Neil Young (USA),
07.08.2008
Hartwall Areena/Helsinki
Kehotan nyt kaikkia nuoria popparinalkuja kytkemään hetkeksi virran pois treenikämpän kitaravahvistimesta, ja suuntaamaan katseensa isoveljen tai vanhempien levykokoelmaan, tai pistäytymään lähimmässä divarissa.
Sieltä löytyy todennäköisesti pitkä rivi pölyttyneitä levyjä artistilta nimeltä Neil Young. Näiden kyseisten levyjen raidoilta löytyvät myös paras ikinä löytämäsi opas kappaleiden ja sanoitusten
tekemiseen. Sanoituksiin, jotka puhuttavat pitkään, kappaleisiin, jotka kestävät ja innostavat vielä monien vuosien jälkeen. Mitään muuta et tarvitse autiolle treenikämpälle mukaan.
Lännen ihme, Neil Young (s. 1945) on edelleen vahvasti elävien kirjoissa. Hän toi Euroopan kiertueensa jälleen kerran Suomeen. On vaikuttavaa nähdä, että Suomesta löytyy edelleen Areenan täyttävä määrä yleisöä artistille, joka vain ajoittain ilmestyy julkisuuteen ja keskittyy enemmän itse musiikin tekemiseen, kun sen markkinointiin.
Esiintymislavan kattaus oli hyvin pelkistetty, persoonallinen ja sisälsi monta yksityiskohtaa, jotka paljastuivat yleisölle vähitellen konsertin edetessä. Lavalta löytyi muun muassa: käsin viritettäviä
kohdevaloja, hehkulampuista rakennettu taustakollaasi, propellituulettimia, joista toinen oli halkaisijaltaan noin puolitoista metriä, massiiviset urut, joita viimeksi olin nähnyt koulun aamuhartaudessa, flyygeli ja kymmeniä taidemaalauksia.
Ennen kuin yleisö ehtii kunnolla rauhoittumaan, yhtye nappaa instrumenttinsa ja polkaiseen illan teeman käyntiin Love and Only Love-kappaleella (1990). Siitä eteenpäin yhtye on kuin vanha
dieselveturi. Tällä viittaan vakauteen, jolla kappale kerrallaan päästiin seuraavalle pysäkille. Ja kyllä, kyse oli todellakin rock n ´rollista sen pyhimmässä muodossa. Tästä ei kenellekään jäänyt epäilystä.
Neil Youngin soittotyyli on hyvin persoonallinen - hän käyttää paljon avoimia sointuja, joita sitten tahkotaan, niin että sitä todella tarkoitetaan. Siinä kaikille riffipohjaisen rockin harrastajille
haastetta. Young soitti itse myös kappaleiden soolo-osuudet. Niihin sisältyi aina paljon säröä ja feedbackiä, mutta silti instrumentti oli täysin soittajansa kontrollissa. Kokemattomammalla soittajalla ei sen kaltaiset voimat pysyisi välttämättä hallinnassa, sen verran kovaa
kaiutinkaapit humisivat vahvoillakin vaimennuksilla. Tietysti moni seikka perustuu pohjalla olevaan kappaleen runkoon, joita ilman edes tyylikäs taiturointi ei pelastaisi tunnelmaa. Moni nuorempi virtuoosi jäisi toiseksi tällaista äänivallia rakennettaessa.
Youngin ulosanti oli hyväntuulinen, energinen, läheinen, teeskentelemätön ja valovuosien päässä parin kuukauden takaisesta toisesta suuresta Suomessa vierailleesta maanmiehestään. Neil Young on siis syntynyt Kanadassa, mutta on nyt myös Yhdysvaltojen kansalainen. Laulussa oli voimaa, ja se todella täytti Areenan, silloin kun kitara antoi sille tilaa. Tuntui, että hän esiintyi edelleen samalla voimalla kun vuosikymmeniä sitten, ikä ei tuntunut missään.
Illan kappaleista neljä oli valittu Harvest-levyltä (1972). Kuultiin Old Man, Heart of Gold, Needle and the Damage Done ja Words. Tässä mielessä varmasti suurin osa yleisöstä saatiin tyytyväiseksi, vaikkakin vastaanotto ei kohdellut mitään kappaletta eriarvoisena. Myös standardi Cinnamon Girl (1969) kuultiin. Yksinkertainen, mutta niin valloittava, ikuinen kappale. Konsertti päättyi Beatles -coveriin A Day in a Life. Konsertin edetessä yleisölle valkesi, että lavan edustalle tuotuja maalauksia laati reaaliajassa eräs taiteilija. Taideteokset vaihtuivat kappaleiden vaihtuessa. Uniikki yksityiskohta siis joka konsertille.
Kokonaisuus oli ylitsevuotava. Ehdottomasti yksi vuoden parhaimpia konsertteja. Harvoin kukaan saa aikaan näin tiivistä tunnelmaa Areenan kokoisessa tilassa ja nojaten niin vahvasti itse sisältöön, ja irvailemalla viime vuosien moderneille lavakyhäilyille. Artistit, kuten Neil Young osoittavat, miten pitkälle tahto, lahjakkuus ja oman sydämen äänen kuunteleminen vievät. Vuoden vierivät eteenpäin kiihtyvällä tahdilla. Vuonna 2008 Youngin kappaleet ovat kuin haalistuneita kuvia 60- ja 70 -luvun Pohjois-Amerikasta. Mutta esiintyjänä hän muistutti, että ehkä niistä ajoista ei olekaan kulunut niin kauan aikaa ja että hyvät ajat ovat myös edessä päin, jos niin vain haluamme. Kiitos Neil, live long and prosper.
Teksti ja kuva: Samuli Ruuskanen
