Slint: Spiderland, 1991
28.04.2009
Painokkaan suitsuttelun jälkeen päätin tutustua Slintiin, josta en tiennyt muuta kuin että Spiderlandin kansikuva on Will Oldhamin ottama. Muutama musiikin ystävä tuumasi, että sivistyksessäni olisi yhtyeen kokoinen aukko. Oikeassa olivat, ja nyt – noin 18 vuotta Spiderlandin julkaisun jälkeen – tiedän että minulla on ystävä pitkälle tulevaisuuteen. Ei kuitenkaan mikä tahansa kaveri: vittumainen, piinaava, omaehtoinen ja pelottavuudessaan kiehtova kumppani.
Slintin jäsenet olivat ennen esikoislevyään Tweez – jonka tuotti Steve Albini – jo jonkin aikaa tahoillaan soittaneet erinäisissä kokoonpanoissa, joista merkittävin, ja näin jälkikäteen katsottuna lähes ainoa muistettavan arvoinen, on Squirrel Bait, joka teki pari levyllistä näpsäkkää Hüsker Dü -henkistä posthardcore-paahtoa. Tästä ei ollutkaan enää pitkä matka Tweeziin, jota toisaalta leimaa Albinille tyypilliset kylmät ja yksinkertaiset soundit sekä laulun korvaaminen lähes täysin puheella tai enemmän siihen kuin lauluun verrattavissa olevilla tavoilla käyttää ääntä. Tweez on enemmän outo kuin hyvä – eikä erityisen paljon kumpaakaan. Silti sillä on iduillaan jo osia siitä, mikä täydellistyy Spiderlandissa.
Kuudesta biisistä koostuva Spiderland on hyvin pelkistettyä rockia. Kitarat soivat hiljaa, näpytellen tai niin että ne satuttavat korvia kovuudellaan. Ääripäissä on levyn viehkeys: välillä saa pinnistellä kuullakseen, välillä saa alentaa äänenvoimakkuutta selviytyäkseen. Tahtilajit ovat erikoisia, ajoitukset erityisiä, näkökulmat vinoja. Levy on enemmän kuin osiensa summa: hetkeäkään siltä ei voi vaihtaa, muttei myöskään nostaa erityisemmin esiin yhtä tai kahta biisiä enempää. Ja vaikka Spiderland on erityinen jo estetiikkansa kannalta, täytyy erikseen nostaa esille sen luomat tunnelmat, jotka eivät ole valoisia.
On väitetty, että levyn tekijöitä olisi joutunut mielisairaalaan levyttämisen yhteydessä. Väite on herkullinen, mutta herkullisempaa on ettei sen todenperäisyydellä ole merkitystä, koska se mitä parhaimmalla tavalla kuvailee yhtyeen esittämää musiikkia, jossa matkataan mielen järkkymisen tuolle puolen. Ihmismielen negatiivisista tunnoista kertoo esimerkiksi Good Morning Captain, jonka teksti on mukaelma Samuel Taylor Coleridgen runosta, vaikka sen tunnelma tuokin mieleeni Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan: pitkä ja hiljaisuudessa hiipivä biisi, joka päätyy mielen pohjimmaiset perukat avaruuteen räjäyttävään loppuun, äänimassojen julmettuun vyöryyn. Yhtymäkohtia kirjallisuuteen on helppo nähdä muutenkin: yhtä tärkeää kuin se mitä sanotaan ja soitetaan, on se mikä jätetään sanomatta, soittamatta. Tyhjyydessä, väleissä ja hiljaisuudessa, on kokonaisia maailmoja ja näiden sekä kuuluvan aineksen välisestä vuoropuhelusta syntyy levyä loisteliaasti kantava teho.
On hämmästyttävää, kuinka mikään levyn kappaleista ei koskaan tunnu menevän niin pitkälle kuin ne enteilevät. Tähän lankaan menee kuulijana joka ikinen kerta, vaikka tietää miten kappale tulee jatkumaan tai päättymään. Pidättelyssä, pienten piirteiden korostamisessa, on puolet levyn taiasta. Spiderlandilla pieni on todella suurta, vaikkei suurtakaan ole pois jätetty.
Jokainen Spiderlandin biisistä on yli viiden minuutin mittainen, muutama reilusti. Vaikka kaikki eivät ole täysosumia, on niillä paikkansa kokonaisuudessa. Mikään teema-albumi Spiderland ei ole, ellei sitten käsittelemiensä aiheiden kautta. Suurelta osin levyn voi nähdä kuvaavan ihmismieltä, sen synkempiä puolia ja täysin subjektiivisesta, yksilöllisestä näkökulmasta. Nousut ja laskut, huudot ja kuiskaukset, sanomattoman tai tulkinnan varaan jätettävien osien korostaminen, ikävä ja ahdistus, ilmaisukyvyttömyys tai vain pelko; luonnollisia tunteita, eivätkä kovin miellyttäviä.
Slint julkaisi Spiderlandin ja yhtyeen hajoamisen jälkeen yhden EP:n, joka koostui kahdesta 80-luvun lopulla äänitetystä biisistä. Ajankohtien sekavuus tuntuu luontevalta yhtyeelle, jonka jäsenet vaikuttivat sekä tähänastisten uriensa huippua edeltäneeseen, sekä sen jälkeiseen musiikkiin. Slintin mahdollinen vaikutus – Spiderlandia on kutsuttu ensimmäiseksi postrocklevyksi – jälkeisiinsä on oman aiheensa arvoinen, mutta niin paljon kuin se olisikin toiminut esikuvana, ei kukaan koskaan voi päästä samaan. Spiderland on nimittäin kaiken muun lisäksi osoitus siitä, ettei sen teho ole pelkässä musiikissa: se on myös, ja ennen kaikkea, ihmisessä.
Slintin jäsenten myöhemmistä vaiheista kannattaa aikaansa uhrata ainakin Tortoiselle ja The For Carnationille.
Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: allmusic.com & www.southern.com
