Omakustannealbumit – Helmikuu 2025
Anna Kokkonen: Kadonneet taivaankappaleet
Anna Kokkonen julkaisi Salainen puutarha -esikoisalbuminsa vuonna 2014, minkä jälkeen julkaisuja on tipahdellut tasaisin väliajoin. Desibeli.netin sinkkukoosteeseen vajaa viisi vuotta sitten tarttunut sinfonisen poprockin kaunokainen Sydänlaulu onkin jäänyt mieleen, mutta jostain syystä Kokkosen pitkäsoitot ovat suhahdelleet tutkaruuduilta ohi.
Viides kerta toden sanoo, ja Kadonneet taivaankappaleet on Kokkosen ensimmäinen omakustannepohjalta julkaistu albumi, eli uskoa tekemiseen löytyy. Ja miksipä ei toisaalta löytyisi, sillä Kokkosen positiivisesti sävyttynyt poprock soi rikkaana. Modernin popin voimat liikkuvat kaiken takana, mutta soittimet ovat ymmärtääkseni pääosin eläviä. Sähköisen bändin takaa löytyy myös niin viulua, selloa kuin harmonikkaa, mutta painopiste on bändimäisemmässä ilmaisussa. Loppukesästä 2023 ilmestynyt kärkisinkku Tiellä tähtiin ja hieman myöhemmin julkaistu Hollywoodin hylkäämä rakkausleffa ovat puhtaita hittejä. Etenkin jälkimmäisen rullaava melodiakulku nappaa armotta korvasta, positiivisuuden tihkuessa kaikesta.
Maailma on vaaroja ja murhetta täynnä, mutta Kokkonen on ottanut tehtäväkseen löytää kaikesta jotain hyvää. Ukrainalais-venäläiset juuret omaava artisti voikin esittää jopa Kaikki on hyvin -raidan, jäämättä kiinni ulkokultaisuudesta. Valonkantajat näkee puoliksi rikkoutuneet ihmiset, jotka eivät lannistunetkaan, vaan jatkavat ison tiputuksen jälkeen eteenpäin kulkemistaan. Moderni pop soi sävyisänä, Lintuni laulaa folkimmin ja isoksi balladiksi kasvava Koskematon on mitä upein ankkuri.
Kuten todettua, asiat voisivat olla maailmassa paljon paremmalla tolalla, mutta tämän kaiken keskellä on myös hyvän voimia. Kuten vaikkapa Anna Kokkosen uusi levy, joka muistuttaa meitä monesta tärkeästä asiasta, näkemyksiään kuitenkaan saarnaamatta. Sanat ovat kauniita, niin myös sävelet, enkä voi kyllin kiittää hienosyisiä sovituksia. Taistella voi myös sylinsä avaamalla ja arvokkaita asioita vaalimalla.
Mika Roth
Anthony Rausku: Life Is Perfect for Living
Anthony Rauskun tiukka julkaisutahti jatkuu, ja onko tämä nyt sitten jo viides pitkäsoitto kuluvalla vuosikymmenellä? Laskentatapoja voi olla muitakin, mutta Rauskun pajalla taotaan historiansa tuntevaa ja 70-luvulle kumartavaa kitararockia tiiviiseen tahtiin. Vajaa vuosi sitten ylistin
We’re Not so Alone -albumia, jolla Rausku oli päässyt eroon rönsyilyn helmasynnistä. Levy oli sopivan lyhyt, eivätkä biisit venyneet enää mahdottomuuksiin.
Kiteyttämistä vaaliva politiikka jatkuu uudella kiekolla, vaikka heti kärkeen kajahtava
Life Is Perfect for Living -nimiraita kuusiminuuttinenkin on. Rauskun rock on soinut joskus
Lou Reedin hengessä, mutta nyt jytä on jykevämpää.
Getaway kolistelee, kuin garagesoundilla vahvistettu
Blue Öyster Cult ja
Insiden lukkarinrakkaus
Led Zeppelinin paukkeeseen on ilmeinen, etenkin kun melodista korottelua uskalletaan heittää rypistelyn väliin. Uusi sinkkuveto
Evil Eyes onnistuu sulauttamaan kitararockin aikakausia yhteen, pisteliään soundin ja tiukan menon viedessä parivedolla.
Lyhin numero on alle 200 sekuntinen
Pancake, jolla rock raikaa etupainotteisesti. Käsi kaasuhanalla hellittää
Outstandingin kaarrellessa melodiansa ympärillä, mutta vaikutelma on alati rosoisen raaka. Rausku antaa säröisen kitaran kukkoilla edessä, eikä äänimaisemasta löydy juuri vapaata tilaa. Toisaalta soundi ei ole tunkkainen tai paksu, vaan enemmänkin kireähkö, garagen ja protopunkin juuria innolla tutkiva. Avauksena soiva nimibiisi herätteli jopa lontoolaisten punkkiremmien kaikuja, joten kortteja jaetaan jälleen kerran rohkeasti uusiksi. Rausku vuosimallia 2025 on aiempaa arvaamattomampi ja siten kiinnostavampi.
Albumin bonuksina kuullaan kaksi vuoden 2021 sinkkua, joista
Nightmare oli myös
samannimisen pitkäsoiton terävää antia. Synat säksättävät ja painajainen on varoittamatta tätä päivää.
Cuckoos in the Paradise on myös saanut uudelleenmasteroidut soundit, jotka istuttavat retromman siivun uuteen maisemaan ongelmitta.
Mika Roth
Aurium: Uskotko magiaan?
EDM on harvemmin ollut esillä Desibeli.netissä, eikä tyyli ole usein esillä suomenkielisten omakustanteiden saralla.
Aurium on useammankin haasteen edessä, vai ovatko ne etuja, mahdollisuuksia? Vastuksiakin taatusti löytyy, mutta aika tarkkaan kaksi vuotta sitten sinkkuketjunsa startannut yhtye summaa matkansa, tehden samalla komean välitilinpäätöksen.
Uskotko magiaan? -sinkku ilmestyi helmikuussa 2023 ja samainen biisi saa myös avata pitkäsoiton, eikä tässä kyydissä kannata vikistä. Säveltäjä/tuottaja
Jarkko Ripsomaa ja laulaja/lauluntekijä
Piritta Tanttari tietävät tasan tarkkaan mitä tehdä, kun pitää luoda koukkuja ja käyttää niitä. Melodisuus on alusta saakka määräävä tekijä, eivätkä biitit ole vähäisiä läpsytyksiä taaempana. Välissä uskalletaan avartaa ja hiljentää soundikenttää, jolloin jyske ja kertosäkeet iskevät entistäkin syvemmälle.
Tanssimusiikin saralla nopeus on elinehto ja sitä saadaan, kun
Loppuu todellisuus ja
Vie mut uniin johdattavat kohti mahdollisuuksien yötä. Tekstit ovat toisinaan melkoisten lauseiden ketjuja, mutta Piritta ei emmi edes
Levoton-kappaleen kanssa, vaan antaa palaa täydellä sielulla. Kyseessähän on
”bilebiisi sydänten särkemisestä”, mutta kuka lopulta särkyykään, kun sitoutumiskammoinen reppana ei oivalla todellista ongelmaa edes peilin edessä. Kauniisti tuikkiva
Daimoni nousee galaktisiin mittoihin, muutenkin kuin lyriikoissaan, mutta biisi kestää ja taika pitää, kun tekemiseen uskotaan lujasti.
Aurium summaa sinkkunsa ja lyö ylpeänä lipun EDM-kukkulalle. Lievä kaavamaisuus vaivaa materiaalia albumimitassa, mutta irtobiisien saralla duo on tappava tehopakkaus. Teksteissä sen sijaan uskalletaan sukeltaa hyvinkin aroille alueille, kun sydämet etsivät toisiaan ja tarkoitustaan. Soundien saralla menneisyys kuuluu, vaan ei määrittele liikaa nykyisyyttä, ja parilla pienellä liikkeellä tilaa saadaan taiottua sivuille.
Ainoo ja uuden remiksauksen saanut
Pakoon ovat tällä saralla tärkeitä palasia, joiden varaan kannattaa rakentaa myös tulevaisuutta.
Mika Roth
Morimus: Buried Under The Leaves When Everyone Leaves
Tieto on valtaa, mutta toisaalta mystisyyskin on usein laskettavissa musiikissa eduksi. Porvoolainen
Morimus on valinnut jälkimmäisen tien, sillä bändistä ei löydy tietoa oikein millään. Saatekirjeen noin kolme riviäkään eivät varsinaisesti avaa tiedon aarrearkkuja. Usvaista, elektronista ja toisinaan folkahtavaakin indiepoprockia soittava yhtye muistuttaa kuulemma etäisesti ”jopa
Radioheadia” ja sen riveissä soittaa kaksi kotimaisen studiolegendan poikaa.
Musiikki siis puhukoon, ja aloitetaan viimesyksyisestä debyyttisinkusta
Memento Vivere. Rullaavan biisin kulku on kiistatta erinomainen, akustisen kitaran kutoessa pintaa ja bassolinjan svengatessa alla ilman sen kummempaa kiirettä. Kerrostetut vokaalit ja tekstin sukkulointi unten sekä haaveiden maailmassa luovat suorastaan aavemaisen tunnelman. Marraskuinen kolmossinkku
Vanishing on myös kelpo piste aloittaa tutustuminen bändin tekemisiin. Soundeiltaan ja rakenteeltaan kokeellisempi biisi hyötyy koskettimista, sekä avarasta äänimaisemasta, mutta esimerkiksi
Aftermathia nostava tarttuvuus hukkuu nyt jonnekin usvien sekaan. Avausraita
Buried Under avaa linjoja isomminkin soivan dreampopin kamareihin, mutta tätäkään korttia ei pelata loppuun niin biisillä kuin levyllä yleensäkään.
Sinkkubiisi
In a Car on malliesimerkki siitä, että reippaampi askellus ja kirkkaampi horisontti toimivat, mutta tunnelmallisuudellekin on aikansa. Verkkaisuus voi olla supervoima, kunhan palat ovat kohdillaan.
Where We Go menettää ehkä liikevoimaansa kuuden minuutin mittaan, eikä
Hid Myself välttämättä hyödy viimeisestä kolmanneksestaan, mutta osat ovat suuremman kokonaisuuden palasia. Raidat heijastavat toisia ja osin myös täydentävät linjojaan, mikä kertoo rohkeudesta ja näkemyksestä.
Debyyttipitkäsoiton 11 raitaa ja lähes 48 minuuttia ovat kovia lukuja, etenkin kun Morimus ei turhan usein päästä itseään helpommalla. Kunnianhimo on kova ja albumia on lähdetty mielestäni rakentamaan ehyt kokonaisuus tähtäimessä, mutta pieniä myönnytyksiä voisi tehdä toisinaan kaupallisuudenkin suuntaan.
Mika Roth
Plastic Cobra: Whatever Bloats Your Goat
Progehtavaa instrumentaalirockia soittava
Plastic Cobra luikerteli viimeksi vastaan kesällä 2022, kun monikansallisen ryhmän veikeästi viipottanut
Tales From Under the Donkey Bridge EP ilmestyi. Ryhmän soitossa aikakaudet vedetään rusetille, ja selvimmin vyyhdistä erottuvat 70-luvun orgaaninen proge sekä 80-luvun hard rockimpi purenta. Kahdelta EP:ltä ei albumille ole mahtunut ainuttakaan siivua, joten tässä resetoitiin matkamittari parillakin eri tapaa. Minkäänlaisia saatesanoja ei albumille ole suotu, eikä siitä lyödä rumpua verkonkaan puolella sen kummemmin. Siinä se on, ota siitä itse selvää, joten otetaan.
Nelikoksi kasvanut ja muuntunut bändi luottaa perustustöissä basson sekä rumpujen yhteistyöhön, eivätkä bassotaitelija
Janne Mikkola ja rummuttaja
Antti Hanhisalo anna nuottien levätä. Muunnokset, käännökset, pienet fillit ja hauskat juoksutukset ovat arkea, johon on helppo tottua.
Arem Ponomarovin sähkökitara ja
Jukka Kuuselan koskettimet saavat paljon tehtävää, koska sanoja ei ole – eikä niitä toisaalta osaa tässä kyydissä edes kaivata.
Levyn henki on rock ja aiemmin selvästi erottuneet aikalinjat ovat saostuneet bändin omassa soundissa joksikin, jota ei enää tuosta vain lokeroidakaan. Sinkkuja combo ei edelleenkään suosi, mutta jos moisia pitäisi poimia niin
No-Brainer olisi nimensä veroinen ässä ja sopivan autopelimäinen laskettelu
Chairman of the Bored ei ainakaan pitkästytä. Melodiat kulkevat pinnassa, äänimaisema on kiireinen ja silti selkeä, kitaran rosoisuus tulee mukavasti iholle ja rytmivaihdoksilla saadaan vaihtuvuutta vähintäänkin riittävästi. Hartioitaan esittelevä
El Nojon istuu myös psykedeelisine viboineen kuvaan kuin kaktus aavikolle, eikä suoria huteja sakista löydy.
Nimipolitiikasta voi jokainen olla omaa mieltään, mutta itse asia on Plastic Cobralla vankasti hallussa. Mikäli musiikin ja ilmaisun dogmista hieman joustaisi, olisi helpompiakin teitä olemassa, mutta moinen saattaa olla tässä yhteydessä zaboroneno.
Mika Roth
Roope Kivimaa: The Canon of All Great Escapists
Omakustanteiden puolella vapaus on avainsana.
Roope Kivimaa on toden totta hyödyntänyt vapauttaan ja luonut täysin omin voimin levyn, joka on voinut syntyä vain näin. Tekstit ovat Kivimaan itsensä noin kahden vuosikymmenen ikäisiä tajunnanvirtarunoja, joihin hän on säveltänyt nyt musiikin. Musiikki pyrkii pääsemään sanojen kyytiin ja siinä onnistuakseen psykedeelinen proge ja avant-pop ovat saaneet auttaa tekijää. Lisää löylyä saadaan teemasta, joka käsittelee rinnakkaistodellisuuksia, sekä yksilön osaa arjen oravanpyörässä.
Liisalla oli kaninkolonsa ja Roope on turvautunut pääosin akustiseen musiikkiin, jota kuitenkin muokataan ja vahvistetaan konevoimalla. Krediiteissä lukee ’virtuaalisoittimet’, mutta kokeellisempi elektroninen musiikki lienee osuvampi kuvaus. 60-luvun psykedeelinen rock kukkii kaikessa väriloistossaan
Kalabal?k 1993:n kaipaillessa Istanbuliin ja
Telperion voisi toisaalla olla tarttuva popkaunotar.
Mikroskopos puskee kokeellisuuden äärimmilleen, soundien sinkoillessa elektronien tavoin ytimen melodian ympärillä. Rakenne miltei hajoaa, vaan ei kuitenkaan, jos nyt ärsykkeitä reseptoreille sateleekin.
Tarttuvimmillaan albumi on kun
Ulmar Kanion törähtelee varhaisen
Pink Floydin jäljissä ja orkestraatiot luovat vaihtoehtotodellisuuden
Bond-tunnaria tueksi.
Anna Aronpuron vokaalit nostavat biisin vaivatta valokeiloihin ja
Praise hakee jotain samanlaista, katsoen vielä kauemmas ajan virran alkupäähän. Tai ehkä todellisuuden luonnetta pohtiva
Spectacle IV kertoo jo kaiken synaisen
Jarre-avaruutensa keskellä?
On vaikea hahmottaa täysin ajatuksiaan, kun
Satori/Incarnation -ankkurin pauhu viimein laantuu. Mitä kuulin, mitä kuuntelin, kuinka kuuntelin ja mihin äänet minut lopulta jättivät. Sanat ovat toisiaan peilejä ja toisinaan taas savuverhoja, mikä tietysti pätee myös nuotteihin ja soundeihin, tavallaan nyt ainakin. The Canon of All Great Escapists on ulottuvuuksia sekoittava lukkojen ja ovien sokkelo, jonka silkka taituruus ansaitsee huomion, sekä ehdottomasti jatkoa. En ehkä täysin ymmärtänyt, mutta rakastuin silti.
Mika Roth
Stuka: Electronic Body Metal
Se alkoi moottorisahan jyrinällä ja jatkui vain. Moni on innoittunut
Warhammer 40k:n maailmasta, mutta
Stuka menee pidemmälle. Liian pitkälle? Ehkä, mahdollisesti, mutta sekin on kaiketi tarkoituksellista. Antakaas kun selitän. Ensin pitää ottaa kunnon kauhallinen, tai kaksi, saksalaista EBM-jyskettä, lisätä siihen dystooppista painajaista ja riittävästi mustuutta. Tällä levyllä teutonien industrial, amerikkalaisten loputon jano pidemmälle ja pohjoinen pimeys ovat yhtä.
Kovasti konevoimaan luottavan albumin referensseiksi tarjotaan mm.
Nitzer Ebb,
NIN,
Front 242 ja
Mortiis -nimiä, sekä tietysti Amiga musiikki. Ollaanhan tässä pelimaailman reunoilla, joilta on helppo livetä syövereihin. Teksteissä luoti lentää ja päät räjähtelevät, kun
Violence kertoo vastauksen perimmäiseen kysymykseen ja
Ten Million Missiles ratkoo ongelmat taistelukärkien voimin. Tanssilattioille tähdätty
Death Comes Nuclear ei pyydä aseistariisuntaa, koska nyt ollaan maailmanlopun diskossa ja bailataan kuin vuosi olisi 40 999. Biitti takoo myös esimerkillisesti, kun
Red Planet Marches to War ja aggrotech lienee jo kelpo vertailukohta.
Vaan ei kaikki silkkaa telaketjujyskytystä ole, sillä seassa on hämärämpiäkin kolkkia. Välisoittomainen
Galaxy in Flames on kuin siirtymä tähtiportin lävitse, rauhallisuuden peittäessä hetkeksi kaiken. Samoihin sfääreihin sukkulansa lähettää päälle seitsenminuuttinen
Eternal Fate, jota voisi kai kutsua avaruudelliseksi synaballadiksi. Kolisevampaa ja kilisevämpää vaihtelua koneiston rattaisiin naksuttaa
Sunset of the Corrupted, jolla Stukan Düsseldorf-soundi kehittyy yhteen optimiinsa. Eikä siinä vielä kaikki, sillä samainen (?) naisvokalisti silaa eteerisellä enkeliäänellään pinnat. Onko kyseessä
Luna Wolf, ken tietää, mutta musiikin urakoi mystinen
Blackworm, kun taas tekstit on kirjoittanut pääosin
01101001 01111010 01100001, eli binaarista käännettynä
iza.
Sota on kaunista ja kauheinta, tuhoa tuodaan ja kärsimykset kärsitään, kuten Warhammer 40k-maailmassa kuuluu tapahtua. Seuraavaksi taidankin kaivaa esiin vanhan kunnon
Space Crusade -pelin.
Mika Roth
Tekramütisch: Ei tartte auttaa
Onhan se komea ja erittäin suomalainen otsikko:
Ei tartte auttaa, siinä vasta tunne, joka yhdistää kokonaista kansakuntaa.
Tekramütischin 42. tallenne on teema-albumi pulassa olevista ihmisistä. Tekramütischmaiseen tapaan leuka saa lepäillä ihan rauhassa rintaa vasten, kun happea haukotaan vinkuviin keuhkoihin ja ajatukset karkaavat kauas pois.
Tuttuun tapaan annos on kymmenen raidan mittainen ja Tekramütisch-duo tutkailee auttamisen tarpeettomuutta folkahtavan kitarapoprockin lavean spektrin alla. Eli akustista lantrataan sähköiseen, eikä muodoilla ole aina niin väliä, koska tärkein on ajatus. Täällä etelässähän terminen kevät taisi päästä jo irti, mutta asetetaan aivot hetkeksi talviasentoon.
Jonossa pureutuu lampaan osaan, joka meille kaikille on suotu. Jonottaa saa, odottaa saa, suuttua ei saa, mikä tuodaan hienosti esiin sanakääntein, sekä tietysti vapaan svengaavan biisin muodossa. Soundit ovat vapaat, sinä et, eikä kukaan tiedä kuka olet – eikä haluakaan tietää.
Pulassa menee vielä raaemmin asiaan, kun kävelykadulla torin laidalla kertoja on karhunraudoissa ja kukaan ei huomaa häntä, auttamisesta nyt puhumattakaan.
Absurdit käänteet saavat pohtimaan, josko hätä on siirretty tilanteesta toiseen ja rooleja vaihdettu tms.
Purkassa-kappaleen tulkitsen niin, että suojapaikkaa etsivä sieluparka yrittää tehdä paluun omaan leikkimökkiinsä, mutta eihän se enää aikuista suojele. Valtakunta on supistunut siinä missä mielikuvituskin, joten toivo oli alun alkaenkin turhaa. Vaan voisiko nämä tilanteet rinnastaa siirtolaisiin, kerjäläisiin ja kodittomiin? Ajatusleikkejähän nämä vain, mutta silti. Lyriikoiden ahdistus saa toistuvasti kaverin iloisista sävelistä ja rullaavista tahdeista, joka tietysti korostaa tilanteiden vinoja asetelmia.
”Pitäiskö tästä jo nousta”, pohditaan
Hoidossa-siivulla, jossa kertoja ihan itse pysyy maassa ja hakee nollapistettään.
Hukassa lämmittää ankkurina akustisen kitaran ja liekö ihmissusi, joka ulkona ulvoo, mutta sekään ei nyt niin paha juttu ole. Kai. Oliko tämä viittaus seuraavaan osaan, Hammer-elokuvien klassisten hirviöiden kokoukseen? Toivoa voi aina, etenkin kun Tekrat ovat pelissä.
Mika Roth
Lukukertoja: 1042
