Comus: First Utterance, 1971

Englantilainen yhtye julkaisee vuonna 1971 levyllisen progressiivista rockia, jossa on runsaasti vaikutteita folkista ja hieman psykedeliasta � ei kuulosta kovin erikoislaatuiselta. Mutta kun t�m� levy on Comus -yhtyeen debyytti First Utterance, kyse on jostain hyvin poikkeuksellisesta. Laittaessani levyn soimaan ensimm�ist� kertaa, oli vaikutus v�lit�n: mill��n muulla levyll� en ollut kuullut vastaavalla tavalla kakofonista sekoitusta kilpaa ulvovia, ter�v�sointisia viuluja ja laulajia, ep�tasaista rytmiikkaa ja suoranaista riitasointuisuutta. Mainostaessani kokemustani tuttavilleni, sanoin b�ndin olevan kuin joukko maajusseja, jotka p��ttiv�t j�rjest�� noitasapatin ilman aavistustakaan siit�, millainen sen pit�isi olla. Levy on kyll� inspiroinut varsin runollisia kuvauksia muissakin: �Pakanadruidien henget ovat possessoineet Gentle Giantin�. �Macbethin noitien kuoro ja Marc Bolan, jota kuristetaan hengilt�.� �Flipanneita peikkoja ja maahisia pahalla happotripill�.� Ep�ilem�tt� t�m� levy on monien mielest� yksinkertaisesti pelottava, sanoitusten py�riess� raiskausten ja hirtt�j�isten ymp�rill�. Wicker Mankin olisi l�hemp�n� kauhuelokuvaa, jos sen taustalla soisi Comus.

Comuksen tulkinta progesta ei ole suunnattoman poikkeava, sill� kaikki elementit monipolvisesta rytmiikasta 12-kielisiin kitaroihin olivat aikakaudelle tyypillisi�. Samoin oli inspiraation hakeminen folk-musiikista, mutta t�ss� kohtaa Comus eroaa jyrk�sti esimerkiksi genren arkkityypist� Jethro Tullista. He nojaavat moderniin konstruktioon pakanauskonnosta, villin eroottiseen ja mielipuolisuutta ihannoivaan, ja pyrkiv�t luomaan soundtrackin t�lle bakkanaalille. T�m�n seurauksena my�s heid�n folk-tulkintansa on goottilaisempi, sen dissonanttiutta ja staccato-elementtej� korostava. Lopputulos onkin l�hemp�n� saksalaista kraut-progea, esimerkiksi Amon D��l II:ta. T�llaisia ambitioita on sin�ns� my�s monilla moderneilla b�ndeill�, mutta ilman Comuksen progressiivista otetta, ja p��osaltaan akustista ��nimaailmaa: levyll� k�ytet��n kyll� s�hk�kitaraa ja -bassoakin, mutta p��rooli on viuluilla, huiluilla, oboella ja erilaisilla k�sirummuilla.

Tunnelma First Utterancella vuorottelee pastoraalisen idyllin ja raastavan painostavuuden v�lill�. Erityisen tyylikk��sti he kutovat n�it� s�vyj� toisiinsa: kappaleen tuottama tunne saattaa vaihdella tahdista toiseen. Olennainen v�line t�ss� on naislaulaja Bobbie Watson, jonka lapsekkaan korkea ��ni kuulostaa kontekstista riippuen joko viettelev�n sensuellilta, tai pahaa enteilev�lt� valitukselta. P��vokalisti Roger Woottonia ei pid� my�sk��n v�heksy�, sill� h�n k�ytt�� karheaa ��nt��n hieman Peter Gabrielin tyyliin, dramatisoiden ja l�hestymiskulmaa vaihtaen, mik� lis�� musiikin vaikuttavuutta huomattavasti. Yksi Comuksen musiikin vieh�tyksist� piileekin juuri sen energisess� dramaattisuudessa, joka projisoi kuulijaan vaihtuvia mielikuvia ja tunnetiloja.

First Utterancen avausraita Diana on oodi uuspakanoiden �itijumalattarelle. Singlen�kin julkaistu s�vellys on yksi levyn vahvimpia, ja energinen tulkinta v�litt�� vahvan tunnelman takaa-ajosta l�pi mets�n. 12-minuuttinen Herald esittelee alkuun Comuksen pastoraalista puolta: Watson laulaa kuulaasti huilun ja n�pp�illyn kitaran s�est�m�n�. Glen Goring saa my�s esitell� pitk�llisesti taitojaan 12-kielisen kitaran kanssa, mutta lopussa ep�m��r�inen synkk�s�vyisyys hiipii kappaleeseen, jousten korvatessa huilun ja miesvokalistien liittyess� kuoroon. Drip Drip jatkaa t�st� synkent�en tunnelmaa entisest��n. Watson laulaa taustoja Woottonin lukiessa goottilaista erotiikkaa tihkuvaa tarinaansa murhasta ja �viimeisest� yhdynn�st�. Muun yhtyeen s�estys on yht� aikaa hakkaavaa ja keinuvaa, ja tahdittaa erinomaisesti Woottonin huutoja: Drip drip / from your sagging lip!

Song to Comus on j�lleen levyn parhaimmistoa: hakkaavan rytmiikan ymp�rille rakentuva kappale aloittaa kokonaan ilman rumpuja, vain ter�vien kitaraniskujen tukemana. Woottonin ja Watsonin laulua on kaiutettu tyylikk��sti, ja v�leiss� kuullaan koko b�ndin todella tiukkaa yhteissoittoa. Kappaleen aiheena on neitsyit� himoitseva Comus-peto (John Miltonin tekstist� A Maske (Comus)), ja alku- ja loppusointuja hy�dynt�v� sanoitus mukailee loistavasti perinteisen epiikan tyyli�: chastity chaser / virile for the virgin�s virtue. Se on my�s b�ndin makaabereimpia:

Hymen hunter, hands of steel, crack you open and your red flesh peel
Pain procurer, eyes of fire pierce your womb and push still higher
Comus rape, Comus break sweet young virgin�s virtue take
Naked flesh flowing hair her terror screams they cut the air

The Bite jatkaa t�t� linjaa, kuvaamalla yksityiskohtaisesti kristityn hirtt�j�isi� mets�ss�. B�ndi loistaa taas, luoden nopeaan tahtiin sykkiv�n, j�nnitteisen taustan, jonka p��lle Wootton lukee teksti��n kuin teatterin lavalta. Jyr�hdyksin koristeltu lyhyt instrumentaali Bitten p��tt�� draaman. Viel� seuraa The Prisoner, joka on oiva lopetus levylle, sill� se on p��osaltaan kepe�, leppoisa folkrock-laulelma. Sanoitus ei sen sijaan poikkea aiemmasta, vaan kertoja pohtii, onko h�n mielisairaalassa, koska h�n on hullu, vai tekeek� sairaala h�nest� sellaisen (huhun mukaan Roger Wootton olisi itse viett�nyt aikaa suljetulla osastolla).

T�m�n j�lkeen Comus teki viel� toisen levyn To Keep from Crying, joka on ker�nnyt arvioissa vain haukkuja, ja kuuleman mukaan on debyytti� huomattavasti tavanomaisempaa folk-progea. First Utteranceen rakastuneet voivat kuitenkin haalia k�teens� viel� muutaman samalta ajalta olevan raidan, sen uusintapainoksillekin lis�tyt In the Lost Queen�s Eyes ja Winter Is a Coloured Bird (molemmat erinomaisia kappaleita) sek� All the Colours of Darknessin, joka l�ytyy paketista Song to Comus: The Complete Collection. Kappaleesta Song to Comus on muuten olemassa my�s Virtasen suomeksi tulkitsema versio nimell� Comus, joka kannattaa tsekata, jos ei muuten niin viihdearvonsa vuoksi.

Syy Comuksen obskuuriuteen on pantu levyn julkaisuaikaan osuneen postilakon niskoille, mutta vaikea t�llaisen musiikin on kuvitella saavuttavan suosiota kuin marginaalipiireiss�, vaikka varsin nimekk��t tahot ovat yhtyett� ylist�neetkin: David Bowien v�itet��n olleen heid�n varhaisia fanejaan, ja Opethin Mikael �kerfeldt on moninaisin tavoin tuonut esille ihastustaan b�ndiin, mm. lainaamalla albumin My Arms, Your Hearse -nimen Drip Dripin sanoituksista. N�iden linkkien ep�m��r�isyys sek� haastatteluiden ja hyvien valokuvien puute kuitenkin vain lis��v�t Comusta nykyp�iv�n� verhoavaa mystisyytt�. Heid�n musiikilleen ei voisi toivoa parempaa kehyst�.

Teksti: Mikko Heimola, kuva: http://progclub.chat.ru/arhe/comus_faces.gif