Rush: Hold Your Fire, 1987
17.03.2009
Jokaisella progressiivista musiikkia joskus kuunnelleella on mielipide Rushista. Itselleni se muodostui vuonna 1996, kun eräs samassa firmassa kanssani hommia paiskinut kaveri paljastui pitkän linjan Rush-diggariksi. En ollut kuullut Rushia ennen tätä, mutta huolimatta nuoresta iästäni olin tietoinen yhtyeen statuksesta, ja työkaverini johdattelikin minut mielellään syvemmälle torontolaistrion maailmaan. Muistan kuinka minulle tehtaan pölyssä kerrottiin, kuinka Rushin kuuntelu tulee vaatimaan minulta työtä ja ennen kaikkea aikaa, ja kuinka tämä investointi joka tapauksessa kannattaisi tehdä, sillä vanhan kaavan mukaan jokaiselle löytyy ennemmin tai myöhemmin Rushin tuotannosta oma suosikkilevy.
Kätkin viisauden sanat visusti sydämeeni, eikä mennyt montaakaan vuotta, kun saatoin todeta työtoverini sanat raa´aksi todellisuudeksi. Rush ei ollut löytänyt tietään suosikkihyllyyni kuin popimman Gracy Under Pressuren (1984) muodossa, ja oletin tämän nyt sitten olevan sen kuuluisan suosikkilevyni. Ilahtumiseni oli suuri, kun yhtäkkiä löysin itseni penkomasta vanhoja levyjäni jonkinlaisen Rush-vimman vallassa. Tehosoittoon päätyivät lyhyen ajan sisällä 2112, Hemispheres, Power Windows, Signals, Moving Pictures sekä uudempi Snakes & Arrows. Todellinen helmi löytyi kuitenkin aiemmin kylmästi sivuuttamani kirpakan punakantisen Hold Your Firen (1987) osuttua silmiini. Jo yhden kuuntelun jälkeen oli selvää, että tämä olisi minulle se oikea.
Mikä Hold Your Firessa sitten niin kovasti viehättää? Se ei ole mikään progeteos siinä mielessä kuin vanhemmat levyt, ei sinne päinkään. Siinä missä 2112, A Farewell To Kings tai Hemispheres ovat selvästi perinteisempää progea (puritaanit vaietkoon), tuli Rushin soundiin jo 80-luvun taitteessa mukaan kepeämpi linja, jonka eräänlainen huipentuma Hold Your Fire on. La Villa Strangiaton kaltaisista dinosauruksista ei ole tietoakaan, mikä on tiettyjen tahojen mielestä suuri synti, mutta minusta suunnan muutos oli tässä tapauksessa perusteltu. Rush ei jäänyt makaamaan vanhojen saavutusten kultavuoteelle, eikä myöskään pelännyt ottaa käyttöön tuohon aikaan kaupallisen musiikin parissa viljalti käytössä olleita syntetisaattoreita. Hold Your Fire ei tietenkään ole ensimmäinen levy jossa synamatot ja -juoksutukset ovat mukana, mutta verrattuna muutamaan edeltäjäänsä niiden käyttö on viimein loksahtanut kohdalleen. Suhde Alex Lifesonin tyylikkääseen kitarointiin sekä etenkin Geddy Leen jalat alta pyyhkäisevään bassoon on juuri oikea, eikä mikään näistä puske esiin liikaa muiden kustannuksella. Myös paljon kritisoidut Peartin tekstit ovat minusta parhaimmillaan juuri Hold Your Firella. Niitä on yleisesti ymmärretty väärin, vaikka sisältö on ollut aina ensisijaisesti symbolinen ja vokaalien on pitänyt sointua myös tekstin puolelta taustalla soivaan musiikkiin täydellisesti. Mitään kompromisseja ei kuitenkaan kuulu, joten minusta liian kärkkäät arvostelijat voisivat ainakin Hold Your Firen kohdalla kuunnella hieman tarkemmin. Vaikka lauseet kuten ” the point of departure is not to return” voivat kuulostaa latteuksilta, voi helposti kuvitella kuinka henkilökohtaisia ne ovat Peartille olleet. Hold Your Fire ja kappale Prime Mover – jolta sitaattini siis on – sijoittuvat aikaan ennen Peartin henkilökohtaisia tragedioita, mutta miehen elämänfilosofia tulee joka tapauksessa selväksi.
Jos hittilevyt Moving Pictures, Signals ja Grace Under Pressure olivat jollekin liikaa kepeydellään, oli progepuritaaneille varmasti viimeinen niitti kuulla Rush soittamassa puhdasta poppia. Sitähän tämä on. Vaikka Neil Peartin uran hienoimmat fillit kuullaan tällä levyllä, Lee soittaa bassoa paremmin kuin koskaan, laulaa puhtaammin kuin koskaan aiemmin Rushin uran aikana – silti itkukohtaus on aina varma, jos rushkustelukumppaniksi sattuu joku vanhan liiton dinosaurus. Tämä saa minut rakastamaan Hold Your Firea vielä enemmän. Levyn käynnistävä Force Ten on väkevä biisi, alkaen hyvin Rushiksi tunnistettavalla rumpu/bassokiihdytyksellä. Minusta kappale on jo eräänlainen pelinavaus kohti Rushin myöhempien aikojen soundia, vaikka 80-luvun lopun kaiut ovatkin vahvasti mukana. Koskettimet ovat niin maukkaat, että ihokarvat saavat erektion vielä tätä kirjoittaessakin. Levyn ehkä tunnetuin kappale Time Stand Still on vuorossa seuraavana, ollen Rushin uran kepein hetki. Biisistä jäävät ensimmäisenä mieleen Aimee Mannin kauniit vokaalit kertosäkeessä, ja pakkohan se on myöntää että tässä kaksikko Lee & Lifeson on todella onnistunut sävellyksessään. Time Stand Still on kokonaisuutena niin hyvässä balanssissa, ettei siihen yksinkertaisesti voisi lisätä mitään pilaamatta elämystä – saati ottaa mitään pois. Open Secretsillä ja Second Naturella koskettimet ovat jälleen valokeilassa, kuitenkin niin hyvällä maulla, ettei kukaan voi sanoa Rushin pilanneen keittoaan liialla suolalla. Levyn päättäviä Tai Shania ja High Wateria ei liene tarvis yhtyeestä kiinnostuneille esitellä. Kuunnelkaa itse ja vakuuttukaa.
Musiikki merkitsee minulle tunnetiloja, ja parhaimmillaan tämä ilmenee silloin, kun johonkin levyyn liittyy vahva tunneside tiettyyn ajankohtaan tai tapahtumaan – levyä kuuntelemalla voi tehdä matkan kadonneeseen maailmaan ja sen ajan kultaamaan ihanuuteen. Kun Hold Your Fire tippui tietoisuuteeni, olin ensi kertaa tajuamassa maailmankaikkeuden avaruutta. Tähän ei liity mitään uskonnollisia ulottuvuuksia, vaan ikuisena haaveena olleen tähtiharrastuksen saaminen alulle. Retket Linnunradan syvyyksiin värittyivät kannettavan soittimeni ansiosta vahvasti punaisiksi, ja massiiviset soundit pääsivät todella oikeuksiinsa. Kymin lentokentältä tähyillyt ensisilmäykset Betelgeuzeen, Saturnuksen renkaisiin, Orionin miekkaan ja Jupiterin kuihin ovat kaikki tapahtuneet Hod Your Firen soidessa taustalla. Ei ole epäilystäkään siitä, mikä on minun Rush-levyni.
Ville Kuitunen
