia vaihtava svengi pistää kaiken peliin kertosäkeessä, jolloin leikki muuntuu hetkessä joksikin muuksi. Pinnat piirtelevästä haitarista ja upeasti soittavasta rytmiryhmästä, jonka tuo mukaan kuohkeaa lattari-vibaa.

Kaksi virkistävän erilaista biisiä kirjoittanut Suvi Mäcklin osuu kahdesti olennaiseen etenkin sopivasti kaavoja rikkovilla teksteillään. Biisit tullaan kuulemaan myös tuplasinkun otsikon jakavalla albumilla, jota lupaillaan ensi kevääksi. Erittäin onnistunut pelinavaus.

Mika Roth


TekramĂĽtisch: T-tuokio TekramĂĽtisch: T-tuokio

Tekramütisch on täällä taas ja 9. tuotantokausi käynnistetään brittiläisen sivistyneesti. Toppo Koponen, Jukka Hyrkäs sekä kansitaiteilija Laiska Lajunen eivät kuitenkaan jää jumiin kello viiden taukoon, sillä T-tuokio tarjoaa kantensa alta hyvinkin dynaamista menoa.

Vanha kunnon outorock kelvannee jälleen alkupisteeksi, sillä jos tarinat eivät seuraakaan niin klassisia linjoja, on musiikin rosoisuus ja äkkivääryys kuitenkin rock-henkistä. Päivänpeikko rymistelee oikein sutjakkaasti, herättäen taatusti vastakaikua niin peikoissa kuin päivänsäteissä, ja Kalat on hersyvän hauskaa sekopoppailua vastavirtaan. Syntetisaattoreiden, kiippareiden ja muiden efektilaitteiden järkkymätön asema vaihtuu oppositioon ja takaisin, koska TM-maailmassa niin muoto kuin tekstillinen sisältö ovat alati muuntuvia lausekkeen osia.

Liian laiha Rubensille voisi olla kaunis poppis ja Aikalaiskollega saattaisi hyötyä melodiastaan enemmänkin, mutta näin ei voi käydä TM-levyllä. Ei ainakaan tällä tuotantokaudella. En kuitenkaan rutise ja valita, sillä hauskat kielikuvat, mielikuvitukselliset soundileikit ja alati vastakarvaan silittävä tyyli osuvat kuin nyrkki vihamiehen silmään.

Mika Roth


Verhot: Kaikki surulliset tyypit Verhot: Kaikki surulliset tyypit

Haikeus on taitolaji, jonka me suomalaiset tunnumme hallitsevan erityisen hyvin, minkä Verhot on myös jo osoittanut useampaan kertaan. Keväällä julkaistu Särkyneen sydämen ruikuttavat soinnut -sinkku oli todellinen täysosuma ja syksyn puolella ilmestynyt Kaikki surulliset tyypit jatkoi ässäputkea.

Nyt sinkut on koottu kahden muun raidan kanssa samoihin kansiin ja tässä onkin kitararockista neljä erilaista näkemystä yhtenevällä tyylillä tarjoava paketti. Särkyneen sydämen ruikuttavat soinnut -biisissä soi täydelliseksi hiottu postpunkin tummuus, kun taas EP:n nimikappale hieroo kylkeään melankolisen kitarapoprockin kylkeen. Kummankin siivun tarttuvuus on hälyttävällä tasolla, joten folkisti soiva ja jousia suosiva Näinä päivinä saa nostaa jalkaa kaasulta hetkeksi. Ankkuriraita Haaleat varjot kapsahtaa puolestaan synapopin laariin tyylillä, kun viiden minuutin rajakin saadaan viimein puhkaistua.

Melankolinen kitarapoprock on tummaa, mutta vokalistin sydämestä kumpuava ja silti vähäeleinen tyyli tekee kaikesta jotenkin kauniimpaa. Hattua tulee nostaa myös huipputarkoista soundeista ja pienen pienistä nyansseista, jotka kaikki osaltaan kasvattavat kokonaisuuden pottia.

Mika Roth


Wheel: Rumination Wheel: Rumination
InsideOutMusic

Progehtavaa metallia eri tavoin runttaava Wheel niputtaa viimeaikaisia sinkkujaan ja tarjoaa kyytipojaksi yhden uuden biisin. Kolmen raidan mittainen Rumination onkin kolmen toisistaan selvästi eroavan palasen muodostama progemetallipamaus.

Kehuilla on aina mukava aloittaa ja vokalisti/kitaristi James Lescellesin upea kyky tulkita lämpimällä äänellään näitä tekstejä nostaa välittömästi Wheelin arvoa. Suomalais-englantilainen bändi osaa myös toistuvasti luoda reilussa neljässä minuutissa todellisia pienoismaailmoita. ’Uusi biisi’ Impervious saa pohtimaan Dream Theaterin loputonta uusiutumiskykyä ja Anatheman parhaita päiviä soundien kehityksessä, ja silti biisi on puhtaasti vain ja ainoastaan Wheeliä. Aggressiivisemmin myllyttävä Blood Drinker leikkii rytmeillään ja kehien sisään asettuvilla kehillä, jotka risteävät aina yhtä yllättäen. Synchronise uskaltaa puolestaan olla hiljaisemmalla tavalla kaunis kudos, jonka akustiset lisät ja jouset ovat sekä perusteltuja että tarkoin harkittuja.

Wheel pyörii tiellään kohti suurempia mahdollisuuksia ja suuren luokan tekijöiden kanssa Eurooppaa kiertämään päästessään uusi materiaali tulee taatusti löytämään massoittain uusia korvia, sydämiä ja sieluja.

Mika Roth


World Without: Demon King World Without: Demon King
Haiku Approves Music

Metallin terävillä äärilaidoilla operoiva World Without lyö tiskiin jo toisen EP-levyn kuluvan vuoden aikana. Kevään korvalla ilmestynyt Bleeding EP osoitti bändin hallitsevan entistäkin paremmin metallin eri puolia, jos nyt yhtenäinen linja biisien välillä jäikin lähinnä teorian tasolle.

Tuoreen biisikolmikon tarttuvin numero on ehdottomasti sinkuksi nostettu The Forest, jolla popmetalli ja metalcore käyvät piirileikkiä plus kolmen minuutin ajan. Raitoja on runsaasti, informaatiota paljon ja silti kaikki jäsentyy luonnikkaasti. Avausraita Demon King voittaa puolestaan kiistatta painokilpailun ainoana todellisena raskassarjalaisena. Julmaan junttaan on löydetty koukukas idea, mutta industrialin vasaroita olisi voinut puolestani virittää vieläkin armottomimmiksi. Yllättävä melodisuus tuo kummasti vipuvartta biisiin, josta toisessa maailmassa olisi voinut syntyä sinkkukin. No, ehkä remix-vastuu annetaan jossain vaiheessa ulkoisiin käsiin, eihän sitä tiedä. Rankoissa karkeloissa ankkuriraita Same Old Cliche yrittää nokittaa nimensä mukaisesti, mutta näin kovassa seurassa lohkeaa vain pronssitila.

World Without jatkaa kehittymistään ja onkin jännittävää seurata mihin suuntaan tie tulee viemään. Jokainen suunta tarjoaa mahdollisuuksiaan, mutta jossain vaiheessa karsintaakin pitäisi kai tehdä – tai sitten ei.

Mika Roth




Lukukertoja: 486
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös