Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Heinäkuu 2025

11.07.2025

Carla Aakre: things i forgot to tell you

Carla Aakre on kappaleillaan mukavasti radiosoittoa ulkomailtakin saalistanut indie folk/pop -laulaja-lauluntekijä. Kesällä 2021 Aakre julkaisi muutaman sinkun sekä debyytti-EP:n ja nyt on koittanut esikoisalbumin aika. Biisinippuun ei ole mahtunut vuoden 2021 kipaleita, mutta neljä tuoreempaa sinkkua on mukana levyn kymmenessä raidassa.

Sinkuista ensinnä ilmestynyt watercolour erottuu edukseen nopeudella, sekä rytmin puolesta miltei rockiksi kääntyvällä muodolla. Samoihin kiivaampiin energiatasoihin yltää ainoastaan niin ikään sinkkuna ilmestynyt life, tosin rauhaisampaa painotusta hyödyntäen. Albumin vahvuudet löytyvät mielestäni kuitenkin toisaalta, vaikka kiihkeämmät hetket levyä onnistuneesti rytmittävätkin. Aakren tapa viedä leppoisia kappaleita eteenpäin kuin omalla painollaan on hedelmällistä rullaavan fruit treen ja reilusti taakse nojaavan umbran kohdalla. Jälkimmäisessä jouset asettuvat taustalla paikoilleen, aivan kuin juhlatilaan täydellisesti istuvat verhot. Periaatteessa tilassa on paljon ja silti vaikutelma on tyylikkään niukka.

Tunnelmat ovat pehmeitä ja Aakren samettinen lauluääni ei loikkaa ainakaan liiaksi eteen äänimaisemassa. Pikemminkin vokaaleilta jäisi kaipaamaan toisinaan aktiivisempaa ja ryhdikkäämpää otetta, etenkin kun teksteihin on panostettu paljon. Pisteliäisyys on applen kohdalla nyt viitteellistä ja lemon boyn pehmeys ei toisaalta heijasta mielestäni kerrottujen tunteiden täyttä voimakkuutta. Toki jousta otetaan taustalle tukemaan sanoja, mutta herkkä hetki olisi voitu ikuistaa vavahduttavamminkin, koska nyt sanojen kulma ei täysin aukene. Pumpuliseen kauneuteen ei yhtäältä turvauduta, jolloin tulkinta jää mielestäni lopulta harmaalle välivyöhykkeelle – tekstin ja soitinvalintojen osoittaessa osin eri suuntiin.

Tunteet ja niitä heijastavat melodiat ovat things i forgot to tell you -albumin ydinlangat, joista on punottu muutama vahva nyöri. Sinkku through herättää etenkin lupauksia yhdessä em. lifen ja parin muun kaunokaisen kanssa. Sovitukset vahvistavat ja soitinvalinnat toimivat, nyt vain lisää sydäntä tulkintaan kiitos.

Mika Roth

Hurja Halla: Surma hiihti

Joensuulainen kansanmusiikkiyhtye Hurja Halla on kasvattanut kokoaan ja muuntanut jonkin verran musiikkinsa muotoja sitten viime kuuleman. Vuoden 2022 Riitti oli rohkea instrumentaalialbumi ja tuolloin vielä duona operoineen yhtyeen rohkea avaus. Munniharput ja sello soivat nytkin, samoin kuin monet huuliharput, huilut, pillit ja sarvet, mukana on myös perkussioita. Suurin muutos on kuitenkin suoran laulun mukaan tuleminen, mikä kiistatta antaa triolle enemmän liikkumatilaa ja keinoja.

Laulua ja kurkkulaulua kuullaan miltei kaikilla avauspuolen raidoilla, mikä tekee äänikentästä paikoitellen huiman syvän. Tuonen neito on rytmiltään menevä ja sanoissa traditionaali sekoittuu moniosaaja Ojajärven kirjoituksiin. Rajat sumenevat uuden ja vanhan välillä, eikä Otsoseni ainoiseni katso kenen loitsuista mitkäkin rivit syntyvät. Pakkanen puhurin poika on myös jo monesti kuultu sekä versioitu teksti, johon trio on hakenut eteerisempää henkeä. Alkuvoimaista rytmiä lyödään kiireettä, muut soittimet värittävät tuulia sanojen takana ensin maltilla, kunnes viima hetkeksi yltyy. Äänet yhdistyvät Surma hiihti -raidalla, joka hyödyntää mestarillisesti kolmen eri vokalistin resursseja. Nyansseilla pelaaminen ja äänten taidokas käyttö hakevatkin vertaistaan, mistä taputukset trion suuntaan.

Instrumentaaleista Virvatuli roihuaa komeasti lähes seitsemän minuuttia, liekkien hitaasti noustessa ja laskiessa. Pirun polska tuo ilmajokista pelimannimusiikkia mukaan seesteisemmin, kun taas Suohiisi polkee tahtia lattiasta suoremmin, voimallisemmin ja ottaa lopussa vielä sanattoman laulun avuksi. Soittimia kohdellaan kautta linjan nätisti, vaikka hiki nousee otsalle ja hengitys kuuluu. Sanattomista raidoista viehkein lienee Metsän tytär, jonka nostattavat sävelet eivät helmojaan maassa laahaa.

Yhtye matkaa ympäri Suomea, kulkee Vienaan asti ja kutoo aineksista uutta. Luonto ja myytit ovat yhteistä omaisuutta, joita on ylistetty musiikilla aikojen alusta. Hurja Halla on kovassa seurassa, vaan ei pulassa.

Mika Roth

KAJO: Jäät lähtee

Mitä pidemmälle 20-luku on mennyt, sitä selvempiä yhtymäkohtia tästä ajasta on piirrettävissä 80-lukuun. Eikä se ole pelkästään positiivinen asia. KAJOn suomenkielinen pop osoitti jo taipumiskykyään vuoden 2020 Periferia-debyytillä, joka oli hengeltään mielestäni pandemia-levy. Nyt trio kertoo soittavansa elektronista iskelmää, mikä on monitulkintainen heitto.

Reilun puolentoista vuoden takainen Kun koitan pelastaa kotini on levyn vanhimpia numeroita, jolla huoli maailman tilasta nostettiin jo esiin. Varjot ja huolet häilyvät myös monella muulla numerolla, tosin kuulija saa toistuvasti itse värittää ääriviivojen sisäpuolet, eikä vääriä tulkintoja olekaan. Ilta katos varjoihin kytkee sähköt pitkälti pois päältä, eikä levyn sulkeva Jäät lähtee päädy myöskään paperilla oikeastaan mihinkään. KAJO osaa kuitenkin viedä tarinoitaan eteenpäin näennäisen vähin ponnisteluin, soundien ja efektien vastatessa draaman rakentamisesta välittömän ytimen ulkopuolella. Keskuksen muodostavat usein sanat, melodia, riffi, ajatus, mutta biisit ovat luonnosmaisia, eikä tuota ’tukevien seinien’ puuttumista voi olla huomaamatta. Mikä lienee tarkoituskin.

Ryhtiä ja kulmiakin löytyy kyllä, joten mistään unettavasta pumpulikellunnasta bändiä ei pääse syyttämään. Kurkiauroja on terävä neliminuuttinen, jolla elektroninen ja akustinen täydentävät toisiaan, eikä Helmiä jää kauas soittolistojen menopopista. Nytkin käytössä on tosin KAJO-filtteri, joka keikauttaa värit katolleen. Elektropoprockia suoraan diskoon ampuva Valvon vie soundin yhteen ääripäähän, urbaanin yön sykkeen hakatessa tajuntaan. Lopputilin vahva rytmi kertoo kaiketi samasta yöstä, kun kertoja on päättänyt ottaa lopputilin suhteesta ja lähteä jonnekin muualle – suunnalla ei niin väliä ole.

Jäät lähtee on salakavala albumi. Ensikuulemalla yhdentoista raidan joukko saattaa tuntua hajanaiselta, mutta sirpalekentistä rakentuu ovelia mosaiikkeja ja levyn sisälinjat hahmottuvat ajallaan. Kuuntele siis levyä intromaisen Valoon-raidan tuolle puolen, äläkä kavahda jos nyt Luut jäävätkin jäsentymättä.

Mika Roth

Omfalos Renaissance: Miksi asiakas lähti sanomatta hei

Omfalos Renaissancen edellisestä albumista on ymmärtääkseni kulunut jo viisitoista pitkää vuotta. En mahdollisesti aikoinaan oikein ymmärtänyt kaikkia Väärät nuotit saatanalla -pitkäsoiton käänteitä, mutta eipä uusikaan albumi kuulijaansa – tai ainakaan minua – helpolla päästä. Tällä erää varsinainen yhtye on kahden hengen kokoinen. Kaikki sävellykset ja orkestraatiot on merkitty Harri Kerkon nimiin. Mika Rättö laulaa muiden kirjoittamat tekstit, Kerko soittaa kapakkapianoa ja vierailevina muusikoina kuullaan viittä tekijää. Jousia, puhaltimia, kapakkapiano ja laulu. Siinä se.

Olen monesti todennut, kuinka vähemmän on enemmän, mutta tällä erää näkemys pitää erityisen hyvin kutinsa. Moderniksi laulelmamusiikiksi kutsuttu äänitaide on pianosta elävää kuljetusta, joka avautuakseen vaatii aikaa ja vielä lisää aikaa. J.H Erkko kirjoitti 1800-luvun lopun maailmassa Murhelintu-runon, mutta kottaraisen vähäistä laulua ylistävä teksti elää tänäkin päivänä. Sanoille annetaan tilaa ja sanat taas väistyvät herkkien nuottien edessä. Veikeästi sävelillään kääntyilevä ja siron nostattava Pomona ja Venus karkaa lopussa juoksuun Kerkon pianon ja Rätön vokaalien kisaillessa. Rakkaus pelaa jo vaarallista peliä romanttisten elementtien kanssa, mutta totta kai duo voittaa tuonkin haasteen noin vain.

Levyn keskustyöksi nousee silkan mittansakin puolesta pohdiskeleva ja hiljalleen kiintopisteitään rakentava Jään henki, jonka yhdeksästä ja puolesta minuutista voi löytää avaria maisemia. Kerkon tapa käyttää jousia taustoilla yhdessä puhallinten kanssa on herkkää voimaa, eteerisyyttä ja pianon ylläpitämän rytmin haurasta liittoa. Samaa hetkestä lumoutumista edustaa väkevästi laulettu Tomuksi tähtiin, jolla draaman sallitaan kohota korkeuksiin – mutta vain hetkeksi.

Moderni laulelma, kai tätä klassiseen musiikkiin ja karsittuihin muotoihin yhtäaikaisesti nojaavaa albumia niinkin voi kuvata. Rätön vokaalit ja orkestraatiot pidetään pieninä, jolloin purskahdukset tuntuvat ja hetkistä kasvaa uniikki helmiketju. Musiikki elää, kehittyy ja luo upeita silmukoita, jotka ovat kuin kauniita unia.

Mika Roth

RÄP SOU: Vol. 1

Messevästi nimetty RÄP SOU on kotimainen hiphop-kulttuurikollektiivi, jonka debyyttialbumin nimi on rohkeasti Vol.1. Eli tämä ei tosiaankaan jää tähän. Studiossa on mikin ja tuotantopöydän ääressä häärinyt 26 tekijää, joten kokkia on ollut kuin soppakoulussa kauhoja kolistelemassa. Vaan mitä on saatu loihdituksi ja mikä on koko show’n idea? Kaikki sai alkunsa Eeteen suoratoistojutuista, jotka poikivat hedelmällisiä keskusteluita. Ideat muuttuivat teoiksi ja Vol. 1 on tekemisen ensimmäinen hedelmä. Miksauksen on hoitanut Demus, masteroinnin taas Eetee.

14 raitaa ja noin tunti ovat numeroita, joihin saa mahtumaan paljon materiaalia. Menevämpää laitaa edustaa Demus-95Deville-Massali -ketjun laukoma Lumipalloefekti, jonka tummat soundit ja vankka etunoja tunkevat suoraan syliin. Samoilla tummuusasteilla jauhaa grimeisellä otteella soiva Te ette tee mitään, jolla Jesperi ja Cepan Maailma nostaa planeetan hälyttävän tilanteen pöydälle. Kapitalistia ei ainakaan ole kiittäminen, kun luontoa muutetaan nopeaksi mammonaksi. Kantaa otetaan muidenkin asioiden puolesta ja banderollia nostetaan vastustamaan erilaisia tuulia. Tekemistä ja kokonaisuutta leimaa kuitenkin valinnan- ja mielipiteenvapaus, jokainen saa puheenvuoron.

M.A.K.O. ja J.K. Paavilainen pohtivat Aikaa kalliimpaa -raidalla aikaa ja osia letkeän rennossa ilmanalassa. Letkeys ja kirkkaat valot ovat taas kaukana, kun iso sakki kertoo Valaistu Lohja -raidalla yön pimeämmästä puolesta. Kissa Jumalan Kalastuslupa svengaa oudon hohteensa kanssa, soundikikkailun kruunatessa paketin. Hilsettä pöllyttää myös 95Deville-Pake-Massali -raita Metripizzamandem, jonka sakea pilvisyys vinkkaa muidenkin yrttien kuin oreganon käyttöön. Ehkä. Vielä syvemmällä riippukeinussa roikkuu MC Laakso-Laupias Tolppanen-Cepan Maailma-95Deville -raita Chill Out, joka vie chillailun aivan uudelle tasolle.

Peräti yhdeksän hengen yhteistyönä syntynyt ankkuriraita Mitä kuuluu lyö paukkunsa härskisti takalaittomaksi, mutta mitäpä tuosta, jos biisi lähemmäs kahdeksaa minuuttia kellottaakin. Studiossa on taatusti ollut hauskaa, eikä kiire tunnu painaneen päälle. Vol. 1 on nyt kuultu, sitten vain jatkoa, kiitos.

Mika Roth

Samase: rohto

Debyyttialbuminsa julkaissut Samase viskaa tuleen kunnon annoksen ysäriltä, emolta ja grungelta tuoksahtavaa rockmetallia. Painopiste on sanalla rock eikä särössä ole säästelty, kun näitä tummasävyisiä siivuja on ikuistettu. Materiaali on kuuleman mukaan kirjoitettu vuosien 2009–2023 välillä, eli osaa raidoista on ehditty työstämään jo hyvinkin pieteetillä.

Soundi iskee ja jytisee, eli kitara-basso-rummut -kolmikanta toimii pitkälti kuten esikuvalistalla mainituilla Pixiesillä ja Nirvanalla. Angloamerikkalaiseen maailmaan otetaan tosin etäisyyttä sen verran, että yksi-yhteen vertailuilta vältytään. Reunoilla on tilaa ja pohjoinen ahdistus painaa hartioita kuten pitääkin. Puolentoista vuoden takainen myrkky EP summasi Apulannan mukaan, mutta vaikka turpa kii raivoaa ja mitä vaan laahailee jalkojaan tutuin elkein, tuodaan omiakin ideoita riittävästi mukaan. Selvempiä voittoja ovat uusimmat sinkut, jotka levittävät samalla soundikenttää. Toimivaan melodiaan rakentuva näen sut summaa kolmeen ja puoleen minuuttiin oleellisen, eikä räjähdysherkkä muuttoilmoitus tarvitse edes sitä voittaakseen.

En edelleenkään hurmaannu auringonkukka-sinkusta, mutta vanhemmista raidoista sun kaa puree kliseistäänkin huolimatta. Samase tietää taatusti jauhavansa tuttuja kiviä yhteen, vaan kun tulta syntyy, sitä osataan myös hyödyntää ja se riittää tällä erää. Vokaaleissa ladataan tunnetta peliin niin huudolla kuin huudosta pidättäytymällä, ja juuri nyanssien sekä pienten painotusten saralla ryhmä pystyy muuntamaan useaan otteeseen näennäisen tavalliset raidat osiaan mittavimmiksi saavutuksiksi. Asiaa auttaa tietysti myös se, että yksikään biisi ei ylitä neljän minuutin rajaa. Eli lasken piilobiisillä tuplaksi turvotetun näen sut -ankkurin vain todellisen kulkunsa mittaiseksi.

Samasen maailma on tumma, usein jopa synkkä, mutta siellä on myös valoa ja erilaista loistetta. Angsti on niskassa ja paine hirmuinen, mutta nopeat kappaleet ja toivon hetket nostavat albumin irti keskikastista.

Mika Roth

Tekramütisch: Onko nyt hyvä?

Neljänelonen paukkuu, eli Tekramütisch on saavuttanut 44. albumin virstanpylvään. Taiteilijat Hyrkäs & Koponen ovat lyöneet viisaat knallipää yhteen tällä erää rokimman kipinän synnyttäen. Kansi on tietysti Laiska Lajusen luoma, ja pieni ripaus kubismia tekeekin gutaa näin abstraktin rokkifolkpoplofi-paukun kyljessä.

Onko nyt hyvä? jatkaa tuttua ’ihmisiä tukalissa tilanteissa’ -jatkumoa, joka on värittänyt viimeaikaisia seikkailuja oikeastaan kaikilla muilla paitsi ruskean ja harmaan sävyillä. Tosin tässäkin kuulija saa tuoda isoimmat maalaustelineet tullessaan, kun Flip-Flopin soundisirpaleisuus heijastelee kertojan sisäistä sydbarrettia ja Salaisin Agentti kiduttaa armotta itseään. Hullunkurisista ja höpsismiä halaavista teksteistä ei ota selkoa ns. aikuisten järjellä, eli kaikki on kunnossa ja laiva tutussa kurssissa, mutta duo osaa väistellä aiempia latujaan ihastuttavan tehokkaasti. Käänteislukutoukka rokkaa lofisti ja Nimby-Jim viskaa empimättä lassonsa countryn kaktukseen, mutta kaikkea sitoo jälleen kerran yhteen tekrojen vino huumori ja pettämätön kyky löytää sanallisia sudenkuoppia.

Musiikin hetkittäinen rosoisuus ja flirttailu meuhkaavan metelirokin kanssa oli lievä yllätys, mutta Kokemusasiantuntijan tikkuinen särökitara ja monien muidenkin kappaleiden klonksahteleva kulku ovat lopulta olennainen osa tämänkertaista kokemusta. Tekrat osaavat tuuppia ja töniä, mutta usein päädyt kierimään juuri oikeita portaita alaspäin ja sekös naurattaa sitten alhaalla. Jykevää soundia rokkibändin(kin) voimin takova Tylsän äärellä on nimeään kiehtovampi tarina tiedon valtatien salakavalista montuista, eikä yksikään huitaisu karkaa mielestäni löytämättömäksi.

”Hermot pintaan samaan hintaan” ja ”kannettu vesi liettyy kaivossani”, mutta silti naamalle hiipii väistämätön hymy. Hipstereiden kasvisgrillailut ja munille potkiva onni naurattavat, eikä ravintoketjun huipulta pääse tietenkään kuin alaspäin, joten näillä mennään hilpeästi nelivitosta odotellessa. On ne kovia.

Mika Roth

Tutan C´mon: Takas tuhat kertaa

Tutan C´mon on outo tapaus, mutta Takas tuhat kertaa -albumi on kirjoissani enimmäkseen hyvää ja rakentavaa outoutta. Paperilla juttu on simppeli: yhtye soittaa kitararokkia ja esityskieli on suomi. Kyse on silti jostain tyystin muusta kuin suomirockista, ainakaan sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan. Kuulija päätyy näet syöksymään pää edellä kaninkoloon ja vielä ties kuinka monesta peiliovesta läpi.

Seitsenhenkisen orkesterin debyyttialbumin peruskivi on rock. Tarkemmin sanottuna melodinen, menevä ja rakenteiden puolesta arvaamaton kitararock, jossa on myös runsain mitoin psykedeelisiä elementtejä. Sähköiset instrumentit ovat keulilla, efektiäkin manataan kiippareista ja/tai synista jonkin verran, mutta ison valokeilan itselleen nappaavat vokaalit. Miltei jokainen jäsen osallistuu laulutalkoisiin, joten vokaaleja saadaan peräti kuuden hengen voimin. Eikä lopputulema ole mitään jullikkakuoron epävireistä mölinää, vaan vokaalit ovat iso vahvuus ja voimavara. Niistä löytyy kerroksellisuutta, harmonioita ja kunnianhimoa, jota tarvitaankin biisien luomien lukemattomien haasteiden kanssa.

Outous puhkeaa runsaimpaan kukkaan, kun Silja Line Serenade runttaa sattumanvaraisia, pääosin ruotsinkielisiä sanoja tajunnanvirtaketjuksi. Sielukas bluesrockpamaus Kaninkoloon on syväsukellus bileiden sydämeen ja Sinä päivänä kun Hesari muuttui joeksi takoo niin ikään bluesrockin värkein, vaikka sielunveljetmäinen venkoilu rajoja sumentaakin. Soundi on lavea, vaan ei liian korkea. Iskut ovat painavia, mutta kuulijaa ei lyödä kanveesiin. Sinkuksi valittu Masentaa kirittää supernopeasti alle kahteen minuuttiin rock’n’roll show’n, josta ei kiri lopu kesken ja taas ollaan ’joko tai’ tilanteessa. Tutan C’mon pelaa periaatteessa tutuilla säännöillä vanhaa peliä, mutta silti kaikki tuntuu keikahtaneen päälleen.

Osa siirroista on selvästi isoa kuvaa rikkovia, mutta virne suupielessä ja katse tarkkana. Tehdyt toisillemme vaanii lempensä kohdetta ehkä epäterveesti, mutta toimii kuin toimiikin. Haaveileva synaballadi Liian moni ei kuulu joukkoon, mutta täydentää albumia kuten supersvengaava ja diskorokkaava Autoritarismikin. Nerokasta rock’n’rollia kaikilla mausteilla ja lisäannoksilla. Rock on!

Mika Roth

Lukukertoja: 115