The Smiths: The Queen Is Dead, 1986
00.06.2002
Morrissey on homo. Tai ainakin säälittävä kukkapaitakeikari, joka vie tytöt kaikilta kunnon miehiltä. Tämän opin mainiosta Kramppeja ja Nyrjähdyksiä –sarjakuvasta, jossa The Smithsillä on vakikonnan rooli; jos tyttö pitää The Smithsistä, hän on joko liian nuori tai tyhmä. Tottakai minun oli sitten pakko tutustua tuohon kamalaan bändiin. Ja se oli rakkautta ensi kuulemalta.
Siitä on nyt kymmenisen vuotta, kun marssin kirjastoon ja käsiini osui livejulkaisu Rank. Se oli outo levy, se ei oikeastaan kuulostanut miltään mitä olin aiemmin kuullut. Ja kuitenkin musiikki oli varsin yksinkertaista kitarapoppia. Kuuntelin levyä kokonaisuutena, yksittäiset biisit eivät olleet niin tärkeitä. Pian kuitenkin päässäni soivat etenkin Bigmouth Strikes Again, Cemetery Gates ja There Is A Light That Never Goes Out. Ja ne kaikki löytyvät Queen Is Deadilta.
Suurin piirtein puolet The Smithsin tuotannosta on julkaistu sinkkuina, eli bändin tuotannon taso oli todella korkealla koko olemassaolon ajan. Henkilökohtaiseksi suosikiksi levyistä nousee yleensä kukin vuorollaan kuukauden, parin ajaksi. Se kaikkein kestävin, muitakin kuin faneja ajatellen, lienee kuitenkin The Queen Is Dead. Kansiaan myöten komea teos, ja täynnä pophistorian klassikkobiisejä.
Jotkut, ilmeisesti englantia osaamattomat säätäjät, valittavat aina, että The Smithsin musiikki on angstista, painostavaa ja masentavaa. Ja myönnettävä onkin, että tarkkaan pitää Morrisseyn sanoituksia kuunnella, jotta ymmärtää sen ironian ja vittuilun, mitä lyriikat sisältävät. Eh, I know you, you cannot sing. I Said: that's nothing, you should hear me play the piano. Tätä dialogia kuningattaren ja Morrisseyn välillä on aika hankalaa ymmärtää masentavaksi, riemastuttava lienee lähempänä. Eikä pophistoriassa ole montaa biisiä, joka lopettaisi levyn kauniimmin kuin There Is A Light That Never Goes Out, mutta varmuden vuoksi sen perään on vielä laitettu idioottinerokas Some Girls Are Bigger Than Others. From the ice-age to the dole-age there is but one concern – and I have just discovered: some girls are bigger than others. Voi kuinka masentavaa, taidan viiltää ranteeni auki.
The Smiths on sekoitus Johnny Marrin Brittipopin tulevaisuuden sekoittavaa popkitarointia, loistavia biisejä ja Morrisseyn karismaa ja loistavia lyriikoita; tämä mies todella hallitsee äidinkielensä. Ja The Queen Is Dead on tämän eriskummallisen bändin kirkkain saavutus. Mukana on pophistorian klassikkobiisejä kuten The Boy With A Thorn In His Side, pistävän älykkäitä ralleja kuten A Vicar In A Tutu sekä todella tyylikästä tunnelmointia, jota edustaa I Know It's Over. The Smithsin hajoamisen jälkeen Morrissey on jatkanut soolouralla vaihtelevalla menestyksellä, Johnny Marr on soittanut erinäköisissä bändeissä ja tuottanut nuoria tulokkaita, ja Andy Rourke sekä Mike Joyce ovat vähin äänin siirtyneet tekemään jotain muuta elämässään. Yhdessä tuo nelikko oli maaginen.
Ilman The Smithsiä me tuskin olisimme nähneet koskaan The Stone Rosesia, Oasista, Dovesia tai Radioheadia, ainakaan semmoisina kuin ne tänä päivänä ovat. Bändi nosti Manchesterin maailman tietoisuuteen ja toimi jonkinlaisena pohjana koko yhdeksänkymmentäluvun alun brittipopin aallolle. Moniin seuraajiinsa verrattuna heidän levyillään on kuitenkin yksi hieno ominaisuus, jota perässähiihtäjiltä ei ihan helposti löydy: The Smithsin levyt eivät vanhene. Homopoppia, ehkä, mutta loistavaa popmusiikkia.
Jari Tuomanen
