Tori Amos: Under the Pink, 1994

Kolmen p�iv�n p��st� Suomessa ensi kertaa esiintyv�� Tori Amosia ei suotta kutsuta el�v�ksi legendaksi. H�nen poikkeuksellisen uskolliset faninsa antavat pontta niille, jotka haluavat n�hd� yht�l�isyyksi� uskonnollisten kulttien ja pop-idoleiden v�lill�: h�nen myyttien ainesta oleva el�m�ntarinansa, aggressiivinen, spirituaaliss�vytteinen feminismins� ja asemoitumisensa raiskattujen puolustajaksi, itse sellaisen uhriksi joutuneena, ovat tehneet h�nest� monille "pyh�n pelastajan" ja "jumalattaren". Mutta vaikka tuntisikin tarvetta pit�� et�isyytt� t�llaiseen ilmi��n, on synti ohittaa Amosin musiikilliset ansiot. H�neen ly�ty nainen ja piano -leima on vain �lyt�n; onhan suuri osa rockin historiasta ollut miehen ja kitaran seikkailuita. T�m�n soittimen suhteen Amos on kuitenkin ilmi�m�inen lahjakkuus, vaikka joutuikin l�htem��n arvostetusta Peabodyn konservatoriosta - omien sanojensa mukaan koska ei halunnut lukea nuotteja. Viisivuotiaana h�n oli jo ehtinyt olla koulun nuorin oppilas koskaan.

Valtavirtaan Amos murtautui kuitenkin vuoden 1992 Little Earthquakes -albumilla. T�ll� levyll� h�n oli alaston: sen paljaat, raa'at tunnustukset olivat kuin h�nen p�iv�kirjastaan, ja kova, kirkas soundi ei p��st�nyt kuuntelijaakaan helpolla. Kaksi vuotta my�hemmin ilmestyneell� Under the Pinkill� Amos sanoo pukeneensa hieman vaatteita ylleen, ja lopputulos n�ytt��kin paremmalta. H�nen sanoitustyylins� on abstraktimpi, ja ��ni usein ulkopuolisen havainnoitsijan. N�in jo avausraidalla Pretty Good Year: and Greg he writes letters and burns his cd's / they say you were something in those formative years. Umpikujassa ei ole en�� Amos itse, vaan h�nell� on tilaa laulaa muistakin ihmisist�. Selv�ksi tulee my�s, ett� kappaleiden rakenteet eiv�t nyt noudata totuttuja kaavoja. Polveileva pianomelodia kohoaa kahden minuutin kohdalla yll�tt�v��n crescendoon, mutta "kahdeksan tahtia grungea" ovat poissa yht� nopeasti kuin ne ilmestyiv�tkin. Kuitenkin, vaikka levy sis�lt�� muitakin t�m�ntyyppisi� yll�tyksi�, on kokonaissoundi miellytt�v�n pehme�, eiv�tk� muut instrumentit kuulosta en�� silt�, kuin ne olisi lis�tty j�lkik�teen.

Eklektisyys ja rikkonaisuus ovatkin avainsanoja, ja l�hes jokaisella kappaleella on jokin uusi yll�tys tarjottavanaan. God-singlen vonkuva funkki ja tribaalirytmi olisi ihan tanssittavaa, jos sen rakenne ei olisi niin tempoileva: kappaleen ainoa s�keist� koostuu puolentusinasta eri fraasista. Hauraalla Bells for Herill� Tori on yksin vanhan, ep�vireisesti soivan pianon kanssa, mutta sen vaimea dynamiikka tekee kappaleesta yhden levyn vangitsevimmista. Trent Reznorin kanssa duetoidun Past the Missionin pehme�n suureellinen kertos�e onnistuu taas jopa t�ll� levyll� kuulostamaan anomalialta. Mutta vaikka tarjolla on viel� ragtimea (The Wrong Band), helisev�� kitaraa (Cornflake Girl, h�nen tunnetuin hittins�), klassista pianoa (Icicle), jousitettua epiikkaa (Yes, Anastasia) ja dissonanttia meteli� (The Waitress), ei mik��n n�ist�, ehk� viimeksimainittua lukuunottamatta, kuulosta sen enemp�� itsetarkoitukselliselta kuin levyn draamaa rikkovalta. Ennemmin kappaleisiin on sovellettu niit� keinoja, mitk� niihin luontevimmin sopivat, mutta punaisena lankana kulkevat joka tapauksessa Amosin piano ja ��ni.

Olennaista on my�s, ett� s�vellyksist� ep�m��r�isimm�tkin pysyttelev�t varsin siististi pop-idiomin sis�ll�: muutamassa minuutissa ehtii paljon, eik� melodinen l�hestytt�vyys ei ehdi levyn mittaan montaa kertaa herpaantua. Nerokkain esimerkki t�st� on viimeist� edelt�v� raita Space Dog. Torin mittapuullakin tajunnanvirtamaisten sanojen taustalla vuorottelevat keinuva, kolmijakoinen komppi yhdess� s�hk�kitaran kanssa, ja vapaana kulkevat pianosillat - kunnes n�m� kohtaavat ja sulautuvat yhteen: seems I keep getting this story twisted / so where's Neil when you need him. Tori saattaa tarvita apua yst�v�lt��n, satuset� Neil Gaimanilta koherenttien kertomusten laatimisessa, mutta h�nen s�velens� kietoutuvat toisiinsa mit� luontaisimmalla tavalla.

Amosin luomisvoimasta Under the Pinkin aikaan kertoo, ett� kun h�n l�hti New Mexicoon ��nitt�m��n levy�, oli h�n kirjoittanut vasta yhden kappaleen (Pretty Good Year). Kaikki loput syntyiv�t ��nitysprosessin aikana. Amos-fanien keskuudessa suurimman klassikon asemasta n�ytt�v�tkin taistelevan t�m� levy ja debyytti. Ei ihme, sill� vaikka seuraava Boys for Pele (1996) on ilmeisesti silt� irroitettujen remiksausten ansiosta edelleen h�nen myydyin albuminsa, puuttuu silt� kahden ensimm�isen levyn iskev� rock-soundi. Syyksi t�h�n voi ep�ill� esimerkiksi h�nen eroaan poikayst�v�st��n Eric Rossesta, joka oli toiminut t�h�n asti my�s h�nen tuottajanaan. Kuten monet suuret, luovat nerot, my�s Amos n�ytt�� tarvitsevan jonkun karsimaan r�nsyj��n, ja kertomaan, mik� on oikeasti hyv� idea; h�nen kolme viimeisint� levy��n, kaikki yli 70-minuuttisia, vahvistavat t�t� k�sityst�. Yht�kaikki, viimeksi t�n� vuonna ilmestyneell� levyll��n American Doll Posse Amos n�ytt�� olevansa edelleen relevantti artisti, jolla voi luottaa riitt�v�n annettavaa hamaan tulevaisuuteen.

Teksti: Mikko Heimola