16.10.2006 The Wildhearts: p.h.u.q, 1995

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 104 vierasta ja 1 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

The Wildhearts: p.h.u.q, 1995
16.10.2006

90-luvun brittibändejä muistellessa mieleen tulevat useimmiten ensimmäisinä Sueden ja Pulpin kaltaiset dekadentit ja romanttiset popparit. Kuitenkin pinnan alla Britanniassa tapahtui paljon muutakin, mikä jäi - ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna – epätrendikkyytensä vuoksi vaille mediamyllytyksen tuomaa julkisuutta. Yksi esimerkki tällaisista kohtuullisen tuntemattomiksi jääneistä puurtajista on sekopäisestä rokuporukasta koostunut The Wildhearts, joka nautti vuosien ajan suurta suosiota maan pubiorientoituneen rockyleisön keskuudessa, muttei lukuisten vastoinkäymisten vuoksi koskaan onnistunut nousemaan kotimaansa rajojen ulkopuolella kuin marginaaliseen suosioon.

The Wildhearts julkaisi vuosina ’93-’97 neljä studioalbumia, joilla se määritteli miten vauhdikas punkrock yhdistetään metallisen raskaisiin riffeihin ja hunajaisen popahtavaan melodisuuteen. Tätä reseptiä monet ovat toki kokeilleet, mutta harvat näin loistavin tuloksin. Lukuisten miehistönvaihdosten keskellä yhtyeen kantava voima oli laulaja/kitaristi Ginger, joka tuntui hallitsevan perinteisen rock-kappaleen kirjoittamisen koukut ja kliseet täysin suvereenisti. Gingerin biiseissä nokkelat, ihmiseloa sen kaikessa kirjavuudessaan kuvailevat sanoitukset kruunaavat sävellykset, jotka ovat lähes järjestään kuin oppitunteja tarttuvan, perinteisen ja tuoreen onnistuneesta yhdistelemisestä.

Debyyttinsä (Earth vs., 1993) julkaisun aikoihin the Wildhearts keräsi kohtuullisesti huomiota keikoillaan, saaden myös vetoapua Kerrang!in kaltaisilta brittilehdiltä. Suuriksi kasvaneet odotukset tultiinkin lunastamaan bändin toisella pitkäsoitolla p.h.u.q.. Levy on jo rakenteeltaan rock’n’roll-albumiksi poikkeuksellinen: sen alkupuolisko koostuu hittipotentiaalia tihkuvista, virtaviivaisista ja hyväntuulisista rockbiiseistä, mutta puoliväliin tultaessa musiikki lähtee luisumaan raiteiltaan kuin soittajien päihteidenkatkuiset yksityiselämät konsanaan, syöksyen aggressiiviseen punkin ja metallin sekaiseen ahdistukseen. Lopussa yhtye palaa jälleen popahtavan punkrockin pariin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Loistobiisejä sylin täydeltä sisältävä p.h.u.q. on monessa mielessä bändin uran kulminaatiopiste. Singlet I Wanna Go Where the People Go ja Just in Lust edustavat yhtyeen välittömästi tarttuvinta puolta, hyväntuulisesti keinuvaa rockjyrää. Myöskin singleksi kaavailtu, mutta levy-yhtiön hyllyttämä In Lilly´s Garden–slovari taas kääntää The Beatlesin melodiaperintöä voimapopiksi upein tuloksin. Bändin synkempää puolta edustavat Caprice ja Naivety Play puolestaan sekoittavat aikansa grungevaikutteita tyylikkäästi raskaaseen rockiin. Oikeastaan jokaisen albumin raidoista voisi nostaa jalustalle, sillä heikkoja hetkiä tästä kolmentoista kappaleen katraasta ei löydy. Jopa välisoitot Baby Strange ja Cold Patootie Tango vievät kokonaisuutta eteenpäin, tuoden siihen mukaan jopa aavistuksen progressiivista ilmettä.

Yhtye kaavailikin alun perin kakkoslevystään kunnianhimoista tupla-albumia, jota varten sillä oli parisenkymmentä ensiluokkaista kappaletta valmiina. Tällekin suunnitelmalle levy-yhtiö East West kuitenkin irvisti, joten bändi päätti julkaista biisiryppään eeppisimmät, yli seitsemänminuuttiset raidat vain faniklubille tarkoitettuna, täyden albumin mittaisena ep:nä. Kyseinen Fishing for Luckies-minilevy ja p.h.u.q. taitavatkin olla ainoat Wildheartsin julkaisut, jotka onnistuvat luontevasti kokoamaan samaan pakettiin yhtyeen molemmat kasvot, heavysta ammentavan runttauksen ja häpeilemättömän melodisen punkpoprockin.

Kakkosalbuminsa jälkeen erimielisyyksiin turhautunut bändi katkaisi välit levy-yhtiöönsä, mutta julkaisi vielä kaksi albumia, Fishing for Luckies -ep:n ympärille hätäisesti kasatun samannimisen pitkäsoiton ja kaupalliseksi flopiksi jääneen rohkean noisekokeilun Endless, Nameless (1997). Tämän jälkeen ailahtelevuudestaan kuuluisa Ginger hajoitti bändin ”lopullisesti”, kasaten sen kuitenkin uudelleen vuosituhannen vaihteessa. Harva pysyykään enää perässä yhtyeen hajoamisissa ja comebackeissa. Vaikka the Wildhearts on julkaissut levyjä aivan viime vuosinakin, niin minuun ne eivät enää ole vedonneet samaan tapaan kuin p.h.u.q.:n vastaansanomattoman tarttuva yhdistelmä nokkelaa tiedostavuutta ja rehtiä junttimaisuutta, kaupallisuutta ja jääräpäistä omaehtoisuutta. Julkaisunsa aikoihin levy oli kuin tuore tuulahdus aikansa musiikillisessa ilmapiirissä ja teki ainakin tästä kuulijasta fanin ensikuulemalla.

teksti: Toni Hietamäki

Lukukertoja: 1253

Tsekkaa myös nämä

Klassikoissa myös

Orbital: In Sides, 1996